KYMMENES LUKU.
Nämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä emmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme hiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme hänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella itseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat molemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä tekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti ajatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi ollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän olisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän lopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut aikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.
"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat vaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta", vakuutti hän päättävästi.
Täti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan; mutta setä pudisti surullisesti päätään.
"Ei, ei — minä sen tein — Jupiter raukka — minä sen tein!" — sanoi hän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli kauheata kuulla.
Sitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä, jona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä kiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi häntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti tulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä ja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut. Hän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään, hyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä harppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi. Silloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa.
"Mutta voi", jatkoi hän, "vain pelko oli puhaltanut häneen tuon viimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan pensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä."
Vanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja, kantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen rikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.
"Siitä ei ole puhettakaan", sanoi Tom. "Sinä et ole häntä lainkaan tappanut. Yksi ainoa isku ei kuoleta. Murhan on tehdyt joku toinen."
"Ei, minä sen tein eikä kukaan muu. Kelläpä muulla, paitsi minulla, olisikaan ollut mitään häntä vastaan?"
Hän katsoi meihin, ikäänkuin olisi toivonut, että me olisimme voineet mainita jonkun, jolla olisi ollut kaunaa tuota vaaratonta ihmistä vastaan. Mutta se oli turhaa; meidän kaikkien täytyi vaieta. Kun hän näki sen, valtasi hänet suru uudelleen; oli vallan sääli nähdä hänen surkeata katsettaan.
"Mutta odottakaahan", huudahti Tom äkkiä, "jonkun on toki täytynyt haudata hänet. Kuka se sitte lienee —"
Pidemmälle hän ei päässyt. Tiesin kyllä miksi, ja minua puistatti. Olimmehan molemmat nähneet tuona yönä setä Silasin pitkä lapio olalla. Bennynkin oli täytynyt huomata hänet; hän oli kerran maininnut siitä jotain. Tom koetti nyt innokkaasti taivuttaa setää olemaan ilmaisematta itseään; me muut olimme samaa mieltä ja sanoimme, että jos setä olisi vaiti, ei sitä saataisi tietää milloinkaan, eikä hänen pitäisi itse syyttää itseään, koska meidän kaikkien sydän murtuisi, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Se ei tuottaisi kenellekään hyötyä ja tekisi vain hänen omaisensa onnettomiksi. Viimein hän lupasikin sen, ja nyt koetimme lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mikäli voimme. Koko juttu painuisi pian unhotuksiin, sanoimme, eikä kukaan ihminen ajattelisi sitä enää. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes unissakaan ruveta epäilemään setä Silasia; hän on siksi liian hyvässä maineessa ja on niin lempeä ja ystävällinen jokaista kohtaan.
"Ajatelkaahan vain", sanoi Tom suurella ponnella, "sehän on vallan selvää: setä Silas on ollut täällä niin ja niin monta vuotta saarnaajana ilman penninkään palkkaa; hän on tehnyt kaikkea mahdollista hyvää; nuoret ja vanhat rakastavat ja kunnioittavat häntä. Kuinka hän, rauhallisin ihminen maailmassa, joka ei milloinkaan ole sekaantunut vieraisiin asioihin, kuinka hän olisi tullut tehneeksi väkivaltaa jollekin. Häntä vastaan ei voi syntyä mitään epäluuloa; se on yhtä mahdotonta kuin — —"
"Arkansasin valtion nimessä ja määräyksestä vangitsen minä teidät Jupiter Dunlapin murhaajana", huusi samassa silmäräpäyksessä sheriffi ovelta.
Se oli kauheata. Täti Sally ja Benny tarttuivat itkien ja huutaen setä Silasiin eivätkä tahtoneet päästää häntä menemään; neekeritkin juoksivat ulisten paikalle; se oli sydäntäsärkevä kohtaus, ja laitoin, että jouduin ylös huoneeseeni.
Kun häntä vietiin pieneen kylävankilaan, saatoimme häntä kaikki, sanoaksemme hänelle jäähyväiset. Tomilla oli jo päässään valmiina ja selvänä suunnitelma, miten vapauttaisimme hänet sankarillisesti jonakin pimeänä yönä. Mutta kun hän hiukan vihjaisi siitä sedälle, kävi hänelle nolosti. Vanhus parka arveli, että hänen velvollisuutensa oli kärsiä rangaistus, minkä laki hänelle määräisi; vaikka vankilan ovi olisi selkosen selällään, ei hän poistuisi sieltä. Tietysti Tom oli hyvin pettynyt, mutta hänen piti mukautua siihen. Mutta ajatuksesta pelastaa setänsä hän ei silti vielä luopunut; hän katsoi sen velvollisuudekseen, sillä hän tunsi olevansa tavallaan vastuussa hänestä.
Hän lupasi myös täti Sallylle, ettei hän lepäisi päivällä eikä yöllä, ennenkuin saisi setänsä viattomuuden toteennäytetyksi; hänen ei pitäisi olla huolissaan. Täti syleili häntä hellästi, kiitti häntä ja sanoi olevansa vakuutettu, että hän tekisi kaikki, mitä hän suinkin voi. Sitte hän pyysi meitä vielä auttamaan Bennyä talouden ja lasten hoidossa, ja kun olimme kyynelsilmin ottaneet häneltä jäähyväiset, palasimme farmille. Täti aikoi jäädä asumaan vanginvartian vaimon luo, kunnes lokakuussa asian käsittely oikeudessa alkaisi.