VIIDES LUKU.

Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.

Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea, ja pian oli vaatteemmekin kuivat.

Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens? Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom hämmästyi. Sitte hän sanoi:

"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."

"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte — sittekun — kun tuo tapaturma tapahtui?"

"S'on ajellut", sanoi hän vähä nolostuneena "— ajellut, s'on vissi se. S'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me tiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa."

Hän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän pannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen maailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt kermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja petroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja viiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja harmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin lasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka — kuten Tom sanoi — olit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell' oli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.

Aamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät kaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja kun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti framille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin Polly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut, ja pani lähtöpaikaks: "Atsuri [Runokielessä käytetty the welkin = sinitaivas, taivaansini. Suoment.], matkalla Englantiin!" ja kääri sen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja osotteen yläpuolelle: "Tom Sawyer, ilmailija" ja sanoi, että sekös kirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin postikonttoriin. Minä sanoin:

"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen 'atsuri', sehän on ilmapallo."

"No, kuka on sanonut, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?"

"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?"

"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään atsuri."

"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on."

Minä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa, mutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:

"Minä en tie, eikä kukaan sitä tie. S'on sana vain. Ja vieläpä helkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan, — luullakseni."

"Mitä roskaa", sanoin minä; "mutta mitä se merkitsee, mitä meinataan sillä? — kas siinä temppu."

"Minä en tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset käyttävät siks' että — hm — siks' että s'on koristava ja kaunistava. Eihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai mitä?"

"No, ei tietysti."

"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?"

"No, kyllä."

"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin poimut sen rinnassa."

Mä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän sanoi:

"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te puhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä toki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja siinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa niitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä."

"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää."

"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista? Sen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä kun — —"

"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä vain — —"

"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije — —"

"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä metaaforana."

S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:

"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"

"Metaafora on — hm, s'on — metaafora on illustrasiooni." Hän näki, ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause — —"

"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja valakonen kukko, mutta jos te näättä niien höyhentävän yhteen ja lentävän yhessä, niin — —"

"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa minua enää."

Jim vaikeni — hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut, kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista, niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja kestivät tuhansia rasituksia — ainoastaan tuon tähden, että mukamas löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt' olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio murhatakkaan.

Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:

"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min' en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."

Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.

Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin pimeässä tai vuoren huippuun.

Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin vaihtoa.

No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell' ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä, hämärässä ainakin.

Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks — hän oli mukamas aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!

Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta. Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.

Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset nousemaan pystyyn päässäni:

"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona — mä nään sen kiikarista! Juoskaa, pojat!— mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta eikä kukaan voi sitä piättää."

Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan, jota aave ahdistaa.

Tom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua; ja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais mennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi unohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava ja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän ulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten uskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.

Mutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen ja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai kaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs allani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita, ja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa olla niin, ettei se minuhun ulottunut — perhanan ihanaa, ja min' olin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä aivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen kovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää kahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.

Tom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko pysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja jättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa, jos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis korkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten sanoi hän: "Pidä kiinni lujasti!" ja antoi mennä.

"Älä kule niin kovaa", huusin mä, "mun päätäni huimaa."

Hän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin sannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on vastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla viisin, ihan ääneti.

Mutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta houkutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten kaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät köysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin eteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei meiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin — kutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.

Me nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä niistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti. Tom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli tämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais tiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti siis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa tuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he auttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit ne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä kalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja tuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannalta ne katsoivat asiaa.