V.
Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät, ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia. Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista. Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään, jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä, olipa sielu miten sairas hyvänsä.
Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane sitä nimitti, oli suoritettu.
Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän palasi hevosensa luo.
»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti: »Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»
Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan taivaasta.
»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»