III.
Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.
Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.
Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.
Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.
»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»
Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.
»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina sanoa jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»
Sven katsoi häneen loukkaantuneena.
»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.
»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.
Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
»Mitä?»
»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»
Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.
»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»
He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.
Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.
Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.
»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»
»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»
Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.
»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»