VIIDES LUKU.
Vasta myöhään iltapäivällä kone oli valmiiksi korjattu. Kun menimme maihin lähellä setä Silasin farmia, laski aurinko juuri. Juoksimme senvuoksi suoraa päätä vaahterametsikölle, ilmoittaaksemme Jackille viivytyksen syyn, jotta hän odottaisi meitä, kunnes olisimme ehtineet käydä Bracen luona ottamassa selvää, miten asiat olivat. Juuri kun huohottaen olimme tulleet tienmutkaukseen ja näimme jo kaukaa vaahterat, tuli kaksi miestä suoraan tien poikki metsikköön ja kuulimme hirveän hätähuudon, joka toistui useampaan kertaan. "Nyt he ovat tappaneet Jack raukan", sanoimme ja pakenimme kauhuissamme tupakkimaalle päin. Tuskin olimme piiloutuneet sinne ja vapisimme vielä kuin haavanlehdet, kun taas näimme kaksi miestä juoksevan ohitsemme ja katoavan metsikköön. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuli heitä neljä takaisin: kaksi pakeni edellä ja kaksi ajoi heitä takaa.
Kylmä kauhunhiki helmeili otsallamme maatessamme maassa ja kuunnellessamme; mutta emme kuulleet muuta ääntä kuin sydämemme tykytyksen. Meidän täytyi yhä ajatella murhattua tuolla metsikössä, ja meitä pöyristytti, ikäänkuin olisi jossain lähellämme ollut kummitus. Yht'äkkiä tuli kuu esiin puiden latvojen välistä, suurena, pyöreänä ja loistavana, ikäänkuin kasvot, jotka kurkistavat vankikopin rautaristikon takaa. Mustia varjoja ja vaaleita läikkiä heilui siellä ja täällä; ympärillämme oli kammottavan hiljaista, vain yötuuli huokaili oksissa. Silloin Tom kuiskasi yht'äkkiä:
"Katso! — Mitä tuo on?"
"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo melkein puolikuollut", huudahdin minä.
"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!"
"Lakkaa jo, Tom!"
"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!"
Hän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa sinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten leukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin. Olento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta, kun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin kaaduimme maahan kuin salaman iskeminä — ei epäilystäkään, se oli Jack Dunlapin haamu! —
Pari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme ylös, oli haamu kadonnut.
"Kuule", kuiskasi Tom, "kummituksethan näyttävät aina harmailta ja sumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan."
"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa."
"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa —"
"Puuvillasamettiset tulipunaiset liivit, joissa oli keltaisia pilkkuja —"
"Nahkaiset hihnat housunlahkeissa — toinen niistä oli auki —"
"Niin, ja hatun — se oli oikea leveälierinen töröhattu."
"Luuletko, Huck, että tällä oli samanlainen tukka?"
"Oli — mutta en ole sentään vallan varma siitä."
"En minäkään; mutta matkalaukun näin hänen kädessään."
"Käyttävätkö sitten kummitukset matkalaukkua, Tom?"
"Miksi eivät, Huck? Mutta se on tietysti kummitusainetta, niinkuin vaatteet ja kaikki. Älähän tekeydy sentään niin tyhmäksi!"
Nyt menivät Bill Withers ja hänen veljensä Hans ohitsemme. He olivat syventyneet keskusteluun, mutta me kuulimme kaikki, mitä he sanoivat:
"Näytti siltä, kuin hän töintuskin olisi enää voinut raahata sitä mukanaan", arveli Bill.
"Niin, raskaalta se näytti. Se oli varmaankin neekeri, joka oli varastanut jyviä vanhalta pastori Silasilta", sanoi Hans.
"Sitä ajattelin heti enkä ollut huomaavinanikaan häntä."
"Niin minäkin. Hahaha!"
Setä Silas oli siis menettänyt suosionsa siihen määrään, että ihmiset nauroivat, kun varas vei häneltä jyviä! Kuinka se oli mahdollista?
Pian kuulimme taas ääniä; kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä äänekkäämmäksi kävi keskustelu. Ne olivat kaksi naapuria, Lem Beebe ja Jim Lana.
"Kuka?" kysyi Jim, — "Jupiter Dunlap?"
"Niin, aivan varmaan", vastasi Lem.
"Hm. Noin tunti sitten, juuri auringon laskiessa, näin hänet lapio kädessä; he kaivoivat maata, hän ja pastori. Koiransa hän tahtoi lainata meille, sanoi hän, mutta itse ei hän todennäköisesti tulisi tänä iltana."
"Hän on kai liian väsynyt raskaasta työstä."
"Ole siitä varma! Haha!"
He kulkivat nauraen edelleen. Tom hypähti ylös ja me seurasimme heitä matkan päässä. Olisi ollut sentään liian epämiellyttävää kohdata kummitus vallan yksinään.
Tämä kaikki tapahtui toisena päivänä syyskuuta, lauantaina. Sitä päivää en unohda milloinkaan, pian saamme nähdä miksi.