I.
Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan: Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.
Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan, jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä heijasti Calebia itseään.
Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith, käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta, kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin vastustuskyky oli kokonaan murrettu.
Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»
Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan karuuteensa.
Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista, vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen, joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.
Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa Mark Jordanin rintaa vasten.
Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.
Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen. Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.
Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan ihojauhon haju.
»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»
»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin lapsen.
Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.
Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen riepujen haju tuntui huoneessa.
Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.
Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.
»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»
»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»
»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»
»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»
»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.
»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»
»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.
»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»
Dora kohautti olkapäitään.
»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.
Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.
»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»
Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.
Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.
Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.
Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.