YHDEKSÄS LUKU.
Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan, täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti, kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa. Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että s'oli juur omiansa englantilaiselle — sanoi Tom — mutta melkein liian elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.
Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla mukana siinä leikissä.
Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen, uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.
Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita, sillä ne olit — vakuutti hän — "Araabian öitten" ja muiden kirjain kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät; ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.
Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä. Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli takasin heti kun leijona oli työssä taas.
Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta — helposti voi niitä nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit liian tuoreet hajahtaakseen — ainakin linnulle, joka oli penikulman päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.
S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin arveli Jim. Mutta arveleminen ei vielä ole asian näyttämistä toteen. Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.
Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks, ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa, joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.
Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita" päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta m'ei voitu — oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.
Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin, katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.
Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:
"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"
"Hä?"
"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki. Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."
"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."
"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."
"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.
Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"
"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".
"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat, ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".
Minä sanoin:
"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"
"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse. Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000 neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti, Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000 neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."
"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll' oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."
Jim sanoi:
"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää. Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"
"Sinä oot oikeassa."
"Enkös ole, Tommi herra?"
"Oot, luultavasti. Jatka."
"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai mitä?"
"On, on turhaan tehty."
"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"
"Ei, ei tee."
"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"
"Jatka. Kuinka teki hän sen?"
"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit' ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No, nyt näytän mä, miten se kävi. Minä luulen, että s'oli aivan niinku raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan, noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin; ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan maahan. Jaa-a, s'on minun ajatukseni asiasta — suuri Sahara ei ole luotu ollenkaan — se synty sattumuksesta."
Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole muuta kuin teoriioja, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja tuumaamiseen — semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja hän sanoi:
"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee, ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"
Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:
"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"
Minun mielestäni oli se surman isku. Minun mielestäni vain — toiset ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani — s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka hyväns lörpötellä — ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin, kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt, nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.
Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin, kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:
"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta, mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."
Silloin sanoi Tom:
"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin laajuutta. Katsokaas Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, hän sanoi, että jos aina tuomittais mahtavuutta laajuuden mukaan, mitä sitte taivas olis sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."
Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja sanoi:
"Aivan oikein — s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän näytti hälle kaiken maailman aarteet."
Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten" mukaan.