YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista toiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan seurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin aamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan mukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään halunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät ymmärtäneet — hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät. Mutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja olivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille kivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta vastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi Brace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi ainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen ollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin, jotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä eikä tiennyt mistä saisi leipänsä.
Yleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle. Hän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä oli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin hän tahtoi.
Meidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti lohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom ja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan, ja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista puhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei ollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.
Kun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi Jupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan, minne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen kummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin levisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta huomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin joukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja autoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä nukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me löytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien suussa.
Toiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei ajatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni, oli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut vuoteestani.
"Pian, Huck, vaatteet päälle", huudahti hän, "nyt sen tiedän! Me tarvitsemme vainukoiraa."
Kaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin. Vanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata häneltä.
"Jäljet ovat liian vanhat", sanoin minä, "ja sitäpaitsi on satanut."
"Se ei tee mitään, Huck. Jos ruumis on jossain metsässä, löytää koira sen varmaan. Se vainuaa kyllä, mihin paikkaan murhattu on kuopattu. Murhaajankin jäljille se auttaa meidät, ja kun olemme niille päässeet, seuraamme niitä taukoamatta, kunnes saamme miehen kiinni. Silloin me tulemme kuuluisiksi, niin totta kuin elän."
"No, kunhan nyt löydämme ensin ruumiinkin", sanoin minä, laimentaakseni hiukan hänen intoaan, "siinä meillä on kai kylliksi työtä täksi päiväksi. Kuka tietää, onko sellaista ollenkaan olemassa; ehkä laiska Jupiter on aivan yksinkertaisesti livistänyt matkoihinsa eikä ole lainkaan murhattu."
Mutta siitä Tom ei tahtonut kuulla puhuttavankaan:
"Kuinka voi noin puhuakaan, Huck, sehän on vallan inhoittavaa. Etkö häpeä sekoittaa peliä, kun meillä juuri on mitä paras tilaisuus kunnostaa itseämme ja perustaa maineemme."
"Mitä vielä, minä peruutan kaikki; tee aivan kuin haluat, Tom. Onko Jupiter elävä vai kuollut, on itse asiassa minusta jotenkin yhdentekevää."
Pian Tom oli taas pelkkää tulta ja innostusta, kunnes saavuimme vanhan
Jeff Hookerin pajan edustalle; tämä laimensi hänen intoaan aika lailla.
"Koiran voitte saada", sanoi hän, "mutta mitään ruumista ette löydä, koska sellaista ei ole olemassa. Ihmiset ovat oikeassa, kun eivät enää etsi. Niin pian kuin he alkoivat ajatella asiaa tarkemmin, täytyi jokaisen myöntää, ettei mistään murhasta voi olla puhettakaan. Tahdon myös sanoa teille miksi: Jos joku murhaa ihmisen, ei hän kai tee sitä aivan ilman mitään syytä, se teidän täytyy myöntää. No, ja miksi olisi kukaan tahtonut surmata Jupiter Dunlapia, tuota pässinpäätä? Kostostako? Luuletteko, että kellään voisi olla kaunaa sellaista ihmistä kohtaan?"
Tom ei osannut vastata sanaakaan; tältä kannalta ei hän ollut vielä harkinnut asiaa.
"Vai luuletteko, että hänet olisi tahdottu ryöstää? Haha! Niin se kai oli. Häneltä on varastettu housunhihnat ja sentähden — —"
Ukko oli läkähtyä naurusta; hänen täytyi pidellä kylkiään, ettei halkeisi. Tom oli vallan ällistyneen näköinen; näin hänen päältään, että hän olisi toivonut olevansa peninkulmien päässä, samalla kun Jeff Hooker alkoi uudestaan:
"Sen, jolla on vähäkin järkeä päässä, täytyi heti huomata, että tuo laiskuri oli vain livistänyt tiehensä, koska hän tahtoi raskaan työnsä jälkeen hiukan huvitella. Huomatkaa, parin viikon päästä hän tulee takaisin ja nauraa partaansa. — Mutta jos tahdot etsiä hänen ruumistaan, Tom, niin ota koira ja tee se; minä en tahdo sinua estää."
Tom oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää perääntyä. "No, siis, päästäkää se kahleista", sanoi hän. Vanhus teki sen ja katseli nauraen jälkeemme, kun me häpeissämme poistuimme.
Koira tunsi meidät, heilutti häntäänsä ja juoksi edellämme hyppien iloisesti ja nauttien vapaudestaan. Mutta Tomin kasvot eivät värähtäneetkään: hän oli syvästi loukkaantunut siitä, että vanha Hooker oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja kirosi koko juttua.
Synkkinä ja vaieten hiivimme takateitä kotia. Kun juuri käännyimme tupakkamaamme kulmauksessa, ulvahti koira surkeasti. Riensimme sinne ja näimme, miten se kaikin voimin kaivoi maata ja silloin tällöin ääneensä ulvoen käänsi päätään sivullepäin.
Sateen läpikostuttamassa maassa näkyi selvästi sisäänpainunut pitkämäinen neliö, joka näytti ikäänkuin haudalta. Seisoimme siinä mykkinä ja katsoimme toisiimme. Koira oli kaivanut tuskin pari tuumaa, kun se sai kynsiinsä jonkun esineen ja rupesi kaivamaan sitä esiin; se oli miehen käsivarsi, joka oli hihassa.
"Tule pois, Huck", kuiskasi Tom huohottaen, "ruumis on löytynyt."
Kylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Nopeasti juoksimme maantielle ja haimme ensimmäiset ihmiset, jotka tapasimme. He ottivat lapion mukaansa ja kaivoivat ruumiin ylös. Ei, olipa se hämmästys! Hänen kasvojaan ei enää voinut tuntea, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Kaikki huusivat:
"Jupiter parka! Nuo ovat juuri ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi yllään!"
Pari miestä kiiruhti kylään levittämään tietoa ja viemään sanaa rauhantuomarille, että voitaisiin pitää ruumiintarkastus. Myöskin Tom ja minä juoksimme täyttä laukkaa kotia; aivan hengästyneinä ryntäsimme setä Silasin, täti Sallyn ja Bennyn luo, ja Tom huusi:
"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran avulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen; ilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on lyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei pääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom."
Täti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen, mutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti ähkien: "Jumala minua armahtakoon — sinä olet löytänyt hänet!"