NELJÄS LUKU.
"Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme toisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä pikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme kaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta. Isäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen jäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni pimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda itsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin panoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat juomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli sikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.
"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja omamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja tutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin saappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet, kopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa ja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen myttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun ruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä tehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi selkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta ja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. — Sitäpä olinkin odottanut.
"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'
"'Mitä sitten?' kysyi hän.
"'Hänen mahansa.'
"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu, niin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'
"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen apteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'
"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat omieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat hiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin jos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin matkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.
"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin koko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen neljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides minuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli yhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja vähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin löytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa taskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni, mutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.
"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta pujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi mies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti eteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi Hal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.
"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan ankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin pelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä, pukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei mitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan lähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata, mutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja ennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista miehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli paha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin rotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin, ja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut antamaan pois timantit ja silloin — niin silloin olisi tuhoni tullut. Oi, se on kauheata — hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, että toinenkin on laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono onni? — Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta kurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon teitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut."
Teimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme, teimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon. Silloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin irti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa vastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät loistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta hän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut timantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät maihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus, että hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.
Kahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa korjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi pimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden ajoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa. Olimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä mailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi rankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan, vetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme yhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten muitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän kanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja katosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja iloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he juoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka odotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta ehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan olivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.
Hänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä Silasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme luvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa hänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko heillä ketään vieraita.
Tom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen ahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän olisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli Tom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi pimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.
Se teki meidät sangen alakuloisiksi.