KUUDES LUKU.
Jo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan tervehtimään. Silloin Tom sanoi:
"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että minun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät suut ammollaan?"
"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom."
"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko jutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck — kävelikö kummitus paljain jaloin?"
"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa."
"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?"
"Voin kyllä."
"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole löytäneet timantteja. Tietysti eivät — nuo kaksi muuta miestä ajoivat heidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista, sentähden kummituksella oli ne vieläkin."
"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?"
"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat, että he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta eivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan kaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat huutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis."
"Kuinka niin?"
"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla."
"Ja saamme timantit?"
"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto — ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. — Tule nyt sisään; mutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan — huomaa se!"
"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta näin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?"
"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen."
Se oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava, voidakseen itse valhetella.
Menimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme entisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun käytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun muassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja hartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi joku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä ja astuimme sisään.
Täti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset, toisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme, sitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään vasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin iloinen hän oli nähdessään taas meidät.
"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?" huudahti hän. "Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän hynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo lämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä pitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai puolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua."
Oi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä Silas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen lautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä, missä olimme oikeastaan olleet.
Olin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: "Kuljimme jalan metsän läpi", sanoin minä, "siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka pyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi lainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille — —"
"Missä te näitte hänet?" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että minä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun hän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja vastasin:
"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan."
"Hm", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta sen enempää, kun jatkoin:
"Me menimme mukaan ja — —"
"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn", huudahti nyt täti Sally suuttuneena; "kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita syyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin koiraa — ehkä vainuamaan mustikoita?" —
"He sanoivat — että heillä oli lyhty — —" änkytin minä.
"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin tyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta mutkitta!"
Tom oli loukkaantuvinaan. "Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti, jos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti mansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen lapsikin, että kaikkialla maailmassa — paitsi täällä Arkansasissa — otetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan."
Mutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella ja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää tarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa mukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja oli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän tavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta. Niin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi hiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:
"Ja sittekin tiedän, täti —"
"Ole vaiti", huusi hän, "äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!"
Niin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen oli Tom järjestänyt todella ovelasti.