VII.
Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi
Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.
Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.
»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.
Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina kiihottuessaan.
»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää — pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»
»Oo…» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.
»Judith, sinä olet kamala!»
»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude lähtien ajamaan.
Lind odotti häntä koululla.
»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi heidän ajaessaan eteenpäin.
»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»
»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää. Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka olisi tahtonut naida hänet?»
»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän on sekarotua.»
»Jos Ellen rakastaa häntä, niin mitäpä se merkitsee?»
»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen, ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.
Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen salavihkaa ympärilleen.
Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi häneen miltei moittivasti.
»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.
»Tullut — minne — milloin?» Lind kysyi viattomana.
»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.
»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa oleva vieras herätti hänessä.
Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.
»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»
»Kuinka naurettavaa! Ettehän toki!»
»Pääni pantiksi!»
»Mutta olisihan se ollut hiukan — tavatonta.»
Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko mrs. Gare minun tulla teille?»
»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni myymälään.»
Mark katsoi Lindiin kysyvästi.
»Vain siksi, että olisi vielä hauskempaa», Lind kiiruhti lisäämään.
»Ottakaa vain mukaanne, kaikin mokomin, kenet ikänä haluatte.»
He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi rattaillensa lähtien ajamaan.
Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon, ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa, hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.
Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti olla nauramatta Svenin edistymiselle.
»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani turhamaisuudestani?»
»Hiukan enemmän», Judith myönsi. »Mutta olet vieläkin liian hieno.»
Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!» Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.
Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun kalan eduista.
»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»
Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa, mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei kuitenkaan hyväksyisi.
Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.
Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.
»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»
»Mutta mitä isäsi sanoo —»
»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui, vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin rattaille.
»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä tahtoisin naida sinut.»
Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa sitä hänelle anteeksi…
»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven nöyrästi.
Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät, kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset löyhälle.
»Helkkarissa — miten kaunis sinä olet, Judith!»
Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta huumeesta… se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja tapaamisen jälkeen.
»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi äkisti.
Sven nauroi ääneensä.
»Lyön vetoa, että saisin», sanoi Judith. »Anna minun koettaa.»
»Hyvä, joskus», Sven myönsi nauraen yhä.
»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut päällystakkia.
Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen. Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.
»Suutele minua ensin», sanoi Sven.
»En — vasta jälestäpäin», Judith sanoi vakavana.
Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen, ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.
»Joko sait kylläksesi?» hän kysyi hellittäen otettaan.
Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa. Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat voittaa toisensa.
Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan, painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä. Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti, jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.
»Judie», hän mutisi; »Judie, — katso minuun.»
Judith avasi hitaasti silmäluomensa.
»Suutele nyt minua», sanoi hän hengästyneenä.