I.
Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.
Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.
»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,
Amelia yritti sanoa.
Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.
»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia — sinä huvitat minua!»
Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron, joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna- ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia. Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien lautasliinojen ostoon.
Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa. Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin huomasivat toisiaan.
»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli lopettanut.
Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä. Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet, jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.
Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta. Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat punoittaa.
Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan, miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa. Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.
Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin. Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua. Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko, joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen. Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.
Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.
Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen kanssaan.
»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille.
»Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»
»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.
»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.
Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla tuntematta kipua silmissään ja selässään.
Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen, Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä, kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen varjoon.
Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.
»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi.
»Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»
»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»
»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.
Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.
»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.
»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.
Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä, niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi kesänä, vai mitä?»
Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.
Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.