V.
Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.
»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.
Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.
»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»
»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.
»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»
Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen hampaitaan. »Minä en mene.»
»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri karjapiiska kädessä.
»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit. Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.
»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen rohkeasti.
Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt Caleb Garea.
Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme — Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei huutanut.
»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä. Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.
Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää mitään pahaa tapahtua.
Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen hänet keskelle huonetta.
Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»
Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.
»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte. Hän sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä heitän teidät ulos!»
Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille. Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi? Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta, mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.
»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa meitä!»
Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa
Amelian!»
Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi. Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan — saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.
Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.
»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.
Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha…
Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.
»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»
Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.
»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän uskalla tehdä mitään.»
Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark, anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.
Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta punaista pahkaa niskassaan.
»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»
»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä kehotin häntä lähtemään.»
Lind säläsi hämmästyksensä.
»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —
Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.
»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»
Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.
»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»
»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.
Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana…
Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.
Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.
Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa… Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.
Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.
Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä, jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla. Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta, missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa. Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa. Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä. Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa. Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun saakka… jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä, ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja alas.
Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi… Hän sulki silmänsä, mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä, Amelian… jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä… ja Mark Jordanin, joka ei ollut hänen poikansa… sekä kirveen tallin lahonneessa seinässä…
Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan… tuon kauniin, rehevän pellavan… hetken kuluttua… Caleb sulki silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle… no niin, se tuhoutuisi samalla kuin hänkin… hän näki sen yhä loistavan harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa… mutta pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.
* * * * *
Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.
»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö suo ole siellä käsin?»
Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi vaimo paran ruumiin vapisevan.
»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.