II.
Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä. Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi. Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen uhkaavan myöskin häntä itseään.
Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen myötätunnon laajasta maaperästä.
Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi, että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.
Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.
Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan, pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.
Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei ilmaisi mielihyväänsä hänelle.
»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien saappaissa omien kenkien puutteessa.
»Hm», Judith mutisi. »En tarvitse kerrassaan mitään.»
Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen, ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta, olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon», Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb Garen orjina, kukin omalla alallansa.
Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan puolesta oli rukoiltava.
Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta. Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon — islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä… Hän hymyili itsekseen nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.
Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa. Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.