VIIDES NÄYTÖS.
(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä, mutta korjattuna tulipalon jälkeen: katto on valaistu, seinät, jotka ennen olivat ilman tapetteja, ovat peitetyt pinkopaperilla ja uunin ja ovensuun puolella huonetta on permannossa uudet laudat. Uusi on ikkunakin ja verhot siinä. Perällä on ruokakaapin sijassa maalaamaton kaappipöytä. Kätkyt on poissa, sänkysohva on sysätty kokoon ja kansi on päällä. Huone tekee asumattoman, kylmän vaikutuksen.)
HELENA (Tulee Roslundin seuraamana). Insinööri on hyvä ja tulee katsomaan. Näin täällä nyt on laitettu korjausten jälkeen.
ROSLUND: No, niin! Onhan täällä jotensakin entisellään. Ahkion vaimo saa asua täällä toistaiseksi. Helena on hyvä ja tuo hänet vain tänne.
HELENA: Ei se tahdo millään mokomin tulla tänne, herra insinööri.
ROSLUND: Eihän hän voi teilläkään asua niin kauan.
HELENA: Ahdastahan tuo kovin minun kopissani on.
ROSLUND: Varsinkin kun hän semmoisessa levottomassa tilassa on.
HELENA: Kovin hän on käynyt levottomaksi viime aikoina, herra insinööri.
ROSLUND: Ja mistä syystä? Ettekö ole päässyt selville siitä?
HELENA (Kuin väistellen). Kuka hänet oikein tietää, herra insinööri!
Kuka hänet oikein tietää! Tietysti sen tulipalon johdosta täällä.
ROSLUND: Sen vaikutustahan se luonnollisesti on. Mutta — —
HELENA: Sen, sen! Minkäs muun?! Luonnollisesti vain sen, herra insinööri.
ROSLUND: Onkos teidän tiedossanne ehkä mitään muita seikkoja, jotka häntä noin olisivat tavallista enemmän kiihdyttäneet?
HELENA: Ainahan niitä huhuja liikkuu ja uusia syntyy, mutta en minä niihin sekaannu, herra insinööri. Syrjässä tahdon pysyä kaikista.
ROSLUND: Ovatko siis ne huhut hänen tietoonsa tulleet ja alkaneet häntä painostaa?
HELENA: Saattaahan se olla. Hyvinhän se juuri on mahdollista. Varsinkin se, kun ei kukaan tahdo enää uskoa, että tämä tulipalo olisi Reetun tekoa ollut.
ROSLUND: Niinkö? Niinkö luulette tekin?
HELENA: No, minä voisin, näin meidän kesken sanottuna, melkein jo vannoakin sen päälle, herra insinööri.
ROSLUND: Tehän, kuuleman mukaan, viimeinen olitte, joka sitä ennen sisällä kävitte ja siis voitte parhaiten siinä asiassa jotakin tietää.
HELENA (Salaperäisesti). Niinhän sitä luulisi, niinhän sitä luulisi? Pahaltahan se näyttää. Ja voihan vielä käydä, että minut rautoihin panevatkin.
ROSLUND: Eihän sitä kukaan ole väittänyt.
HELENA: Eipä tosin, ei. Sillä johan sen selvä järkikin typeryydeksi sanoo, että kun minä Reetua viattomaksi väitän, niin kai minä itse silloin syytön olen, sillä jos minä taas syyllinen olisin, niin en suinkaan minä, joka muka olen ainoa, jonka syyksi se rikos muuten voisi joutua, olisi sitä hänen päälleen vierittämättä itse vapaaksi päästäkseni, he-he-he-he! Ja mitäpä aihetta minulla olisi ollut Reetua ja heidän lastaan polttaa? Sillä onko kukaan koskaan kuullut minun Reetusta ajatelleen tai puhuneen muuta, kuin hyvää.
ROSLUND: No, niin. Ahkiohan sen on tunnustanut tehneensä eikä muita vastaan yhtään mitään sitovia todisteita ole.
HELENA: Niinhän sitä luulisi, niinhän sitä luulisi?! Mutta kyllä se minun vakaumukseni on, että Reetu kerran vielä, jos Jumala suo, linnasta kotia tuodaan.
ROSLUND: Asiahan ei ole vielä oikeudessa käsitelty.
HELENA: Siinäpä se on, siinäpä se on!
ROSLUND: Suotavahan se on, että syytön vapautetaan ja syyllinen saa rangaistuksen…
HELENA: Juuri niin, herra insinööri, juuri niin!
ROSLUND: Ellei sitte, tarkoitan, kaikki jää huolimattomuuden ja vahingon laskuun.
HELENA (Tuskin kuuluvasti, pilkallisesti nauraen). He-he-he!
Oikeudessapahan se sitte nähdään! Sielläpähän se selviää.
ROSLUND: Tuntuu aivan kuin teillä olisi epäluulonne, Helena Häkkinen.
Sanokaa: ketä te epäilette?
HELENA: Jumala minua varjelkoon! Minä en sano yhtään mitään! Enhän minä mitään varmaa tiedä. Kuinka minä insinöörille semmoisia sanoisin, jota en todistaa voi? Johan nyt!
ROSLUND: Mutta Ahkion syyttömyydestä sanotte siltä olevanne varma.
HELENA: Sanon, insinööri, ja olen. Ja kaikki teen, että hänen syyttömyytensä ilmi tulisi.
ROSLUND (Aikoo mennä). No niin. Siinähän teette oikein. Käykää nyt sitte noutamassa Aura tänne! Tehkää voitavanne saadaksenne hänet tänne muuttamaan.
HELENA: Menen, menen paikalla! (Katsoen ikkunaan.) Vaan tuossapahan hän tuleekin.
ROSLUND: Tuleeko? Itsestään?
HELENA: Vilpun saattamana. Vilppu hänen nyyttiään kantaa. Pyysin Vilpun, joka hänen kanssaan kauniisti puhua osaa, taivuttamaan hänet lähtemään.
ROSLUND (Aikoo mennä). Ehkäpä minä lähden. Vaan ei. Kentiesi, hän tahtoo minulle jotakin sanoa.
HELENA: Insinööri jää vain! (Aukaisee oven.) No, siinähän Aura tulee.
Sehän oli oikein.
AURA (Tulee).
VILPPU (Seuraa häntä, kantaen nyyttiä, jonka laskee sohvalle).
AURA (On kovin muuttunut, kalpea ja levoton; hänen silmänsä, joissa on omituinen hehku, vilkkuvat sinne tänne.) En minä tänne jää.
ROSLUND: Päivää, Aura! (Kättelee).
AURA: Päivää! Mitä te täällä teette?
ROSLUND: Tulin katsomaan. Täällä on huone taas laitettu kuntoon.
AURA (Helenalle). Sanoinhan: minä en jää tänne asumaan, en.
HELENA: Insinööri kun on niin hyvä ja antaa Auran edelleenkin asua täällä.
AURA: Mutta minä muutan pois. Tulin vain katsomaan, miltä täällä näyttää. Mutta tänne en jää. Vilppu, ota taas nyytti, niin lähdetään. Minä muutan pois koko seudulta.
ROSLUND: Mitä turhia Aura puhuu? Eihän mikään pakoita täältä muuttamaan.
AURA: Ei pakoita. Mutta minä en jää tänne sittenkään. Kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Kaikki minua vihaavat ja vainoavat täällä. Minä sanoin, että minä lähden. Eikä kukaan saa minua siitä estetyksi. — Vilppu, tules tänne! Minulla on sinulle vähän sanomista.
VILPPU: Mitä niin? (Roslund ja Helena menevät peremmälle, jossa edellinen näkyy jotakin kuiskaavan Helenalle.)
AURA (Vie Vilpun syrjään oikealle puolelle etualalle). Vilppu hyvä, juokse Manun luo ja pyydä hänen heti tulemaan tänne puheelleni! Sano, että minä käskin, että hänen pitää heti tulla!
VILPPU: Voinhan minä käydä, mutta tokkopahan joutanee?
AURA: Joutaa, joutaa! Tänäänhän hän muuttaa paikastaan. Tänäiltana hän lähtee täältä pois. Me lähdemme yhdessä. Minä lähden hänen kanssaan.
VILPPU: Onko se jo päätetty?
AURA: Kun minä kerran niin sanon, niin se on.
VILPPU: Toista minä vain luulin.
AURA: Oletpa sinä lapsellinen, Vilppu. Usko minua, mitä minä sanon. Minä en häntä jätä. Olen päättänyt häntä seurata ja seuraan vaikka maailman ääriin asti. Mene, juokse pian, Vilppu hyvä!
VILPPU: Saatanhan minä mennä. (Menee.)
HELENA (Vilpulle jälkeen). Minä tulen myöskin. (Auralle.) Minä kyllä tulen vielä takaisin, Aura. (Menee.)
AURA: Hyvä on! (Roslundille.) No, menkää tekin! Mitä te tänne jäätte?
ROSLUND: Minulla olisi kanssasi vähän puhuttavaa, Aura.
AURA: Ei minulla ole aikaa, Minä odotan tänne erästä toista henkilöä.
ROSLUND: Kyllä minä kohta lähden. Ole ihan huoleti vain! Älä nyt ole noin levoton!
AURA: Enhän minä mitä levoton ole. No, mitä teillä sitte on sanottavaa?
Sanokaa pian!
ROSLUND: Sinun pitäisi nyt hiukan tyyntyä, Aura! Sano minulle: kuinka sinun asiasi oikeastaan ovat?
AURA (Naurahtaen). Mitkä asiat? Olettepas te hepsu! Hyvinhän minun asiani ovat.
ROSLUND: Minua niin vaivaa tuo sinun tilasi. Sano: kannatko sinä kovin paljon kaunaa minua kohtaan?
AURA: Mitä te nyt joutavia utelette! Mitä kaunaa?
ROSLUND: Tiedäthän, mitä tarkoitan.
AURA: Kaikkia te muistelettekin! Mitä kissoja! Minä olen nyt niin onnellinen, kohta olen niin onnellinen, etten ole koskaan elämässäni ollut!
ROSLUND (Tarttuen Auraa kädestä). Minä pyydän sinulta anteeksi, Aura, mitä olen sinulle tehnyt.
AURA: Tekö? Ei teillä mitään anteeksi pyydettävää ole. Ellette te, niin joku toinen. Samahan se meikäläisille on, kuka. Ettekä te yksin syypää ole. Yhtä paljon siinä oli minun omaakin syytäni. Itsehän tulin luoksenne.
ROSLUND: Minä kuulen, että siis olet antanut minulle anteeksi?
AURA: Olen, olen. Aikoja sitte.
ROSLUND: Siis minua hiukan olet rakastanutkin, niinkuin minäkin sinua?
AURA: Ehkä, ehkä en. Kuka sen tietää, mitä se oli minun puoleltani silloin! Vaan ei se sitä oikeata ollut, kuin nyt.
ROSLUND: Mitä — nyt?
AURA: Ei, ei, — ei mitään. Muuten minä vain höpisen. — Mutta yhtä minä en ole teille anteeksi antanut koskaan.
ROSLUND: Mitä niin?
AURA: Että minut Ahkiolle naitoitte.
ROSLUND: Sehän oli pakko tehdä — meidän molempien tähden.
AURA: Ei ollut. Kunpa olisin ymmärtänyt silloin! Kunpa olisin aavistanut silloin!
ROSLUND: Niin, väärin se taisi olla tehty.
AURA (Pysähtyy yhtäkkiä puheessaan, kuin jotakin tarkasti kuuntelemaan.) Kuulkaa!
ROSLUND: Mitä niin?
AURA: Menkää pois! Se on hän! Hän tulee jo! Menkää pois!
ROSLUND: Kuka niin? Ketä sinä odotat?
AURA: Hän tulee, Manu. Hän piiloutui tuonne ylisen portaille! Menkää pois nyt, että hän saa tulla luokseni!
ROSLUND: Mitä sinä nyt turhia hourit?! En minä kuullut mitään.
AURA: On, on, siellä hän on. Minä menen katsomaan. (Menee katsomaan.)
ROSLUND (Hänen jälkeensä, tehden käsillään kummastelevan eleen).
Tämähän on ihan merkillistä!
AURA (Kirkaisee ja juoksee huutaen sisään, piiloutuen Roslundin taakse, jonka asettaa itsensä ja oven väliin). Ei, ei, se ei ollutkaan hän! Suojelkaa, suojelkaa!
ROSLUND: Aura hyvä! Mikä ihme sinun nyt on?! Sano!
AURA: Se olikin Reetu! Aukaisin ylisen oven, niin siellä pimeässä seisoi Reetu Sirkka kuolleena käsivarrellaan. Hän on tullut takaisin! Hän on tuonut Sirkan tänne. Menkää, ottakaa häneltä Sirkka pois! Sehän on teidän lapsenne. Menkää, ottakaa! (Sydäntäsärkevällä, pakahtuvalla äänellä.) Minä en jaksa, minä en jaksa enää.
ROSLUND: Ihanhan sinä olet sairas, lapsi raukka. Koeta nyt hiukkasen tyyntyä, Aura hyvä! Käy tuohon sohvalle pitkällesi ja pane pää nyyttisi päälle. (Vie hänet sohvalle.)
AURA: En minä, en. Tähän minä en käy maata, en koskaan, en koskaan.
ROSLUND: No istutaan tässä sitte. Jahka tulee Helena, niin lähetän hänet lääkäriä noutamaan. Sinähän olet ihan sairas, lapsikulta.
AURA: Enkä ole. Ei tarvitse lääkäriä. Ei tarvitse mitään. Menkää te nyt pois! Sattuu vielä Manu tulemaan, niin kateeksi käy, kun näkee teidät tässä minun vieressäni. Sitä minä en tahdo, (Ovelle kolkutetaan.) Siinä hän on. Enkös sanonut. (Molemmat hypähtävät ylös. Aura menee ovelle päin.)
PORTIMO (Aukaisee oven).
AURA (Peräytyen). Pastori!
PORTIMO (Tulee sisään). Hyvää päivää! (Kättelee Roslundia ja Auraa.)
Kuulin Auran jo muuttaneen tänne takaisin.
AURA: En, en ole muuttanut. Käymältä vain olen. Lähden heti matkalle.
PORTIMO: No, niin. Pääasia on, että saan Auraa puhutella. — Insinöörin kuulin myös olevan täällä, niin että — — (Jatkaa kuiskaten Roslundille ja ottaa kirjeen esille povitaskustaan.)
AURA: Että mitä niin?
ROSLUND: Ei, ei, minä lähden. Minä jätän pastorin Auran kanssa kahden kesken. (Kättely.) Hyvästi Aura! Aura koettaa nyt olla vain ihan levollinen. (Menee.)
AURA: Mitä, pastori —?
PORTIMO: Minä sain vast'ikään kirjeen, joka aiheuttaa tämän käyntini
Auran puheilla.
AURA: Minkä kirjeen? Keltä? Manultako?
PORTIMO: Ukko Ahkiolta — mieheltänne.
AURA: Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
PORTIMO: Eiköhän kuitenkin? Hän ilmoittaa tässä, että hän tätä ennen on ollut niin typerryksissään, ettei ole tietänyt mitä on puhunut, Nyt on hänelle kuitenkin selvinnyt, että hän on menetellyt väärin, kun näin on ottanut murhapolton omaksi syykseen. Herramme johtaa ihmisten teot lopulta kuitenkin aina päivän valoon. Ahkio kieltää — ja omatuntonsa vaatimuksesta — tehneensä ollenkaan murhapolttoa ja peruuttaa tunnustuksensa.
AURA: Niinkuin kukaan uskoisi, mitä se ukkorähjä hassuttelee? Mitäs se muuta latelee? Ja ketäs se nyt syyttää?
PORTIMO: Syyttää hän ei suorastaan tahdo ketään omasta puolestaan.
AURA: Siinäpä se!
PORTIMO: Hän sanoo, että kyllä kärsii sen ajan, kunnes asia tulee oikeudessa esille, ja toivoo, ettei Jumala liian ankarasti tuomitsisi sitä, joka tuosta teosta havaitaan syylliseksi.
AURA: Helenaa kai se siinä tarkoittaa, ketäs muuta? Kai maar' se siitä nyt kovin raskaalta tuntuu, että juuri Helena siitä syylliseksi joutuu?
PORTIMO: Minä en tahtoisi oikeastaan heti lisätä Auralle kuormaa kuorman päälle, mutta Herra näköjään niin vaatii.
AURA: Että mitä sitte vielä?
PORTIMO: On tullut ilmi asianhaaroja, jotka vievät tämän kysymyksen likemmäksi selvyyttä ja ratkaisua.
AURA: Pastori sanoo vain! Minä en ole vielä kuullut mitään.
PORTIMO: Eikö Auran omatunto todellakaan siis sano mitään, koska Aura noin julkeasti rohkenee minulle vastata vasten silmiä?
AURA: Minä tässä jo niin kovin hermostun, kun tuolla lailla kidutetaan ja viivytetään minua, vaikka olisi niin kiire lähtöön.
PORTIMO: Minä en suinkaan tahdo viivytellä omasta puolestani. Tahtooko
Aura sitte kuulla neiti Telsolta itseltään, mitä —
AURA: Lainalta?! Mitä sillä ruojalla vielä olisi minusta sanottavaa?
PORTIMO: Koska Aura todellakin näkyy olevan noin hermostunut, niin taitaa olla parasta, että minä kerron, mitä hänellä on ollut ilmaistavana.
AURA: Mitä se minua liikuttaa, pastori? Minä jo sanoin, ettei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä. Minä matkustan tänään pois täältä.
VILPPU (Katsoo ovesta sisään).
AURA: Vilppu, tule sisään vain! (Juoksee häntä vastaan.) No, mitä hän sanoi? Olen jo niin kauan odottanut. Tuleeko hän? Miksei hän jo tullut kanssasi?
VILPPU: En tavannut.
AURA: Miks'et tavannut? Missäs hän on?
VILPPU: En tiedä.
AURA: Kuinka et tiedä? Mitäs sulle sanottiin?
VILPPU: Manu kuuluu kolme tuntia sitte jo matkustaneen pois.
AURA: Se ei ole totta. Sinä valehtelet, Vilppu.
VILPPU: Sitte ovat muut minulle valehdelleet.
AURA: Yksinkö lähti? Vai Lainan kanssa?
VILPPU: Puodissa näkyi Laina olevan.
AURA: Yksin siis! (Sieppaa nyyttinsä ja aikoo lähteä.) Hyvästi! Minä lähden myös. Manu odottaa minua! (Juoksee ovelle, jonka survaisee auki.)
POLIISI (Seisoo eteisessä häntä vastassa). Olkaa niin hyvä! Ei saa mennä minnekään! (Käännyttää Auran takaisin ja tulee sisään. Helena tulee hänen jälessään.)
AURA: Miks'ei? Sepä nyt on kumma!
POLIISI: Nimismies on antanut käskyn, ettette saa lähteä ennenkuin hän on tullut kuulustelulle.
AURA: Vieläkin?! Johan minä olen kaikki sanonut. En minä enää mitään tiedä. Minun täytyy päästä. Päästäkää! Päästäkää! (Aikoo taas tunkeutua ulos.)
POLIISI (Sulkien tien). Ei se käy päinsä.
PORTIMO: Auran on parasta pysyä alallaan nyt vain. — Minä jo yritin sanoa Auralle, että on tullut ilmi uusia asianhaaroja, jotka ovat kovin raskauttavia Auralle — entisten lisäksi.
AURA: Mitkä? Nekö Lainan jutut? Kyllä minä sille vielä ne valheet näytän, jahka hänet tapaan.
PORTIMO: Aura kuuntelee minua nyt ensin! Aurahan lähetti noin tuntia ennen tulipaloa pikku Lemmin ostamaan osuuskaupasta litran lamppuöljyä, eikö niin?
AURA (Kalpenee ja mykistyy, horjuu ja peräytyy uuniin päin, johon yrittää nojata, eikä saa vastatuksi mitään, vaan tuijottaa Portimoon).
PORTIMO: Eikö niin? Eikö niin? Tunnustaahan Aura sen?
AURA (Kuiskaten). Kuka sen on sanonut? Kuka sen on sanonut?
PORTIMO: Onhan se totta?
AURA: Ei, ei, ei, ei, se ei ole totta, se ei ole totta.
PORTIMO: Aura hyvä! Pikku Lempi ei osaa vielä valehdella. Ja neiti Telso voi todistaa, mihin aikaan Lempi on käynyt, Auran pyynnöstä, tulipalopäivänä ostamassa paloöljyä.
HELENA: Sitä paitsi löytyi se pullo, jonka Laina tunsi nimilapusta samaksi, jolla Lempi oli käynyt sitä öljyä hakemassa, siltä kohtaa rannasta, missä Aura oli tulipalon alkaessa vaatteita viruttamassa: oli, näenmä, jäänyt epähuomiossa virtaan heittämättä.
AURA (Nyyhkyttäen, tukahtuen). Ei, ei, ei, ei, ei, ei!!!
PORTIMO: Mitä hyötyä siitä on enää, että noin kieltää vastoin selviä todisteita?! Vaan mitäpä minä kyselen! (Ikkunaan vilkaisten.) Tuossa näkyy nimismies jo pihalla olevan isännöitsijän kanssa tänne tulossa.
HELENA (Kääntyen, käsiään hykertäen, vuoroon poliisin, vuoroon Vilpun puoleen ja kuiskaten). Enkös minä sanonut, enkös minä sanonut? Vapaaksi se Reetu-ukko pääsee.
PORTIMO: Sydämessään on Aura jo tunnustanut tekonsa, minä sen näen. Tunnustaahan Aura sen nyt julkisestikin, lähinnä lain ja järjestyksen valvojalle?
AURA (Joka koko ajan on seisonut kuin kivettynyt, itkuaan pidättäen, alkaa yhä kovemmin nyyhkyttää ja itkeä. Itkun seasta kohoaa kuiskeesta yhä kovemmaksi huudoksi sana): "Tu-hu-hu-hu-hun-nus-nus-nus-tan-tan-tan — — —" (ja hän vaipuu suulleen sohvalle.)
Esirippu.
Loppu.