KERJÄLÄINEN
»Kohtalo kipitti ohitsemme kohti hautausmaata.
Ojensin sääriäni, joitten rikkinäiset siteet olivat silkistä ja muistuttivat siitä, kuinka kerran oli ollut, ja sanoin veljelleni, sokealle: Tiedätkö, kenen laihat jalat painuivat hietaan? Kohtalon.
Sillä on graatian kasvot, hymyiset,
kuin pyhän eetterin värinä.
Sillä on yöhiusten kohdalla, hautausmaan puolella
Haadeksen koiran naama.
Kohtalo kipitti ohitsemme,
ei huomannut meitä.
Sillä on vaakakuppi hyppysissä, ja kupissa kykkivät kyynelhelmet, miljoonien orjien kyynelhelmet, jotka aina löytään köykäisiksi, keskentippuneiksi.
Kohtalo kipitti ohitsemme, ei huomannut meitä.
Me nauroimme kaksin.»