IV.
»Hän on tallissa», sanoi Caleb, kun perhe oli yrittänyt syödä illallista eikä sanallakaan ollut mainittu Judea.
Turhaa hänen oli sanoa sitä. Jokainen tiesi sen ilmankin. Caleb oli kieltänyt ketään menemästä talliin sinä päivänä.
»Mitä me teemme hänelle? Mitä me teemme hänelle, äiti?» Caleb kääntyi ystävällisesti Amelian puoleen, joka oli kalpea kasvoiltaan ja aivan sanaton.
Caleb nojautui tuolinsa selkää vasten ikäänkuin hän olisi ollut tuomari.
»Lähitienoilta ei ole tuomaria, joka voisi ratkaista tämän asian», hän jatkoi rauhallisesti, ikäänkuin puhellen itsekseen. »Siksi meidän täytyy suoriutua tästä jutusta omin voimin — niin hyvin kuin voimme.»
Martin, Ellen, Charlie ja Amelia istuivat puoliympyrässä huoneessa kuunnellen Calebin saarnaa. Opettajatar, joka oli kuullut Charlielta, mitä oli tapahtunut, oli kovin masentuneella mielellä. Hän oli lähtenyt Sandbohon iltapäivällä toivoen tapaavansa Markin siellä ja saavansa inhimillistä osanottoa.
»Talossa on tehty murhayritys», Caleb jatkoi sointuvalla äänellä.
»Rikos on tehty. Me olemme edesvastuussa osallisuudesta tähän
rikokseen. Kaikkein ensiksi meidän tulee ottaa selko itse tapahtumasta.
Amelia, lähde lasten kanssa talliin. Minä odotan täällä.»
Amelia, Martin, Ellen ja Charlie läksivät ulos sanomatta sanaakaan. He astuivat talliin ja näkivät Judithin makaavan lattialla. Amelia koetti pysyä aivan jäykkänä, jotta hän ei hyökkäisi Judithin luo ja vapauttaisi häntä köysistä. Se oli hirveä hetki hänelle. Martinin kasvot venyivät pitkiksi, kun hän näki kirveen tyveä myöten uponneena hirsiseinään. Judith ei liikahtanut eikä katsonut heihin. Hänen vaatteensa olivat kiertyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja hiuksissa hänellä oli olkia ja lantaa.
»Jude», sanoi Ellen pysähtyen kynnykselle.
Judith ei vastannut.
»Hyvä», sanoi Ellen. Mutta hänen ruumiinsa vapisi.
He palasivat taloon. Caleb istui yhä samassa asennossa kuin heidän poistuessaan ulos. He palasivat entisille paikoilleen.
»On monta eri tapaa käsitellä tätä tapausta», Caleb jatkoi asiallisesti. »Yhden olen jo maininnut — voimme vedota kaupunkiin. Toinen se, jonka te näitte itse — tallissa. Mutta on vielä kolmaskin tapa — ehkäpä Amelia haluaisi tietää, mikä se on —» Caleb vilkaisi Ameliaan, kasvojen alaosa käden peitossa.
Amelia istui jäykkänä. Nyt se siis tuli. Mark Jordan saisi maksaa Judithin hurjan teon. Ei, niin totta kuin Jumala oli olemassa, ennemmin hän ottaisi Calebin hengiltä — eikä kukaan saisi tietää, miksi hän sen teki.
»Minä annan Amelian valita — onhan Judith hänen lapsensa. Ha, haa!
Hänen lapsensa, totta totisesti!»
Amelia vilkaisi Elleniin, sitten Martiniin, vihdoin Charlie'in. Ehkäpä Caleb koetti vain saada häntä ansaan. Voisihan hän kaikesta huolimatta ilmaista heille totuuden. Amelia nieli tuskansa.
»Eiköhän olisi parasta pitää häntä täällä, Caleb?»
Caleb katseli häntä huvitettuna. »Tarkoitatko sallia hänen raivota?»
»Ei — pitää häntä telkittynä — jonkun aikaa — kunnes hän rauhoittuu.
Puhua hänen kanssaan — pakottaa hänet ymmärtämään erehdyksensä.»
Amelia oli keksinyt oikean sanan sanoessaan — pakottaa. Se oli Calebille mieleen. Hänen mielensä pehmeni. Ehkäpä tämä ei ollut vielä oikea hetki. Hän tahtoi säästää paljastuksen toiseen kertaan. Mark Jordan ei lähtisi täältä, vielä hyvään aikaan. Hän nousi tuoliltaan rauhallisena ikäänkuin keskustelu olisi ollut mieluisaa ja aivan yleistä asiaa koskettelevaa.
»Olet kai oikeassa, Amelia, olet kai oikeassa. Lähtekää nyt lypsämään ja laskemaan maitoa. Minä menen pellavapeltoa tarkastamaan, äiti. Onko lyhdyssä kylliksi öljyä?»