I.
Mark Jordan oli jo Johannesonin puodissa Calebin saapuessa sinne.
Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun, ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista, halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä. Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.
Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.
Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän mietteissään siveli leukaansa.
»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillen
Markille ja kohottaen kulmakarvojaan.
Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos vankkurien luo.
»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen, miten toivoton koko asia oli.
Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne, kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»
Caleb Garen silmät kapenivat kahdeksi sumeaksi pisteeksi.
»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne. Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni. Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää sitä —»
Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»
Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.
Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän edessä.
»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko? Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»
Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui pitkäkseen.
Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana, helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.
Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa, nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.
»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.
»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»
Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle.
Hän katsoi vielä taakseen.
»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui myymälästä.
Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni! Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.
Farmarit olivat kaikki hämillänsä.
Mark näki Klovaczin pojan istuvan yhä vankkurien kuskipukilla.
»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti.
»Siellä on väljemmät tilat.»
Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun. Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla. Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.
Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa. Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä hänen miettiville kasvoilleen.
Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.
Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen. Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.
»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon. Tulkaa nyt mukanani.»
Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä. »Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen heitä istumaan pöytään.
Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.