I.

Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa, luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.

Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa. Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.

Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.

»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista.
Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.

»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.

Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.

Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle, heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan joivat altaan ääressä.

Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.

»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä hyppien hänen ympärillään.

Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.

Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana. Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi äkisti pois.

Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi sanomatta sanaakaan.

»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän kyykötti polvillaan.

»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä ilkeämielinen että hullu.»

Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.

Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään. Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.

»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.

»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut selvästi nähdä», sanoi Jude.

Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven edessä maahan. Koko talo järkkyi.

»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He eivät voineet nähdä mitään.

Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki hengittivät helpotuksesta.

»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.

Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.

Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete ryömi esiin sohvan alta.

Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui tämä levollisesti huoneeseen.

»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän puolella», hän sanoi.

Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.

Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi ponin.

»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.