YHDESTOISTA LUKU.
Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan; hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja kuolisi surusta.
Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan; muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi, oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.
Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla suunnitelmilla.
Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä, kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri hölynpölyä.
Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon, ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin oli joku nähnyt hänet.
Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille, koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä ja oli olevinaan hyvin varma — mutta kuitenkin hänen mielensä oli levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea kiihtymys.
Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet vielä joskus.
Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät todistuksessaan.
Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut, että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.
Lem Beebe vannoi valan ja alkoi: "Toisena päivänä syyskuuta auringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi. Silloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain pähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka huusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!' Sitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten taa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme hiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter Dunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty sauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me kumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois."
Se oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja koko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli lopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan kauhistunein katsein.
Mutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien aikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin joku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa ja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen hänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä, että hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa lainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani, saadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat esiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin omasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui siinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi puolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti hämmentyneeltä ja sanoi: "Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta antakaa minun olla rauhassa — minun täytyy ajatella."
No, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka Benny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin levottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli heiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan. Nurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään esille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.
Sitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin. Mutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas kysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä sangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin asema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin syytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi. Tom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt hän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt tuomaria.
Lopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:
"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?"
"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun", kuului vastaus. "Mutta kun kuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse ja kerroimme hänelle kaikki."
"Milloin se tapahtui?"
"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta."
Nyt tuomari sanoi:
"Sheriffi", sanoi hän, "vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä murhan salaamiseen."
"Herra tuomari", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, "minä panen vastalauseeni, tätä tavatonta — —"
"Istukaa", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.
"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta."
Seuraava todistaja oli Bill Withers.
Vannottuaan valan hän kertoi: "Kuljin lauantaina, toisena päivänä syyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun pellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta taakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti siltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat niin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli käynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli löytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo kauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia."
Ihmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä Silas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli kaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja naapurit sanoivat toisilleen: "Hirvittävää kantaa kuollutta noin pitkin ja kuopata se sitte maahan niinkuin mikäkin elukka — ja sellaista voi pastori tehdä!"
Tätäkin todistajaa sai puolustaja kuulustella yksinään; Tom oli kuin sokea ja kuuro eikä liikahtanutkaan.
Billin jälkeen tuli Hans Withers ja toisti kaikki, mitä veljensä oli sanonut.
Sitte huudettiin Brace Dunlap esille. Hän näytti niin murheelliselta, kuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. Salissa syntyi vilkasta liikettä; kaikki ojentautuivat kuulemaan, jottei sanaakaan menisi heiltä hukkaan. Naiset kuiskailivat: "Mies parka!" ja monen nähtiin kuivaavan kyyneliään.
Brace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:
"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin aina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili. Kuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin sydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle. Ja että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa mieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni anteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt, olisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla — julmasti murhattuna!"
Liikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen äänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset itkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas huokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.
Brace jatkoi: "Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut kotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni syytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni kasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan. Yöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin siellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt, että hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin." Taas hänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti uutta vauhtia: "Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata. Parin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat puhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän kanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi, alettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut jonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää palaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja Jim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki. — Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa sydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä ennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty on unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse mitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin suruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan luo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi ja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan, joka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta kuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan, jossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut siihen lumipallolla. Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli murhannut."
Itkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki valittava voihkaus. "Miten kamalaa, miten hirvittävää!" kaikui joka puolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä vanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:
"Se on kaikki totia sanasta sanaan — minä olen kylmäverisesti murhannut hänet!"
Ihmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.
Jokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen
paremmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui:
"Hiljaisuus ja järjestys oikeussalissa — hiljaisuus!"
Tästä kaikesta ei Tom Sawyer näyttänyt huomaavan mitään. Totisesti, siinä hän istui, tuijotti ilmaan eikä katsahtanut kertaakaan setä Silasiin päin.
Sillä välin vanha mies seisoi edelleen pystyssä, palavin katsein ja vapisten kaikista jäsenistään. Hän työnsi luotaan vaimonsa ja tyttärensä, kun nämä tahtoivat tarttua häneen ja rukoilivat, että hän olisi vaiti. Ei, hän ei tahtonut enää kantaa rikosta tunnollaan, hän tahtoi päästä taakasta, jonka alle hän sortuisi; hetkeäkään kauempaa hän ei tahtonut sitä kantaa. Ja samalla kun kaikki katsojat tuijottivat häneen kauhistuneina, samalla kun tuomari, valamiehet ja asianajajat tuskin saivat henkeään vedetyksi, samalla kun Benny ja täti Sally nyyhkyttivät niin, että se olisi liikuttanut kiveäkin, valui vanhan miehen huulilta hänen hirveä tunnustuksensa kuin virta, joka tulvii yli äyräittensä.
"Minä olen tappanut hänet. Minä olen syyllinen! En ollut kuitenkaan eläissäni ajatellut tehdä hänelle mitään vahinkoa tai pahaa, siihen silmänräpäykseen asti, jolloin nostin sauvani. Että olisin jo aikaisemmin uhkaillut häntä, ei ole totta. Aivan yht'äkkiä kylmeni sydämeni, kaikki sääli oli kadonnut, tahdoin tappaa hänet ja löin. Siinä hetkessä tuli tajuuni kaikki, mitä olin kärsinyt, kaikki häväistys, jonka mies ja hänen roistomainen veljensä tuolla olivat tehneet minulle, saattaakseen yksissä neuvoin minut huonoon huutoon ihmisten keskuudessa, riistääkseen minulta hyvän nimeni ja kiduttaakseen minua siksi, kunnes tekisin teon, joka syöksisi minut ja omaiseni turmioon, vaikka me emme milloinkaan, sen tietää Jumala, ole tehneet heille mitään pahaa. Se ei ollut muuta kuin halpamaista kostoa heidän puoleltaan. Ja miksi? — Vain siksi, että viaton tytärraukkani tässä ei tahtonut mennä vaimoksi tuolle rikkaalle, röyhkeälle ja pelkurille epäkelvolle, Brace Dunlapille, joka nyt teeskentelee sellaista surua veljensä tähden, jolle hän ei iki päivinään suonut mitään hyvää. — Tuona hetkenä unohdin sieluni autuuden ja ajattelin vain katkeraa vihaani — iskin surmatakseni vihamieheni — Jumala antakoon sen anteeksi! — Heti paikalla teki sydämestäni pahaa, katumus valtasi minut; mutta ajattelin omaisiani ja heidän tähtensä tahdoin salata tihutyöni. Ensin raahasin ruumiin pensaikkoon ja myöhemmin tupakkamaahan. Yön pimeässä hiivin sinne ja hautasin murhatun — —"
Samassa ponnahti Tom ylös istuimeltaan: "Nyt tiedän sen!" huusi hän riemuiten ja ojensi kätensä oikein ylevällä liikkeellä vanhaa miestä kohti.
"Istu, setä! Murha tosin on tehty, mutta sinä et ole se, joka sen on tehnyt."
Yht'äkkiä vallitsi salissa kuolonhiljaisuus. Vanhus vaipui hämmentyneenä tuolilleen; täti Sally ja Benny tuijottivat Tomiin suu auki, ja muutkin läsnäolijat tuskin tiesivät, missä heidän päänsä oli, niin suunnaton oli heidän ihmetyksensä ja kuvaamaton heidän hämmästyksensä.
"Saanko puhua, herra puheenjohtaja?"
"Jumalan tähden, saat — puhu toki!" huudahti tuomari, joka tuskin, uskoi korviaan.
Tom seisoi ja odotti vielä pari sekuntia — kohottaakseen vaikutusta, kuten hän sanoi — sitte hän alkoi aivan levollisesti:
"Noin kaksi viikkoa sitte naulattiin tämän oikeustalon seinään kuulutus, jossa luvattiin 2,000 dollarin palkinto kahden suuren timantin takaisinhankkimisesta, jotka oli varastettu St. Louisissa. Timantit ovat 12,000 dollarin arvoiset. Mutta siihen palaan myöhemmin. Nyt tahdon puhua murhasta ja sanoa, mistä se aiheutui, kuka sen teki — ja kaikki yksityiskohdat."
Kas, miten kaikki kurkottivat päätään ja kuuntelivat, ettei sanaakaan menisi hukkaan! —
"Tuo mies tuossa, joka nyt niin vaikeroi kuollutta veljeänsä, josta hän ei hänen eläessään olisi maksanut mätää munaakaan, niinkuin aivan hyvin tiedätte — tuo Brace Dunlap tahtoi naida tuon nuoren tytön tuolla, mutta tämä ei huolinut hänestä. Silloin hän uhkasi setä Silasille, että he saisivat kaikki vielä maksaa sen kalliisti. Setä tiesi, ettei hän voinut sellaiselle miehelle mitään; se huolestutti häntä suuresti, ja hän teki kaikkensa lauhduttaakseen ja lepyttääkseen häntä. Vieläpä hän otti hänen kelvottoman veljensä Jupiterin työmieheksi farmilleen ja säästi itselleen ja omaisilleen palkan, jonka hän maksoi hänelle, omasta ruuastaan. Mutta Jupiter teki kaikkea, mitä hänen veljensä vain osasi keksiä, loukatakseen, kiusatakseen ja kiduttaakseen setä Silasia, jotta setä antaisi vihalleen vallan ja joutuisi huonoon huutoon. Suunnitelma onnistui. Kaikki luopuivat sedästä ja uskoivat levitettyjä parjauksia. Se kävi niin vanhan miehen sydämelle, että hän usein pelkästä surusta ja murheesta oli miltei sekaisin.
"Tuona kauheana lauantaina kulkivat nuo kaksi todistajaa Lem Beebe ja Jim Lane pellon ohi, jossa setä Silas ja Jupiter työskentelivät — niin paljon heidän todistuksessaan on totta, loppu on pelkkää valetta. He eivät kuulleet setä Silasin sanovan, että hän tahtoi tappaa Jupiterin, eivätkä ole myöskään nähneet hänen lyövän. Ruumista he eivät myöskään ole nähneet ja yhtä vähän sitä, että setä olisi muka kätkenyt jotain pensaikkoon, — Katsokaa vain heitä, kuinka he istuvat tuolla ja toivovat, että olisivat pitäneet kieltään paremmin aisoissa. He näyttävät vielä vallan toista naamaa, kunhan olen ensin selvittänyt kaikki.
"Mainittuna lauantaina Bill ja Hans Withers näkivät, miten mies raahasi hartioillaan toista pois. Sen he ovat puhuneet totta, muu on valetta. Ensin he luulivat, että joku neekeri oli varastanut jyviä setä Silasilta. — Katsokaa vain, kuinka he töllistelevät hämillään, kun kuulevat, että joku on kuullut heidän sanovan sen. Myöhemmin kävi heille päivänselväksi, kuka oli kuljettanut pois ruumiin, ja he tietävät vallan hyvin, minkätähden he ovat vannoneet täällä oikeuden edessä, että olivat tunteneet setä Silasin käynnistä. Mutta hän se ei ollut, ja sen tiesivät myöskin valapattoiset todistajat.
"On mahdollista, että joku mies on nähnyt kuutamossa, kuinka ruumis kuopattiin tupakkamaahan — mutta setä Silasilla ei ole ollut mitään tekemistä sen asian kanssa. Hän makasi samaan aikaan kotonaan vuoteessaan.
"Ennenkuin jatkan kertomustani, tahtoisin vielä huomauttaa läsnäoleville, että useilla ihmisillä, kun he vaipuvat syviin ajatuksiin tai ovat sisällisesti liikutettuja, on tapana tehdä jotain käsillään, itse sitä huomaamatta. He tarttuvat leukaansa tai nenäänsä, hypistelevät jotain nappia tai kellonperiään, silittävät hiuksiansa tai partaansa. Monet piirtävät myös sormellaan jonkun kuvion tai kirjaimen kasvoihinsa, Tämä on minun tapani. Kun jokin minua kiusaa tai harmittaa tai jos ajattelen oikein jotakin, piirrän aina ison V:n poskelleni tai leukaani, ja useimmiten en huomaa sitä lainkaan."
Naurettavaa! Niin teen minäkin. Mutta minä piirrän O:n. Näin myös, kuinka ihmiset salissa tyrkkivät toisiaan ja nyökyttivät päällään, minkä piti merkitsemän: Niin, niin se on!
"Samana lauantaina — ei, se oli edellisenä iltana —" jatkoi Tom, "oli neljänkymmenen mailin päässä täältä laiturissa höyrylaiva; ilma oli myrskyisä ja satoi, minkä taivaasta mahtui. Laivassa oli varas, joka oli varastanut nuo kaksi suurta timanttia, joista oikeustalon seinässä oleva kuulutus puhuu. Hän hiipi matkalaukkuineen maihin, lähti pimeään ja myrskyisään yöhön ja toivoi pääsevänsä ehjin nahoin tähän kylään. Mutta höyrylaivassa oli myös piiloutuneena kaksi hänen toveriansa, jotka, kuten hän tiesi, vaanivat vain tilaisuutta tappaakseen hänet, saadakseen timantit haltuunsa. Nuo kolme rikostoveria olivat nimittäin yhdessä varastaneet timantit, mutta tuo ensinmainittu varas oli ne pistänyt taskuunsa ja livistänyt tiehensä.
"No, tuskin oli kulunut kymmenen minuuttia hänen lähdöstään, kun hänen toverinsa vainusivat jotain. He juoksivat maihin ja alkoivat ajaa häntä takaa. En tiedä, miten he pääsivät hänen jäljilleen, mutta koko lauantaipäivän he olivat hänen kintereillään ja olivat samalla varuillaan, ettei hän saisi heitä näkyviinsä. Vähää ennen auringonlaskua hän saapui setä Silasin tupakkamaan luona olevan vaahterametsikön luo ja hiipi sinne, pukeakseen päälleen valepuvun, joka hänellä oli matkalaukussaan ja jossa hän aikoi esiintyä ihmisten ilmoilla. — Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan, kun setä Silas löi Jupiter Dunlapia sauvalla — sillä että hän löi häntä, on totta.
"Tuskin olivat takaa-ajajat nähneet varastoverinsa menevän metsikköön, kun he juoksivat esiin pensaikosta ja riensivät hänen jälkeensä. Säälittä he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät hänet kuoliaaksi, miten kovaa hän kirkui ja huusikin.
"Kaksi miestä, jotka tulivat tietä pitkin juosten, olivat kuulleet hätähuudon; he tunkeutuivat metsikköön — jonne he muutenkin aikoivat — karkoittivat murhamiehet ja ajoivat heitä takaa huimaa vauhtia. Mutta vain kappaleen matkaa; sitte nuo kaksi miestä palasivat salaa vaahterametsikköön.
"Mutta mitä he siellä tekivät? — Sen sanon teille: He löysivät murhatun ja hänen matkalaukkunsa, missä oli kaikki, mikä kuului valepukuun. Tämän puki toinen miehistä ylleen, riisuttuaan omat vaatteensa."
Tässä Tom pysähtyi hetkeksi — tietysti vaikutuksen vuoksi — sitte hän sanoi painolla: "Mies, joka pukeutui murhatun valepukuun, oli — Jupiter Dunlap!"
"Laupias taivas!" Hämmästyksen huudahdus kävi läpi salin, ja setä
Silasin kasvoilla kuvautui sanomaton kummastus.
"Niin, se oli Jupiter Dunlap, joka siis ei voinut olla kuollut. Hän veti kuolleen jaloista saappaat ja vaihtoi ne omiin kuluneisiin kenkiinsä; nämä samoinkuin muutkin vaatekappaleet puettiin ruumiin päälle. Jupiter Dunlap jäi nyt sinne, missä hän oli, mutta toinen mies raahasi ruumiin hämärissä tupakkamaalle; puoliyön aikaan hän hiipi sitte setä Silasin taloon, otti viheriän yönutun talon ja keittiön välisen käytävän naulasta, missä se oli aina riippunut, puki sen ylleen, otti ison lapion ja meni sillä varustettuna kedolle, missä hän hautasi kuolleen."
Nyt Tom seisoi ainakin minuutin ääneti. Sitte hän jatkoi: "Kenen luulette murhatun olleen? — Ei kukaan muu kuin Jack Dunlap, kauan tietymättömissä ollut murtovaras!"
"Laupias taivas!"
"Ja mies, joka hautasi hänet, oli hänen veljensä — Brace Dunlap."
"Laupias taivas!"
"Mutta tuo vieras tuolla, joka nyt juuri on olevinaan niin tyhmän näköinen ja jo viikkoja on tekeytynyt kuuroksi ja mykäksi, se on — Jupiter Dunlap!"
Sellaista meteliä, sellaista sekasortoa, kuin nyt syntyi, en ole nähnyt eläissäni. Tom juoksi Jupiterin luo, tempasi häneltä silmälasit ja valeparran, ja katso, siinä seisoi murhattu ilmielävänä eikä ollut lainkaan kuollut. Täti Sally ja Benny lankesivat setä Silasin kaulaan ja olivat tukahuttaa hänet suuteloillaan ja hyväilyillään, niin että vanha mies katseli vielä kummastuneempana ja hämillisempänä kuin milloinkaan ennen.
Mutta nyt koko seurakunta alkoi huutaa: 'Tom Sawyer, Tom Sawyer! Hänen pitää puhua edelleen! Hiljaa! Hiljaa! Tom Sawyerin pitää kertoa meille kaikki!'
No, Tom ei ollut siitä vähää mielissään. Minä tiedän, ettei mikään ole hänelle mieluisampaa kuin saada esiintyä julkisuudessa ja näytellä sankarin osaa, kuten hän sitä sanoo. Kun melu oli taas asettunut, sanoi hän:
"Loppu on pian kerrottu. Brace Dunlapin oli onnistunut saattaa kidutuksillaan setä Silas niin epätoivoon, että hän joutui miltei suunniltaan ja löi hänen kelvotonta veljeään. Silloin Jupiter juoksi metsään piiloutuakseen sinne, ja hänen aikomuksenansa oli arvattavasti poistua yöllä maasta. Silloin voi Brace panna liikkeelle huhun, että setä Silas oli tappanut hänen veljensä ja kätkenyt ruumiin jonnekin. Näin oli setä saatettu perikatoon; hänen olisi ollut lähdettävä paikkakunnalta, niin, ehkäpä hän olisi joutunut hirsipuuhun. Mutta kun nuo molemmat löysivät kuolleen metsästä — tietämättä, että se oli heidän veljensä, sillä rosvot olivat raadelleet häntä pahoin — silloin he muuttivat suunnitelmaa. Jupiter vaihtoi vaatteita murhatun kanssa, he hautasivat Jackin, ja kun ruumis löydettiin, oli sillä yllään Jupiterin vaatteet. Jim Lane ja muut todistajat antoivat lahjoa itsensä puhumaan pari valetta, jotka sopivat Brace Dunlapin aikeisiin. Katsokaa vain, kuinka he nyt ovat peloissaan — sanoinhan sen jo.
"Me matkustimme nimittäin samassa höyrylaivassa varkaiden kanssa jokea alas, Huck Finn ja minä. Silloin vainaja kertoi timanteista ja sanoi, että hänen toverinsa tappaisivat hänet, niin pian kuin voisivat, ja me lupasimme auttaa häntä voimiemme mukaan. Me olimme juuri matkalla vaahtera metsikköön, kun kuulimme hänen kuolinhuutonsa; mutta kun menimme taas sinne varhain aamulla ukonilman jälkeen, emme löytäneet mitään ruumista ja ajattelimme, ettei lopultakaan ollut tapahtunut mitään murhaa. Näimme Jupiterin tepastelevan ympäri samassa valepuvussa, jonka Jack oli näyttänyt meille ja johon hän aikoi pukeutua. Tietysti luulimme, että hän oli Jack itse, joka tekeytyi kuuromykäksi, niinkuin oli sovittu.
"Nyt etsimme me, Huck ja minä, ruumista, kun muut jättivät sen; löysimmekin sen ja olimme ensin ylpeät siitä. Mutta setä Silas herätti meissä hirveän säikähdyksen väittämällä, että hän oli lyönyt Jupiterin kuoliaaksi.
"Kun ruumis oli meidän kauttamme tullut päivänvaloon, katsoimme velvollisuudeksemme pelastaa sedän; mutta se oli vaikea työ, sillä setä ei tahtonut antaa vapauttaa itseänsä vankilasta, kuten vanha neekerimme Jim aikaisemmin.
"Kokonaisen kuukauden mietin keinoa, miten vapauttaisin setä Silasin, mutta en keksinyt ainoatakaan. Kun tulin tänään oikeuden istuntoon, en tiennyt neuvoa enkä apua; pelastavaa ajatusta ei pälkähtänyt päähäni. Mutta ei aikaakaan, niin huomasin jotain, vain pienen pikkuruisen seikan, mutta se pani minut ajattelemaan. Kun istuin näennäisesti ajatuksiini vaipuneena, vaanin koko ajan, ja aivan oikein: juuri kun setä Silas lateli meille kaikkea tuota hölynpölyä, kuinka hän oli tappanut Jupiter Dunlapin, näin taas saman seikan. Silloin hypähdin ylös ja keskeytin asian käsittelyn, koska tiesin, että Jupiter Dunlap istui tuolla edessäni ilmielävänä. Tunsin hänet jostakin, jota hänellä oli tapana tehdä, kun olin viime vuonna täällä, ja jonka hän teki taas nyt."
Tom odotti hetkisen aikaa vaikutusta, teki sitte liikkeen, ikäänkuin aikoisi istua, ja sanoi välinpitämättömällä äänellä: "No, luulen, että siinä on kaikki!"
Sadasta kurkusta salissa nousi huuto: "Mitä hän teki? Mitä se oli, jonka sinä näit? Pysy seisomassa, sinä peevelin poika, ja sano se meille! Luuletko sinä, että me tyydymme siihen vain, kun ensin olet päästänyt meidät makuun!"
"Oh, ei se ollut juuri mitään. Näin, kuinka hän kävi yhä levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi, kun setä Silas puhui päätänsä poikki murhan tähden, jota ei oltu tehtykään — samassa hän liikutteli käsiään sinne ja tänne, kohotti vasenta kättään ja piirsi sormella poskeensa ristin — silloin olin varma asiasta."
Nyt puhkesi suosionmyrsky, kättentaputus, jalkojen töminä ja hyvähuudot, kunnes Tom tuskin tiesi, miten olla, pelkästä ylpeydestä ja onnesta. Tuomari katsoi pöytänsä yli häneen ja sanoi:
"Poikani, oletko sitte itse nähnyt tämän tavattoman salaliiton ja murhenäytelmän yksityiskohdat, jotka olet kuvannut meille?"
"En, herra puheenjohtaja, en ole nähnyt siitä mitään!"
"Et mitään? — Mutta olethan kertonut meille koko jutun alusta loppuun, ikäänkuin olisit ollut silminnäkijänä. Kuinka se on mahdollista?"
"Olen vain järjestänyt tosiasiat ja tehnyt niistä muutamia johtopäätöksiä", vastasi Tom keveästi. "Se oli vain kappale tavallista salapoliisityötä, jonka kuka tahansa voisi suorittaa."
"Eipä suinkaan! Miljoonien joukossa ei olisi löytynyt kahta, jotka olisivat siinä onnistuneet. Sinä olet tosiaankin merkillinen poika!"
"Tom Sawyer eläköön! Hurraa Tom Sawyer!" kajahti taas salissa, ja Tom ei olisi luovuttanut tätä voitonriemua kokonaisesta hopeakaivoksestakaan. Sitte tuomari sanoi:
"Mutta oletko myös aivan varma, että juttu on juuri niin kuin sanoit?"
"Olen, herra tuomari. Tuossahan istuvat todistajat, eikä heillä ole sanaakaan sanottavana sitä vastaan, ei Brace Dunlapilla eikä hänen veljellään. Toisetkin, jotka ovat ottaneet maksun valeistaan, ovat nyt tuppisuina. Mutta jos setä Silas panisi vastalauseensa, en uskoisi häntä, vaikka hän vakuuttaisi sen valallaan."
Se tuntui kuulijoista hyvin naurettavalta; tuomarikin unohti arvokkaan ryhtinsä ja nauroi. Tom oikein säteili ilosta, ja kun kaikki olivat taas asettuneet, sanoi hän:
"Herra puheenjohtaja, täällä salissa on varas."
"Mitä, varas?"
"Niin. Hänellä on hallussaan timantteja kahdentoistatuhannen dollarin arvosta."
"Missä — missä hän on? — Kuka se on? — Osoita hänet meille!" huusivat kaikki sekaisin.
"Sano minulle hänen nimensä, poikani, niin sheriffi ottaa hänet kiinni.
Kuka se on?" sanoi tuomari.
"Jupiter Dunlap, tuo kuolleeksi luultu."
Nytkin syntyi rajaton kiihtymys; mutta Jupiter, joka jo ennestään oli kyllin nolattu, näytti ikäänkuin kivettyneen hämmästyksestä. Vihdoin hän huusi itkunsekaisella äänellä:
"Herra puheenjohtaja, se on todella vale. Olenhan jo muutenkin joutunut pahasti kiikkiin ja kadun suuresti. Brace houkutteli minut siihen ja lupasi tehdä minut ennen pitkää rikkaaksi mieheksi. Mutta timantteja en ole varastanut. Ihan totta, minulla ei ole mitään timantteja; sheriffi saa hakea niin paljon kuin tahtoo."
"Herra puheenjohtaja", pisti Tom väliin, "ei ollut ehkä oikein, että sanoin häntä varkaaksi. Hän on varastanut timantit tietämättään. Hänen veljensä Jack varasti ne toisilta varkailta ja Jupiter varasti ne veljeltään Jackilta, kun hän makasi kuolleena maassa. Ja kuukauden hän on kuljeksinut täällä ympäri kahdentoistatuhannen dollarin timantit mukanaan, aivankuin olisi köyhä mies. Nytkin hänellä on päällään koko tuo rikkaus."
"Tutkikaa hänen vaatteensa, sheriffi", sanoi tuomari.
Sheriffi etsi hänet kiireestä kantapäähän: hänen hattunsa, sukat, vaatteitten saumat, saappaat, sanalla sanoen kaikki. Tom seisoi vieressä levollisena ja odotti sopivaa hetkeä. Vihdoin sheriffi heitti etsimisen. Pettymys kuvastui kaikkien kasvoilla, ja Jupiter sanoi:
"Siinä nyt näette, että olin oikeassa!"
"Tällä kertaa olet varmaan erehtynyt, poikani", virkkoi tuomari.
Tom otti miettivän asennon; hän näytti tuumivan voimainsa takaa ja raapi hämillään päätään. Äkkiä hän kävi tyytyväisen näköiseksi.
"Nyt muistan sen", sanoi hän katsahtaen ylös. "Olin vain unohtanut sen."
Tom ei puhunut totta, sen tiesin; mutta hän jatkoi levollisesti:
"Olisiko joku niin hyvä ja lainaisi minulle pientä ruuvimeisseliä? Veljenne matkalaukussa, jonka te anastitte, Jupiter, oli yksi, mutta sitä kai teillä ei ole mukananne?"
"Ei, minä en tehnyt sillä mitään ja annoin sen pois."
"Kun ette tiennyt, mihin se oli tarkoitettu."
Heti kun Tom sai ruuvimeisselin, pyysi hän Jupiteria, joka oli etsimisen jälkeen taas vetänyt saappaat jalkaansa, nostamaan toisen jalkansa tuolille; sitte hän laskeutui polvilleen ja ruuvasi levyn irti korosta. Kun hän veti esiin suuren timantin ja antoi sen välkkyä auringonvalossa, olivat ihmiset aivan suunniltaan ihmetyksestä. Nyt Tom otti timantin myös toisesta korosta, ja Jupiterin naama kävi yhä murheellisemmaksi. Hän ajatteli kai, että hän olisi voinut lähteä maasta ja elää rikkaana, huolettomana miehenä ulkomailla, jos olisi ollut kylliksi viisas arvatakseen, miksi ruuvimeisseli oli matkalaukussa. Nyt Tom niitti kiitosta ja kunniaa niin paljon kuin hänen sydämensä vain halusi. Tuomari otti timantit huostaansa, nousi seisomaan, nosti lasinsa otsalle, ryki ja sanoi:
"Minä panen ne talteen ja ilmoitan omistajalle. Kun hän sitte antaa noutaa ne, on minulle tuottava suurta iloa antaa haltuusi, poikani, kahdentuhannen dollarin palkinto. Mutta sinä et ole ainoastaan ansainnut tuota rahaa, vaan myöskin kaikkien kansalaisten sydämellisen kiitoksen. Sinun kauttasi on viaton perhe pelastunut häpeästä ja perikadosta ja kunnianarvoisa mies pahantekijän kuolemasta. Päällepäätteeksi sinun on onnistunut paljastaa kovasydämisen, jumalattoman roiston ja hänen kätyrinsä konnamaisuus ja tehdä oikeudelle suuri palvelus."
Jos vielä paikalla olisi ollut soittokunta, joka olisi puhaltanut fanfaarin, ei minun mielestäni asia olisi voinut saada kauniimpaa päätöstä; siinä oli Tom aivan samaa mieltä kuin minä.
Sheriffi vangitsi nyt Brace Dunlapin ja hänen kätyrinsä; muutamia viikkoja myöhemmin he joutuivat tuomioistuimen eteen ja saivat ansaitun rangaistuksensa. Mutta setä Silas ja hänen omaisensa nauttivat taas seurakunnassa yhtä suurta kunnioitusta; hänen pieni, vanha kirkkonsa oli aina ahdinkoon asti täynnä, ja hänelle osoitettiin niin paljon rakkautta ja hyvyyttä, kuin vain suinkin voitiin. Aikaa voittaen vanha mies tuli taas järkiinsäkin, ja hänen saarnansa eivät olleet parempia eivätkä huonompiakaan kuin ennen olivat olleet. Näin oli siis koko perhe tyytyväinen, ja Tomia hoidettiin ja hemmoiteltiin pelkästä kiitollisuudesta enemmän kuin milloinkaan, mutta myös minua, vaikka en ollut tehnyt mitään. Kun sitte nuo kaksituhatta dollaria tulivat, antoi Tom minulle puolet eikä hiiskunut siitä kenellekään. Sitä minä en lainkaan ihmetellyt, sillä tunsinhan hänet.