I.
Sitä ei sanottu suoraan, mutta perhe odotti Caleb Garea. Myöskin Lind Archer odotti, uusi koulunopettajatar, joka oli saapunut myöhään iltapäivällä Yellow Postista Indian postivaunussa ja oli kai hyvin nälissään. Amelia Gare, Calebin vaimo, joka hääri keittiössä, ikäänkuin kaikki ei olisi ollut vielä valmista, ei voinut salata levottomuuttansa. Judith ja Charlie olivat olleet lypsyllä ja pistäytyivät vähänväliä keittiössä ja lähtivät taas ulos ilman minkäänlaista asiata. Martin, joka oli hidas ja kömpelö, oli puhdistanut koko tallin niin perinpohjin, ettei se ollut lainkaan entisensä näköinen. Ellen, Martinin kaksoissisar, soitti harmoniota, mutta näytti unohtaneen kaikkein tavallisimmatkin ohjelmakappaleensa. Ellen soitti varsin kauniisti korvakuulon mukaan.
Opettajatar istui ääneti matalassa, punaisella sametilla päällystetyssä keinutuolissa kuunnellen tuolin narinaa sen keinuessa edestakaisin. Hän ajatteli hiukan pelokkaana niitä epämääräisiä arvosteluja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä Yellow Postissa Garen perheestä. Hän muisteli myös yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä, miten John Tobacco, postinkuljettaja, oli murahdellut halveksivasti hänen kysyessään, millaiseksi olo Caleb Garen talossa voisikaan hänelle muodostua. Nyt nariseva keinutuoli karkotti nälän hänen mielestään. Tuntui siltä kuin tuoli olisi narissut: »Caleb! Caleb! Caleb!» Se ei erikoisesti huvittanut opettajatarta.
Nyt ulko-ovi aukeni. Judith tuli taas huoneeseen. Lind Archer näki hänet hämärässä lyhdyn valossa, joka riippui keittiön oven pielessä. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, rinta oli korkea ja leveä kuin pojalla; hänen hiuksensa olivat kiharat ja mustat ja loistivat päälaella sinertävinä; hänen pitkien ja kapeitten silmiensä ilme oli tällä hetkellä synkkä; hänen huulensa olivat paksut ja suupielet riippuivat alas. Hänellä oli yllään pellavaiset työhousut ja paksu takki, ja hän seisoi vankasti jaloillaan, ikäänkuin hän olisi ollut valmis ottamaan iskun vastaan tai itse iskemään.
Judith lähestyi raskain, huojuvin askelin Lindiä. Opettajatar ei mielestään koskaan ollut nähnyt näin voimakasta kaunotarta.
»Onko teidän nälkä?» tyttö kysyi äkkiä.
»Hiukan», myönsi Lind.
Ellenin kädet pysähtyivät ilmaan harmonion koskettimien yläpuolelle. Hänen silmänsä ilmaisivat moitetta, kun hän kiinnitti ne Judithiin. Mutta välittämättä sisarestaan nuorempi tyttö harppasi pitkin askelin ruokasäiliöön. Hän ilmestyi jälleen kantaen lautasta, jolla oli kaksi voileipää ja lasillinen maitoa.
Ellenin harmi kasvoi. Hän nousi harmonion äärestä.
»Jude, tiedäthän, ettei isä —»
»Ei teidän ruokahalunne tästä pilaannu — jos te nyt yleensä illallista saattekaan», sanoi Jude opettajattarelle, keskeyttäen Ellenin puheen. Lind otti vastaan tarjotun ruoan, hän oli niin hämillään, ettei kyennyt edes vastaanpanemaan.
Ellen poistui keittiöön sanaakaan sanomatta. Lind oli kuulevinaan, että hän neuvotteli äitinsä kanssa kuiskaavalla äänellä. Opettajatar puraisi vastahakoisesti palasen voileivästä ja joi kulauksen maitoa.
Jude, joka kiersi lankaa kepin ympärille, istahti lattialle Lindin jalkojen juureen.
»Parasta, kun saatte tietää, että isä aikoo nolata teitä», hän sanoi toimessaan. »Hän alottaa sillä, että myöhästyy illalliselta. Niin hän tekee aina, kun uusi opettaja saapuu. Hän olettaa, että te olette mies. Kaikki opettajat ovat olleet miehiä. Hän tahtoo nolata teitä. Mutta pitäkää puolianne, miss Archer. Älkää antako hänen nolata itseänne.»
Amelia ilmestyi ovelle.
»Judith!»
»Älä välitä, äiti. Minä sanon hänelle vain totuuden.»
Ellen palasi huoneeseen ja pudotti vesiruukun raskaasti pöydälle, ikäänkuin hän olisi erehtynyt laskiessaan, miten kaukana pöytä oli hänen kädestään. Harmia ilmaiseva ryppy veti hänen kulmakarvansa yhteen. Hänellä oli hopeasankaiset silmälasit, jotka eivät olleet alkuaan määrätyt hänen silmiänsä varten. Seurauksena oli, että hänen silmäteränsä olivat suurentuneet ja jännittyneet, luomet punoittavat ja kosteat. Hän seisoi hetken aikaa pöydän ääressä heittäen vihaisen katseen Judithiin. Sitten hän poistui jäykkänä huoneesta.
Lind Archer söi ääneti voileipänsä. Ilmassa oli kylmä tunnelma, jota ei mikään pintapuolinen huomautus voinut poistaa.
Judith, joka silminnähtävästi oli halukas kiusaamaan sisartaan, vihelsi koiralleen, joka makasi komerossaan portaitten alla. Koira kohotti päätään.
»Caleb!» hän sanoi terävästi. Koira nousi höristäen korviaan.
Judith hymyili ilkeämielisesti Ellenille, joka astui keittiön ovea kohti, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään.
»Katsokaa —» sanoi Judith, ja rupesi sitten muusta puhumaan. »Isä ajelee yltympäri kerskaillakseen islantilaisille, miten hyvää aikaa hänellä on keskellä kesää, jolloin meidän muitten täytyy raataa kaiken päivää.»
Epäilys alkoi nousta Lindin mieleen. Romantiikka, joka oli saanut hänet lähtemään tälle yksinäiselle seudulle kauaksi pohjoiseen, alkoi painostaa häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vihaa kaikessa alastomuudessaan. Täällä hän sitä näki, tuon seitsentoistavuotiaan tytön silmissä. Ulkoa kuului kevyttä pyörien ratinaa. Ellen palasi harmonion luo; hänen nuorekkuudestaan huolimatta kuvastui hänen kasvoillaan vakava ja tuskallinen ilme. Lind ihmetteli, miksikä tällä hetkellä sellainen mielenlujuus oli tarpeen.
»Judith, kutsu Martin tänne», sanoi Ellen kuiskaten. »Isä on palannut.»
Judith nousi pystyyn sanomatta sanaakaan.
Keittiössä Amelia tyhjensi nopeasti astiainpesupöydän ja laski soikkoon puhdasta kuumaa vettä. Hän otti pyyheliinan naulastaan ja pani sen tilalle uuden. Riisuen esiliinansa hän silitti kädellään pukuaan ja kampasi hiuksiaan rikkinäisen seinäpeilin edessä.
Sitten ovi avautui. Ensi silmäyksellä Caleb näytti hyvin suurelta. Mutta kun hän astui keskelle keittiötä, huomasi Lind, ettei hän ollut edes keskikokoinenkaan; hänen leveät hartiansa ja suuri päänsä, joka kurkotti eteenpäin muusta ruumiista kuin ulkoneva kivilohkare kallionkyljestä, saivat aikaan vain sen, että hän teki kovin suuren vaikutuksen. Mutta kun silmä kiintyi hänen ruumiinsa alaosaan, hän ikäänkuin kutistui kokoon. Hänen tukkansa oli karhea ja harmaa ja riippui raskaina suortuvina hänen päänsä ympärillä, viikset olivat hoitamattomat ja tupakantahrassa ja mustat kulmakarvat muodostivat ikäänkuin sillan hänen suuren, luisevan nenänsä yli. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi valohelmeä; ne etsivät Lindiä, joka istui toisessa huoneessa lampun hämärässä valossa. Hän ei puhunut, ennenkuin oli ripustanut takkinsa ja lakkinsa naulaan ja pessyt kätensä soikossa.
Lind näki, että Caleb oli takkuiselta näyttävä, punaiseen makinaw'iin puettu farmari. Hän riisui yltään myös takkinsa ja kävi sanaakaan sanomatta istumaan keittiön tuolille. Mrs Gare puhutteli häntä, mutta hän vastasi vain yksikantaisesti, Lindin voimatta erottaa sanoja. Opettajatar huomasi kuitenkin Amelian puhuttelevan miestä yhtä rauhallisen arvokkaasti kuin oli puhutellut häntä itseäänkin hänen saapuessaan John Tobaccon kera taloon iltapuolella päivää. Caleb ei ruvennut puhumaan, ennenkuin oli peseytynyt. Hän ei edes koskettanut kammalla pörröistä tukkaansa.
»Skuli tahtoo jäädä tänne yöksi», hän sanoi vihdoin Amelialle. Hänen äänensä sai Lindin hämmästymään. Se oli harvinaisen pehmeä, aivankuin kissa olisi kehrännyt.
»Mutta meillä ei ole mitään ylimääräistä vuodetta. Opettaja on tullut», mrs Gare vastusteli lempeästi.
»Opettaja — niin, sehän on totta — opettaja. Skuli jää yöksi», toisti hän yhtä rauhallisesti kuin ensi kerrallakin.
Hän kutsui Skulin huoneeseen ja purjehti kuin raskas alus ruokasalin, joka oli sijoitettu, pyöreistä hirsistä rakennetun talon alakerran toiseen päähän ja jota samalla myös käytettiin arkihuoneena.
»Te olette kai opettaja», hän sanoi käyden istumaan rautauunin lähelle, puoleksi selin Lundiin. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet pienimmälläkään tavalla hämmästystä sen johdosta, että uusi opettaja oli nainen. Lind nousi ja ojensi kätensä, mutta Caleb ei ollut sitä huomaavinaankaan. Lind punastui avuttomana.
»Tässä on teidän koulunne toinen johtokunnan jäsen, Skuli Erickson», sanoi Caleb osoittaen kädellään islantilaista.
Lind ojensi kätensä Skulille, joka puristi sitä lujasti.
»Oikeastaan meitä pitäisi olla kolme», jatkoi Caleb väsyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi vain muodon vuoksi tehnyt ilmoituksen, joka yhtä hyvin olisi voinut jäädä tekemättäkin, »mutta vanhan Josh Curtisin kuoltua ei ole valittu ketään hänen sijaansa. Näillä seuduin olot ovat vielä aivan järjestämättömät ja asioita hoidetaan sen mukaan kuin ilma sallii. Enpä tiedä, miksikä tässä tarvittaisiinkaan sen useampia kuin meidät kaksi. Vai mitä, Skuli?»
Skuli murahti, mikä yhtä hyvin saattoi merkitä myöntymistä kuin kieltoa. Hän oli hiukan kuuro, puhui huonosti englanninkieltä, mutta ymmärsi sitä enemmän.
Hetken kuluttua he istuivat kaikki pöydässä, Lind Ellenin ja Martinin välissä. Skuli pöydän toisessa päässä Calebia vastassa.
»Näyttää siltä kuin tulisi varhainen kevät, Skuli», sanoi Caleb islantilaiselle.
Skuli nyökkäsi. »Niin», hän myönsi ottaen eteensä perunoita ja silavakastiketta.
Kaikki olivat ääneti sillä välin kuin ruoka kiersi pöydän ympäri. Lapset, kaikki muut paitsi Judith, istuivat katse painuneena lautaseen, ujostellen uutta opettajatarta, joka oli niin kaunis ja hento.
»Saitteko paljon sadetta matkanne varrella?» kysyi Caleb Skulilta, huutaen yli koko pöydän. Amelia katsoi pelästyneenä miehestään Lindiin.
»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa on ollut.»
Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili. Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi kuin Judithia.
Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.
»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.
Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.
»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään», sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän haastanut riitaa teidän kanssanne?»
»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha piru. Minä haastoin riitaa ensin.»
Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle. Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin satuolento — kentauri ehkä.
Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen. Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä naiselta.
Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat. Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä maailmassa.
»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»
»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»
»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»
Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.
»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.
Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.
Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oli
äksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.
Caleb hymyili lempeästi.
»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli herttaista.
Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä kädessään jatkaessaan puhettaan.
Judith kutsui Peten, koiran, luokseen ja poistui huoneesta.
Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.
Sitten Judith palasi ilman koiraa ja kävi istumaan Lindin viereen.
Caleb piteli yhä mattoa kädessään.
Charlie istui pöydän ääressä pannen pasianssia.
»Kuules, Charlie», Caleb sanoi hänelle. »Minä ostin sinulle uudet kortit Yellow Postista tänään. En keksinyt mitään tytöille — heillähän on kaikkea, mitä tarvitsevat.»
Judith työnsi kenkänsä pois jaloistaan. Toisesta oli kärki rikki. Amelia vilkaisi nopeasti häneen ja pudisti nuhtelevasti päätään Calebin selän takana.
Ellen peitti kädellään haukotustansa.
»Älä hätäile, Ellen, kohta me menemme kaikki levolle», sanoi Caleb.
»Skuli ja minä olemme molemmat väsyneet. Kova päivä, vai mitä, Skuli?»
Judith hypähti pystyyn.
»Hyvä, minä lähden sitten!» hän sanoi.
Caleb katsoi ystävällisesti Ameliaan osoittaen piipullaan Judea.
»Äiti, Jude voisi käyttäytyä kauniimmin», hän sanoi lempeimmällä äänellään.
Amelia vilkaisi Judithiin.
»Judie — muistahan —»
Tyttö kävi jälleen välinpitämättömästi istumaan Lindin viereen, mutta opettajatar huomasi hänen käsiensä olevan nyrkissä. Silloin Lind tunsi, että hän, samoinkuin muutkin perheen jäsenet, alkaisi vihata ja pelätä Calebia.