KUUDES LUKU.
Minä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin sentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua mokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja Jim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä pallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme alhaalta, ja muistutit Tomille laulun: "Maijall' oli karitsa, joss' oli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita." Mutta sitä ei olleet nämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia — sitä sorttia, joilla aina on nälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen puutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä enemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos sen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.
Meidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan, ja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta ruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin taas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein hyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut tuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä neulalla ja sanoi:
"Panen vetoa tuhat dollaria, että minä tien missä ollaan. Me ollaan
Saharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!"
Hän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en ollut, vaan sanoin:
"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?"
"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa."
Jimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä haisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet; mutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais silloin matkustaneet maailman halki.
Mutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja sanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa. Hän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis pitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain olis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:
"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet merikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St. Louis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme St. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon mukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän vuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen illalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli kuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen toisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa minun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia edellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko melkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan puolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä — enemmän kuin neljä ja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin lonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein — mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu — ajeltu kaakkoseen päin — ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa tätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin. Mitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan itäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan nyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka mies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin kello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat, minä uskon että m'ollaan Afrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se."
Jim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:
"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään neekereitä vielä."
"S'ei merkitse mitään — he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä tuolla. Anna tänne kiikari."
Hän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan jonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.
"Kas niin," sanoin minä, "nyt sull' on hyvä tila saada selville missä tää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja, joit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja voidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja — —"
"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt mokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit ovat maan päällä?"
"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on täällä myös, katso itse."
"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä toki ole maan päällä."
"Tom, tietkö sä sen vissisti."
"Tien, aivan vissisti."
"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa valehtelijaa kuin toi kartta."
Hän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli hälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen jupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut taputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:
"Kameeleja! Kameeleja!"
Minä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta minä tunsin pettymystä ja sanoin:
"Kameeleja — mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä."
"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa! Sinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa, ettei sinulla ole sitä, millä miettiä. Etkö sä tie että m'ollaan puolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen neljän virstan päässä? Hämähäkkiä — voi taivas, Hämähäkkiä — isoja kuin lehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei, hui, hai — ne on kameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani, sitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen."
"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko enkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse."
"No, olkoon menneeks," sanoi hän ja komensi "alas!"
Kun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne sittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin — loppumaton jono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa vaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen ja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla ei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten — jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä ryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen kyynärää heidän päistänsä.
Miehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset taas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin haarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.
Me nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me reisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä ilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes he kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat eespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur aatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin heitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin ihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi makaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja kurkistelevan karavaania tai meitä — kumpaako, ei me tietty.
Karavaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen ja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo — sillä n'olit todellakin miehiä ja hevosia — ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin tuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät, toisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin pakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä molemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole kuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua, että tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin kuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he jakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta, hampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat toinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin tappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin haiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli suorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan voittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli jälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies värkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä hevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen perästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän matkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut, ja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa käsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä vastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin hänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja, mutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään sannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies juosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut tuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa kyynärää ylhäällä ilmassa!
Me luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei tehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää painuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt urostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa. Hän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me luultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa naisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset pääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin me että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin uskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja pysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka oli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen vastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä; ja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja joteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen takanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja mamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja sieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän pois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan kultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja otti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas ja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille ja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas, ja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa välissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen niinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.