KYMMENES LUKU.
Tom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.
Eräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja hän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja nälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle vastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä almua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi dervishi.
"Eikö nämä kameelit ole teidän?"
"On kyllä, n'on minun."
"Ootteko te velassa?"
"Hä? — minäkö? En ole."
"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä ainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?"
Kameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:
"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä siihen, ja n'on viisaat — siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän tahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja te ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni, ja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä."
Kameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan ahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan ja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti aina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei hän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän mukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja sanoi:
"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa t'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan."
Kameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli hukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi dervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja laupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:
"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman aarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä sydämmeltään ja jalomielinen — sillä jos minä löytäisin justiin semmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria hänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa."
Kameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani polvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti voivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä semmoseks mieheks ennenkin aina.
"No, hyvä," sanoi dervishi, "olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata kameelia, saan kai minä puolet niistä."
Kameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan sanoi:
"Hei! S'on sovittu!"
He paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen kameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni sisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä, jotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.
Sitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin selkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän, sitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan juosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:
"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.
Ettekö antais mulle kymmentä kameeleistanne."
"No", sanoi dervishi, olkoon menneeksi "Mitä sanotte on järkevää kyllä."
Niin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa neljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli taaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi vieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä, aarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he elävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron tietä ja syövät missä sattuu.
Mutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja tuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli koko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi, ettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan mukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä ja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.
Mutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun kameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas — hän oli kurjin konttija viidessä valtakunnassa — ja hän tuli juosten taas. Ja sillä kertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen toiseen silmäänsä.
"Miks' niin?" sanoi dervishi.
"No, sen tiiätte kyllä", sanoi kameelinajaja.
"Mitä tiedän mä?" kysyi dervishi.
"Ääh, te ette mua petä", sanoi kameelinajaja. "Te koitatte vain salata multa jotakin — sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää vasempaankin."
Dervishi sanoi:
"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää. T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."
"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei, vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks kuin onkimato heti."
Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:
"No, Herran haltuun sitte — tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet tarpeen."
Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään, köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.
Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.
"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist' ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla tavoin — sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa taittaakseen."
"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.
Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."
"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä paljokin semmosia asioita, ja ne kasvattaa meitä — sitä sanoi Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä miljoonaa sitä toista sorttia — sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa samalla lailla — ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä, että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll' oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk' aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin että — —"
Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä — niinkuin tiedätte — on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla mielin kun on puhunut hyvin koreasti — ja luulee toisen ihmisen häntä ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen — molemmat kaipaa läksytyksen.
Jim rupes kuorsamaan — ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa, sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä, ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä juur on kummallisin asia maailmassa — tykkään mä. Mutta raappikaappa tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin hän, ja kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää — ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei voi kuulla omaa kuorsaamistaan.
Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.
Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.
Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:
"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin tuo elukka parvi jaksais kantaa."
"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän vain viiskymmentä kameelia."
"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."
"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen sokeaks."
"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä, kun hän haki — miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin kiinni. Ne eivät mättää voidetta silmään — ei millään mokomin, se olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja olit kai yhtä mallia — helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä, kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."
"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä maailmassa ennää?"
"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"
Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut, sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.
Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, — ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan, piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer; hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.
Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa parkita ne.