SUVINEN ILTA VUODEN 1927 PROMOTSIONIKANTAATTI
Laulu esi-isille
Miten kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän. He nauravat maailmalle joka näyttää hymyilevän:
näes, taivaalla on pilvi ihan, ihan punainen, ja vihreä niitty sen alla ja puro keskellä sen —
ja kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän ja nauravat maailmalle, joka näyttää hymyilevän.
LAPSI:
Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin. Minä kuljin unessa äsken minä unessa vaelsin.
Ihan niinkuin sadussa kerroit
isoisän siellä näin,
ja isoäidin helmaan
minä aivan hetkeks jäin.
He oli niin köyhät ja nöyrät
ja kovin surulliset.
Et siitä koskaan, äiti,
ole kertonutkaan, et.
He olivat nähneet nälkää,
ja vilua, huomasin sen.
Ja huomasin: kova ja raskas
oli hyväily molempien.
Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin, minä kuljin unessa äsken, minä unessa vaelsin.
Työn laulu
Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee. Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro, vaan takanamme kellertää jo viljavainiot.
Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeen
pois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein.
Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille,
vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät.
Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinä
yön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin.
Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni:
sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen.
Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan, käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen.
Suvivirsi.
Ota, Herra, korviis lastes kiitos.
Väkevänä kohoo ylitsemme keskisuves kaari, jota katsoin me, kun esikoises, iloitsemme.
Katso, jyvistä ja ytimestä
tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas.
Palvelijas, heinämiehet palaa
pitkin kukkaspenkereistä tietä.
Kellastuvan elopellon keskeen syttyy yksinäinen rääkkälintu raskain äänin valittamaan. Kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa. Kuule, kuule, ota lastes kiitos!
Joku soutaa. Tuulen viri rientää kaislikossa solisten. Ja kuule! Äännähdellen, siivet vettä viistäin kavahtavat sorsat, lentoon nousten. Sadelintu helein huilunäänin huutaa leppäsuppaasta. Ja kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.
Esikoises, voimattomin äänin veisaa sulle, Herra, suvivirren. Kuule, kuule! Harmain, raskain soinnuin, kirkkaana, kuin hopeainen tiuku taikka värjyin, metsän huminana suvivirsi saapuu korkeuksiis.
Katso, jyvistä ja ytimestä tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas!
Ota, Herra, korviis lastes kiitos!
Laulu isänmaasta
LAPSI:
Tule, lähde, yö jo saapuu, minä olen jo viluinen. Kai kehrääjälintu lentää: minä kuulen laulun sen —
kai varjo, en tiedä, mistä on niitylle vierähtänyt, ja sumu, katso jo hyppii ja haamut näen nyt,
ja huuhkaja kamalin äänin on noussut huutamaan. Oi kuule, äiti, jouduin keskelle kauhujen maan.
KUORO:
Älä pelkää, rakas lapsi, ole aivan turvallinen. On lähellä äitis ja isäs ja parvi sisarien,
ja koti on tuossa ja piha ja hevoshaka on tuo, ja kotilammelta tuuli kaislain huminan tuo,
ja katso, tuolla on kylä,
ja kylässä ihmiset —
ne on sun kansaas kaikki.
Miks vielä vapiset?
Ne ottavat nuijansa raskaan,
ne tarttuvat keihääseen
sun puolestas taistellakseen
mieheen viimeiseen.
On yhtä verta he kanssas. Ja rakas Isänmaa on ympärilläs. Ja kaikki he sitä rakastaa.
Kuoleman laulu
Me istuimme rannalla kahden kuin odottaen jotakin
ja silloin se tuli yksinään airoin äänettömin.
Se souti tänne. Tunsin, miten kätesi kangistui.
Se sukelsi hämystä esiin ja ohitsemme ui.
Sinä nousit ja katsoit kauan ja puhkesit nyyhkytyksiin
kun kaikki jo oli ohi. Ja minusta tuntui niin
kuin jotakin olisit löynnyt ja heti hävittänyt.
Vaan mitä se on? Minä istun ja kummastelen
nyt.
Veden kalvoon lehtiä halavain ja lehmusten pudonnut on.
Ne kiitää vaahdossa ohitse. Surusiko on pohjaton?
Sinä venheessä suvisen päivänkö näit soutavan sumuhun?
Vai omanko nuoruutesi, oman nuoruutesi sun?
Oi katso. Halavat on tummat. Ihan kaikki katoaa:
sinä kuolet kerran itsekin, ja samoin kuolee maa.
Vaan sittenkin, juuri siksi: sinä elät kuitenkin.
Joka aamu aurinko palaa taas purjein liekehtivin.