I.
Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla. Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.
Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli hyväillyksi.
Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi, että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan voisi saavuttaa.
Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä. Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä — ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja nälkäisine karjoineen…
Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta. Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.
»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin työtä», lisäsi hän.
Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.
»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»
»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»
Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen tuore ihonsa pääsi näkyviin.
Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.
Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä Amelia keitti pieniä kurkkuja.
»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.
»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.
Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin kaikki oli jo tehty.
Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu aivankuin Lindinkin hiuksilla.
Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen vihdoin pois.
Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen. Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas, missä Ellen soitti harmoniota.
Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa. Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili, että tämä tarjous oli loukannut häntä.
Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.
Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa, kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois, vaistomaisesti kohottaen rintaansa.