YHDESTOISTA LUKU.
Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä, jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän. S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten selässä — jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa, eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.
Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta. Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta, aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte. Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne, kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.
Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten naamaa, ja Tom huusi:
"S'on hiekkamyrsky — selkä vastaan!"
Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen, ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina, joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.
Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli, siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta. Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja haudattuna — haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin mukaan — ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:
"Nyt tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin sapelit ja pistoolit."
Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista, kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin kuolema koski sittenkin kovemmin meihin — koski vimmatusti. Katsokaas, nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin. Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi ystävyys.
Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai "herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler — ja nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul — ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja Jerry ja Bukki ja niin poispäin.
Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit' enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.
Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen, kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa, kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat, pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.
Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä, aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän pariimme, mutta vähät siitä — hän kuului karavaaniin, ja siinä kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen päällensä tuhannen jalan korkeudesta.
Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, — ooh, se tuntui niin pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.
Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä, seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.
Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää, vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit vain Mahomettilaisia — mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.
Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa, enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.
Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä, ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:
"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"
"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"
"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"
"Viis dollaria."
"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"
"On kyllä."
"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"
Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:
"Viis dollaria — hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka maksaa —- se maksaa, älkääppäs nyt — se maksaa hirvittäviä summia."
"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."
"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks, saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin, pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle — harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista tässä paatissa."
Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:
"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."
"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja, vai mitä, Tom?"
"Niin — kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet, eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki kameelinajajan."
"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"
"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja kymmenen senttiä pullo."
Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:
"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja — kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra — noi pullot veis meiät konkurssiin."
Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä, mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:
"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."
"Minkätähen?"
"Tullin tähen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan. Suom.] Minä sanoin:
"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"
Hän sanoi:
"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle — se on: sen syrjälle — niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat tavaranne 'takavarikkoon', mutta s'on tyhjää koreilemista; he ryöstävät sen, — niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä — rajasta rajaan — Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin — ja joka paikassa he tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi mennä sitä tietä."
"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"
Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:
"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"
Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:
"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin tähden, joka meill' on."
"Hä?"
"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä viljellään."
"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."
"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät minua, ett' olen sitä sanonut."
"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken katumuksesta. Jatka."
Jim sanoi:
"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."
"Joo, kyll' on."
"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"
"Joo, kyllä hän tekee niin,"
"Mistä se tulloo?"
"Taivaasta."
"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny. Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on, ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."
Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos, väittäen että he olit unohtaneet sen tullitaksan, mutta seuraavassa kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.
Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille, joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut — me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista; vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty, — ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki; mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä — se suorastaan iletti minua, ja mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"
No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:
"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan; mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille, vai mitä?"
"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."
Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis kymmenes osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään, ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti, josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli. Jim sanoi olevansa.
Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille, ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä hän väitti, että mukamas nyt hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa pykälistään kontrahdissa.
Sitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää ropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään ilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että toinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään vuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks koko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä kunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä me sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja, päästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui hänen päähänsä — Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin lopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta. Vähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin me ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin kovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja läähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle, eikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin neekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä hälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän oli yhtä valkonen kuin te.