FILMI
Loppumaton perspektiivi kiviä, joissa on rosoisia sadepisaroita, jotka ovat imeytyneet syvään, iankaikkisesti.
Nyt paistaa aurinko. Sen valo on luonnottoman räikeä. Olemmeko me filminäyttelijöitä, koska käsket meidän paeta, hurjasti, kysymättä, säikähdystä teeskennellen?
Nyt suuria, harmaita linnunvarjoja
autiolla, loistavalla kadulla,
levottomia, värähteleviä laattoja,
joilla ei ole syvyysulottuvaisuutta.
Onnettomuuden symboolit ovat tulleet!
Ja nytkö meidän on palattava
— emmehän aavistaneet tätä murhenäytelmäksi —?
Juosten, onnellisina, kädet kiitokseen ojennettuina,
kukkaseppele päässä
viirien hulmutessa, heleäin viirien!
Vaipuaksemme toistemme syliin, kuollaksemme tikari- ja keihäsmyrskyyn, aivan tietämättä miksi. Kaksi lasta, jotka emme edes toisiemme sydämiä tunteneet!