DAIDALOS JA IKAROS
1. Ikaros
Olen vanki, tee mulle siivet. Mun rintaani ahdistaa nämä tylyt ja sumuiset rannat, koko autio Kreetanmaa,
ja katkerat kreetalaiset
ja Minoksen synkeä ies.
Oi, isäni, tee mulle siivet.
Olen vanki, ja vapaa mies
minä voisin olla. Pois mennä
yli meren aallokon.
Toden totta. Ma tiedän: suuri
sen takana elämä on.
Toden totta. Kaupungeissa
olet kertonut asunees
ja pauhun ja jylinän kuullees
joka päivä sun huoneesees.
Ja kauppiaitten säädyn
sinä rikkaaks kuvailit,
maamiehet rauhallisiks
ja viisaiks filosofit.
Ja jalojen soturien
sinä kerroit elävän näin:
teräs silmissä, tanassa keihäs.
Ja kuolevan pystyin päin.
Sinä naiset kuvailit kauneiks:
he on sisaret, morsiamet
ja vaimot ja nuoret äidit.
Vaan isäni, isäni, et
mua milloinkaan ole vienyt pois sinne. Ja yksin sain joka päivä vain tuta kaipuun ja ikävän rinnassain.
Hei, kuuntele, meri huutaa
ja lokit kirkuvat,
hei, Neptunuksen kasvot
ovat vihreet ja ilkkuvat.
Hei, kangastus on noussut
meren ylle värisemään:
ma sun kaupunkisi ja maasi
niin hehkuvina nään…
Oi, isäni, tee mulle siivet:
meren yllä vapaus on,
meren yllä nään lentävän tähtein
ja kuun ja auringon
ylen suurta ja tuntematonta ja kaunista kohti. Ja nään: ne kaikki sittenkin tietää kuin jonkin määränpään.
2. Daidalos ja Ikaros
Me kohotamme katseemme. Ja siivet kimmeltävät on, nähkää, meille lahjoittanut suuri Kohtalo: maa, meri vaipuu allemme. Nyt meidät kauas kantaa yötaivas ja sen värisevä eetteri.
Te valmistitte käsillänne köyhän ravintonne
ja verhositte vartalonne kehnoin tappuroin.
Oi, katsokaa te jälkeemme ja nähkää ihmetellen:
on kuninkaitten rikkaudet meille annetut.
Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessä
ja itkitte ja pakenitte metsään pimeään.
Me rintahaarniskoissa ja miekat hioittuina
kuin sotauroot käymme yli aavain kenttien.
Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten polvet
ja punnitsitte nauloin kaikki pienet sananne.
On meidän mittanauhoinamme kiertotähtein radat
ja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko.
Niin raivoisina kuin te joskus luojan kirositte
ja kirositte elämänne vuodet kuluneet,
niin hartaina me kumarramme luojan eteen päämme,
me, joille hän on lahjoittanut suuren huomenen.
Te ruikuttaen kerjäsitte kuolemattomuutta
ja väsyitte kuin sylilapset haudan povehen.
Me kerran putoamme. Vaan siivin liekehtivin
ja ylpein otsin katoamme niinkuin sankarit.