NELJÄS NÄYTÖS.
(Huhmarin kosken ranta: oikealta puolelta viistoon viettävä, koivuja ja pajuja kasvava äyräs, jota myöten etualalta oikealta taka-alalle vasemmallepäin joen rantaan saakka kulkee aita. Aidassa, vähän matkaa rannasta, on portti ja siitä hiukan taempana puoliympyrään rakennettu penkki sekä sen keskellä pöytä. Tämä näköalapaikka rannassa on niemekkeen tapainen tasainen kallio kosken niskassa; perälle aukeaa järveä, saaria ja metsää, vasemmalla, aivan vastapäätä penkkejä, joen toisella puolen on jyrkkä kallioseinä, jossa kasvaa muutama vaivaispetäjä. Aidasta etualalle päin, mäentörmällä, kasvaa ruohoa, voikukkia ja kissankelloja ja alempana on hiekkatie, joka vie oikeasta etualan nurkasta mainitulle portille. — On ilta, tyyni ja hiljainen; kuuluu vain etäistä kosken kohinaa).
(Roslund ja Portimo tulevat oikealta tietä myöten).
PORTIMO: Nimismies siis on jo ryhtynyt tutkintoa pitämään tämänpäivän tulipalon johdosta?
ROSLUND: Tietysti. Viipymättä saapui hän paikalle.
PORTIMO: Ja Ahkio on pidätetty?
ROSLUND: Ei lopullisesti. Mutta häneenhän kaiken todennäköisyyden mukaan syy lankeaa.
PORTIMO: Jos ukko ollenkaan on syyn takeinen?
ROSLUND: Kuinka niin?
PORTIMO: Miesparka tuntuu olevan kuin päästä sekaisin aivan.
ROSLUND: Se voi hyvinkin olla teeskentelyä.
PORTIMO: Sitä en hänestä uskoisi. Pikemmin oli hän kaikista sielun kärsimyksistään joutunut semmoiseen tilaan.
ROSLUND: Teillähän oli keskustelu hänen asioistaan ennen tulipaloa ja voitte siis sen nojalla jotakin päättää.
PORTIMO: Sen nojalla juuri olen tullut siihen johtopäätökseen. Se oli tilapäisessä mielenhäiriössä tehty epätoivon työ, — psykoloogisesti kyllä mahdollinen.
ROSLUND: Hauskahan olisi tietää mitä kaikkea hän teille, pastori, puhui, mutta — —
PORTIMO: Nyt en voi tietenkään kaikkia sanoa, mutta oikeuden edessä — —
ROSLUND: Tietysti, tietysti. Enhän minä tahdokaan urkkia. Mutta puhuiko hän mitään teille lapsesta, koska se ajatus näkyy eniten pyörineen hänen päässään?
PORTIMO: Kyllä, niin paljon, että tulin siihen käsitykseen, että hän oli siihen kovin kiintynyt.
ROSLUND: Ja kun äidin tähden koti oli käynyt hänelle sietämättömäksi, niin hän polttamalla sinne sekä itsensä että lapsensa tahtoi tehdä lopun kaikesta. Onhan se kyllä selitettävissä.
PORTIMO: Joka tapauksessa se on kovin merkillinen murhapoltto: salaperäinen, hämäräperäinen.
ROSLUND: Kieltämättä. Mutta hänen oma tunnustuksensa heti palopaikalla todistaa, että ketään muuta siitä ei voi epäilläkään. Eikä mikään toistaiseksi viittaa sinne päinkään, että se olisi jonkun toisen tekoa.
PORTIMO: Voisihan olla, että tuli pääsi irti hänen nukkuessaan. Hänhän kuuluu panneen maata. Vaimo oli poissa, kekäle putosi uunista maahan ja kun tavallisesti uunin eteen varomattomasti puita jätetään, niin paljonkos siinä tarvittiin, että huone oli ilmiliekissä tuota pikaa. Ja kun uuni oli siinä likellä ovea, niin ei hän enää sitä tietä päässyt ulos, vaan syöksyi ikkunalle. Mitenkäs muuten olisi selitettävissä, että hän jäi ikkunalaudalle retkottamaan?
ROSLUND: Hyvin yksinkertaisesti. Tunnettuhan on, että kun tahtoo saada tulen paremmin palamaan, niin avaa ikkunan. Epäilemättä ukko oli siinä tarkoituksessa tullut ikkunalle ja siihen sitte savusta typertynyt, kun savu alkoi tupruta ulos.
PORTIMO: Minä luulen, että ukko on liian yksinkertainen sitä konstia käyttääkseen.
ROSLUND: No, mutta lapsi sitte? Ellei olisi ollut hänen tarkoituksensa tehdä murhapolttoa ja jos hän sitä lasta niin kovin rakasti, niinkuin hän kaikesta päättäen rakasti, niin miksi ei hän sitä ihan ensimäiseksi koettanut pelastaa ja siepannut käsivarrelleen ikkunasta mennäkseen?
PORTIMO: Epäilemättä oli hän niin unen pöppörössä, niin sekaisin.
ROSLUND: Uskomatonta! Sen ajatuksen — psykoloogisesti — minun mielestäni olisi pitänyt ensimäisenä pyöriä hänen päässään, — unissaankin.
PORTIMO: Ettei hän niin tehnyt, se kai sitte sai hänen noin sekaisin puhumaan ja sanomaan hänen tehneen murhapolton.
ROSLUND: Ei, ei, kyllä tuo tuntuu minusta liian, liian, — kuinka sanoisin — pinnistetyltä.
PORTIMO: Ei suinkaan enemmän, kuin toinenkaan olettaminen. Päinvastoin.
ROSLUND: Sittepähän saadaan nähdä, mikä arvelu on oikeampi.
PORTIMO: Niin, toivotaan että tutkimus luo valoa tähän kovin hämärään, surulliseen juttuun. (Alkavat mennä portille.)
ROSLUND (Avaa portin). Mutta ukon oma tunnustus, herra pastori. Sehän on enemmän kuin mikään muu!
PORTIMO (Mennen Roslundin pyynnöstä edellä.) Enhän minä kiellä.
ROSLUND (Seuraa, sulkien jälkeensä portin). Eihän sitä niin vain oteta semmoista rikosta niskoilleen!
PORTIMO: Paljon on, paljon, vaikuttimia, joita ehkä emme tunne vielä.
ROSLUND: Kaikkihan on mahdollista. — Eikös istuta hetkeksi tähän?
(Istuutuvat penkeille näköalaa katsomaan ja puhelemaan.)
MANU (Ilmestyy samalla taka-alalta oikealta äyräälle ja lähestyy vaanien aitaa. Huomattuaan Roslundin ja Portimon istuvan rannalla hän kyykistyy ja jää kurkistamaan aidan raosta etualalla kulkevalle tielle.)
AURA (Tulee juosten oikealta tietä myöten).
MANU (Kohottaa päänsä yli aidan). Aura! Aura!
AURA (Hengästyneenä). Sielläkö olet?
MANU: Hss! Tuolla istuu ihmisiä rannalla: insinööri ja pastori. Nouse tänne likemmäksi!
AURA (Menee Manun luo; aita jää heidän välilleen. Keskustelu heidän kesken käy puolikovaan). Juoksin niin, että sydän nousi kurkkuun. Onpas tänään ollut päivä!
MANU: En luullut tulevasikaan.
AURA: Pääsin kuulustelusta pois puoleksi tunniksi. Tavataan täällä sitte myöhemmin uudelleen. Nyt ei ole pitemmältä aikaa.
MANU: Eikä sovikaan täällä olla, kun nuo tuolla istuvat. Ja muutenkin tässä tähän aikaan vielä ihmisiä enemmän liikuskelee. — No, mitäs siellä on kyselty ja selville saatu?
AURA: Linnaan se vanha hepsu nähtävästi joutuu.
MANU: Ihanko?
AURA: Tiettävästi — murhapoltosta. Asiahan on niin selvä ettei selvempää olla voi. Helena Häkkinen oli ainoa, joka huoneessa kävi ennen tulen irtipääsyä, vaan eihän se, Reetun hyvä ystävä ja suosikki, voine syylliseksi kääntyä, ammoin kuin Reetu kohta itse oli pakoitettu tekonsa tunnustamaan.
MANU: Kovin se juttu kuulostaa merkilliseltä.
AURA: Aivot kun on ihmiseltä sijoiltaan, niin tekee jos mitä. Joko linna tahi hullujen huone sillä on edessä, — jompikumpi.
MANU: Reetu parka! Oikein säälittää.
AURA (Teeskennellysti). Minuakin säälittää, vaikka niin paljon olen kärsiäkin häneltä saanut — sinun tähtesi Manu. Ja lapsenkin siinä kadotin — kaikki sinun tähtesi vain.
MANU: Minun? Mitä joutavia minua asiaan sekoitat!
AURA: Asiaan?! En, Jumala minua siitä varjelkoon! Päinvastoin olen iloinen, sillä nythän ei enää mitään esteitä voi välillämme olla eikä välillemme tullakaan.
MANU: Kuka sen vielä tietää.
AURA: Kuinka niin? Kuinka niin?
MANU: Kuinka asia oikeudessa lopullisesti voi päättyä. Se voi kestää vuosikausia ala- ja yläasteet käydessään.
AURA: Mutta kun se on niin selvä, kuin päivä. Ja kai minä hetikin siitä miehestä lain mukaan eron saan, kun se linnaan viedään tahi hourujen hoitolaan joutuu, ja olen vapaa uusiin naimisiin — sinun kanssasi. Eikö niin? Sehän on selvä.
MANU: Selvä, kun on selvä ja selvitetty, vaan sitä ei se vielä ole.
AURA: Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa? Ja olenhan minä sinun nyt jo kokonaan muutenkin.
MANU: Niin vastenmieliseltä tuntuu kaikki nyt tuon tämän päiväisen tapahtuman jälkeen.
AURA: Mitä sanotkaan, Manu? Peräytymäänkö jo lähdet? Itsehän olet sanonut, ettet tyytyisi minua näin vain pitämään, vaan että kokonaan vaimoksesi tahdot.
MANU: Enhän minä mitä peräydy.
AURA: Mitäs sitte tarkoitat? Sallimahan itse näkyy kaikki niin järjestävän, että tahtosi tulee täytetyksi.
MANU: Jopahan! Poishan joudun paikastanikin. Ja juuri sinun tähtesi.
AURA: Et saa lähteä. Et vielä. Sinun täytyy pyytää saada jäädä. Sinun täytyy pyytää insinööriltä anteeksi.
MANU (Naurahtaen). Anteeksiko? Minä? Mistä? Taitaa jäädä tekemättä minulta.
AURA: Teethän?! Minun tähteni! Tämä kerta! Että saat olla täällä siksi kuin asiamme on selvä.
MANU: Mitäs minä täällä sen ajan teen? Ostan heti tilani ja muutan sinne.
AURA: Mitä? Hetikö? Entäs minä, Manu! Ajattelehan!
MANU: Kah! Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa?
AURA: Sinäkö nyt noin puhut?
MANU: Kun ei muuten käy päinsä, Aura.
AURA: Käy, käy! Minä en sinua laske. Minä pyydän itse insinööriltä sinun puolestasi.
MANU: Sen saat, jukoliste, sinäkin jättää tekemättä.
AURA: Semmoinenko nyt on ääni kellossa?
MANU: Semmoinen — siinä suhteessa! Minä en salli kenenkään toisen sekaantua minun omiin asioihini.
AURA: Yhteinen asiammehan se on: yhtä paljon minun, kuin sinunkin. — Minä en voi sinusta erota, Manu, nyt enkä koskaan. Vaan nyt sinä, kun yksin olen, kun ei ole ketään turvaa minulla, kun sinua eniten tarvitsen, kun olen vain kaivannut sitä hetkeä, että saisin sinut yksin pitää ja omaksesi kokonaan tulla, nyt sinä tahdot lähteä ja jättää minut. Niinkö, Manu? Niinkö?
MANU: Älä nyt joutavia vetistele! Eihän nyt vielä mikään lopullisesti ole päätetty. Saadaan nyt nähdä, minnepäin asia kääntyy.
AURA: Nyt sinä vain väistelet! Mutta muista, Manu, että kaikki olen antanut, kaikki uhrannut sinun tähtesi, — elämäni, kaikki, kaikki.
MANU: Kaikki, kaikki! Kuulenhan minä sen ja tiedän.
AURA: Niinpä pysykin sanassasi, sinä!
MANU: Mitäs en ole pitänyt? Kaikki olen minäkin tehnyt, mitä sinä olet pyytänyt ja tahtonut. (Katsoen rantaan, jossa Roslund ja Portimo nousevat lähteäkseen.) Tuolla nousevat! Ehkä tulevat tännepäin! Erotaan!
AURA: Tulet siis uudelleen myöhemmin? Tuletko?
MANU: Tulen, tulen!!
AURA: Silloin saamme kaikki puhua loppuun — ja päättää! Ihanko varmaan tulet?
MANU: Milloinka olen sinulle sanani rikkonut? Olenko kertaakaan vielä?
AURA (Käden puristus yli aidan). Et, Manu, et. Uskon sinua. Hyvästi siksi! (Juoksee pois oikealle.)
ROSLUND: Pastori lähtee siis vielä etemmäksi kävelylle? (Hyvästelyä.)
PORTIMO: Menenpähän vielä pitkin järven rantaa. On niin ihana ilta.
ROSLUND: Minun täytyy jo rientää kotiapäin. Näkemiin, näkemiin! (Tulee portista etualalle.)
MANU (Tekee hänelle hyvänpäivän lakkiaan nostaen).
ROSLUND: Mitäs Manulla? Onkos minulle asiaa?
MANU: Toin vain hevosen tuonne hakaan. (Hyppää yli aidan ja lähestyy Roslundia.) Mutta olisihan vähän asiaakin, jos insinöörin niinkuin passaisi kuulla?
ROSLUND: Eikös siitä olisi kotonakin voinut?… Mitä niin sitte?
MANU: Tahdoin vain ilmoittaa, että ehkä on parasta, että sanon itseni irti nykyisestä toimestani.
ROSLUND: No? Mitä se tarkoittaa?
MANU: Olen kuullut, että insinööri on tyytymätön minuun.
ROSLUND: Siinä tapauksessahan on luonnollisinta, että minä sanon irti
Manun.
MANU: Ajattelin, että teenpähän sen sitte ennemmin itse, kun että se minulle ilmoitetaan.
ROSLUND: Manu siis on itse syyllisyydestään tietoinen, koska sen minulle ilmoittaa.
MANU: En tiedä mitään semmoista tehneeni renkinänne, että teidän tarvitsisi minuun tyytymätön olla.
ROSLUND: Kukas minun mielipiteeni sitte on Manulle ilmaissut?
MANU: Olenpahan vain syrjästä kuullut.
ROSLUND: Suoraa vastausta minä en kysymykseeni odottanutkaan. Tahdoin vain sillä viitata, mistä syy tyytymättömyyteeni on etsittävissä ja että siihen voi antaa aihetta muullakin lailla, kuin vain omain tehtäväinsä laimiinlyömisellä.
MANU: Minun mielestäni tekoni kuuluu tehtaalaisten yksityisen elämän piiriin ja on vain heidän itsensä arvosteltava ja rangaistava, jos se senlaatuinen on.
ROSLUND: Mutta minun mielestäni on tuo aivan väärä käsitys, aivan väärä ja julkea sitä paitsi. Tehtaalaisten iltamat ovat julkiset ja viranomaisten julkisen valvonnan alaiset. Tapahtumat niissä koskevat siis myös itse tehdasta ja minua tehtaan isännöitsijänä. Se on niin selvä asia, että minua kummastuttaa, että minun on pitänyt tämä vielä Manulle selittää. Mitä seurauksia viimeisestä iltamasta muuten on ollut ja mitä kaikkea sen johdosta on ilmi tullut, sen Manu itse kyllä tietää selittämättäkin.
MANU: Senpätähden lienee parasta, että koetan kaikkia muita seurauksia välttää ja — muutan pois.
ROSLUND: Ellei Manu luota itseensä ja luule, että elämänsä paranee, toisin sanoen, ettei ainakaan mitään samallaista tahi senkaltaista tapahdu, joka saattaa elämän tehtaalla huonoon huutoon.
MANU: Minä luotan niin paljon itseeni, että luulen jo voivani oman talon perustaa ja hoitaa sitä niin, ettei se ainakaan huonoon huutoon tule.
ROSLUND: Vai niin! Sittehän asia on puhuttu. (Menee nopeasti oikealle.)
MANU (Hänen jälkeensä). Niinpä minunkin puolestani. (Katsoo kotvan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, huomaa Lainan ja Vilpun tulevan perältä rantaa pitkin näköalapaikalle, kyykistyy, hiipii ylös aidan luo, kiertää oikealla aidan toiselle puolelle ja ilmestyy sinne samalle paikalle, missä ensikerralla oli, ja painautuu jälleen piiloon aidan taakse.)
LAINA: Istutaanhan tähän!
VILPPU: Eikös tuolla nurmikolla ole parempi? Tule! Mennään sinne!
(Avaa portin.)
LAINA: Sama se! Mennään! (Tulee portista etualalle.)
VILPPU (Seuraa ja sulkee portin). Tuossahan ennenkin on istuttu. (Osoittaa nurmikolle alemma sitä kohtaa, mihin Manu aidan taakse on piiloutunut.)
LAINA (Tunnustelee ruohoa). Ei ole kastetta nurmella ollenkaan: ihan kuiva. (Istuutuvat.)
VILPPU: Mutta onpas nyt tyyni ja leuto ilta: ei lehtikään lepata puussa.
LAINA: On. Ihana oikein. (Hetken äänettömyys.)
VILPPU: Minä lupasin kertoa sinulle jotakin, Laina.
LAINA: Niin, no? Mitä se on?
VILPPU: On sattunut suuri onni minulle. Jos suostut, niin voimme perustaa yhteisen kodin piankin.
LAINA: Millä keinoin?
VILPPU: Olen saanut muutaman sadanmarkan rahaa…
LAINA: Mistä niin?
VILPPU: Ja sitte ehkä saan palkankorotusta tahi paremman paikan — ehkä.
LAINA: Mistä olet rahaa saanut?
VILPPU (Hämäten). Olenpahan vain saanut.
LAINA: Ei ole totta.
VILPPU: Vaikka paikalla näytän. Tuossa! (Ottaa povitaskustaan setelit, näyttää ja pistää ne paikalla takaisin.) Uskotkos nyt?
LAINA: Sano! Mistä olet saanut?
VILPPU: Enpäs sano! Eikös ole saman tekevä, mistä olen saanut. Välistä, näet, rakkauskin kovan onnen voittaa.
LAINA: Minäpä en suostu, ellet sano.
VILPPU: Ja minä olen luvannut, etten sanoisi.
LAINA: Sittepä ei tule asiasta mitään.
VILPPU: Niinkö siis, että suostut varmaan, jos sanon?
LAINA: Saadaan nähdä! Saadaan nähdä!
VILPPU; Ei, sinun pitää luvata se varmasti ja vannoa päälle.
LAINA: Jos olet lainaksi ottanut, niin en sitä hyväksy, sillä elää kituuttamaan lainarahoilla minä en suostu.
VILPPU: Etpäs arvannut oikein.
LAINA: Helenaltako sitte olet saanut? Periähän et ole keltään voinut.
VILPPU: Erehdyit vieläkin.
LAINA: Sitte et ole niitä oikealla tavalla saanut.
VILPPU: Laina! Varastaneenko minun ne luulet…! Johan sinä nyt!..!
LAINA: Sitä en luule. Mutta olet joltakin ne pyytänyt.
VILPPU: Enkä sitäkään.
LAINA: Mitenkäs sitte? Selitähän!
VILPPU: Pyytämättä olen ne saanut. Ihan kouraani ovat ne tupatut.
Sallima on ne lähettänyt minulle, — meille.
LAINA: Kuka se sallima sitte on? Sinun pitää se minulle sanoa!
VILPPU: Näinkö sinä todenperään vaadit?
LAINA: Miksi sinä epäilet sitä ilmaista? Sinä pelkäät jotakin.
VILPPU: Minulla ei ole syytä pelätä. Ja kun nyt niin räiskeästi sitä vaadit, niin sanon: Auralta sain.
LAINA (Kovin kummastellen). Auraltako?
VILPPU: Niin juuri.
LAINA: Milloinka niin?
VILPPU: Tänään — päivällä — vähää ennen tulipaloa.
LAINA: Nyt en minä ymmärrä mitään! Kuinka hän tuli ne sinulle antaneeksi? Mitenkä ja missä tarkoituksessa?
VILPPU: Otti vain ja kutsutti luokseen, kun päivälliselle kotia menin ja äitipuoli käski minun siinä sivumennen viedä hänelle lämpimät, otti ja pisti rahat kouraani, toivoen, että niin pian kuin suinkin menisimme yhteen.
LAINA: Tuo vasta on merkillinen menettely! Mitä rahoja ne sitte ovat ja mikä tarkoitus niiden antamisessa piilee? Etkös, Vilppu, ole sitä itsekin ajatellut?
VILPPU: Kummastuttihan se minuakin. Mutta kun se ne niin väkisin käteeni työnsi, niin kiitin ja otin. Miks'en sitte semmoista lahjaa olisi ottanut?
LAINA: En minä vain. Enkä huoli siitä vähääkään. Etkä sinäkään sitä saa vastaan ottaa.
VILPPU: Oletpa sinä nyt kovin kummallinen. En minä siinä mitään pahaa nähnyt.
LAINA: Ellet silloin nähnyt, niin kai nyt huomata pitäisi jotakin tulipalon jälkeen. Kuka sen tietää, mikä siinä takana on. Ihan minua jo pelottaa ja kauhistuttaa.
VILPPU: Mikä niin? Joutavia kuvittelet.
LAINA: Oikein kamalia aavistuksia alkaa päässäni herätä, kun muutenkin niin hämärältä kuulostaa koko se murhapolttojuttu.
VILPPU: Selitähän toki!
LAINA: En sano mitään, mitä luulen. Mutta voivat ne rahat esimerkiksi olla vain etukäteen sinun turviisi toimitetut, etteivät nekin palaisi ja löytyisi niiltä, joilta ei pitäisi löytyä…
VILPPU: Vielä häntä kaikkia!…
LAINA: Eikä sillä hyvä. Voivat sinulta vielä niitä tulla takaisin vaatimaan ja saatat joutua, Jumala ties, jos mihin rettelöihin. Ei, Herran tähden, minä en suostu, en mihinkään, en ikinä mihinkään kauppoihin noiden rahojen kautta.
VILPPU: Johan sinä nyt, Laina, koko minun asiani pilasit, iloni ja onneni kokonaan.
LAINA: Neuvoisin minä sinuakin, Vilppu, olemaan varovainen ja toimittamaan ne setelit ajoissa takaisin.
VILPPU: Mutta, Laina hyvä, nehän annettiin nimenomaan, että minä voisin oman kodin perustaa. Ja tiedäthän, että Aura aina on ollut niin kiltti ja ystävällinen ja hyväsydäminen minulle, aina minua säälinyt ja hyvää minulle toivonut.
LAINA: Kyllä, kyllä minä sen tiedän, Mutta että tuossa lahjassa ei mitään hyvää piile, ainakaan minua kohtaan, sen minä ihan vissisti tiedän ja sen päälle vannoakin voin.
VILPPU: Jopa sinä nyt kovin minua loukkaat. Meidän naimisemme siis ei mitään hyvää tietäisi sinulle?
LAINA: Usko minua, Vilppu, ilman pitemmittä selityksittä, että kyllä siinä vilppiä Auran puolelta on. Sillä niin epäitsekäs hän ei suinkaan ole, kuin sinä luulet ja miksi hänen muka jalo tekonsa hänet tekee.
VILPPU: Mennään sitte Auran luo! Selittäköön hän sinulle kaikki!
LAINA: Hulluko sinä olet?!
VILPPU: Kah, kun et sinä usko!
LAINA: Uskon minä sen verran, etten mihinkään nyt suostu — en millään mokomin.
VILPPU (Alla päin). Sekö siitä sitte tulikin!?
LAINA: Se.
VILPPU: Ehkä sittenkin vielä minua varkaaksi luulet? Luulet ne rahat minun huonolla tavalla saaneen?
LAINA: Varkaaksi en sinua, Vilppu, usko. Mutta ei ne hyvälläkään tavalla saatu ole, se on minun ajatukseni, ei ainakaan hyvässä mielessä annettu.
VILPPU (Nousee). No, siinä tapauksessa, jotta asia oikein selviäisi, käyn minä sitte hakemassa Auran tänne.
LAINA (Nousee myös). Mitä se asia siitä paranee?
VILPPU: Paranee se. Minä en nyt sitä tähän jätä. Ymmärräthän sen itse, Laina? Minulle tämä on vakava asia. Odotathan täällä? Minä käyn pyytämässä Auraa tänne. Odotatko?
LAINA: Voinhan minä odottaa. Mutta ei siitä sittenkään mitään lähde.
VILPPU: Saat nähdä. Tullaan ja selvitetään, niin saat itse kuulla ja sitte vasta voit lopullisesti päättää. Tuon hänet kohta puheillesi vissisti. (Rientää oikealle.)
LAINA: (Aikoo mennä näköalapaikalle.)
MANU (Näyttäytyy samalla aidan takana.) Hyvää iltaa, Laina!
LAINA: Hyi, kun säikähdin! Manuko siellä on?
MANU (Hyppää aidan yli). Uskaltaako tulla puhuttelemaan?
LAINA: Milloinkas siihen on pitänyt lupa pyytää?
MANU (Tulee alas tielle ja kättelee). Kun näin yksin iltamyöhään ollaan kävelyllä.
LAINA: Voihan siihen syytäkin olla.
MANU: Tiedän, tiedän kyllä sanomattakin.
LAINA: Mistäpä Manu sen nyt niin hyvin tietäisi?
MANU: Suoraan sanoen ja väärään valehtelematta: satuin kuulemaan, kun tahallani kuuntelin. Tuossa noin istuin aidan takana: silmilläni kurkistelin ja korvillani kuulin kaikki, mitä tässä Laina Vilpun kanssa keskusteli.
LAINA: Onpas se Manu koko ovela ja utelias.
MANU: Ei olisi päähänikään pälkähtänyt teitä täältä tavata, ellei olisi sattuma saattanut. Hevosen toin tuonne laitumelle ja juuri ennen teidän tuloanne tässä samassa paikassa insinööriä puhuttelin.
LAINA: Se on totta: näimme insinöörin edellämme tässä pastorin kanssa istuvan.
MANU: Totuus ei pala tulessakaan!
LAINA: Vai kuuli Manu siis kaikki?
MANU: En sanaakaan päästänyt korvieni ohi, niin oli kumma kuulemani.
LAINA: Mitäs Manu siitä arvelee?
MANU: Vilppuparka taisi saada rukkaset.
LAINA: En ole semmoiseen epävarmaan yritykseen koskaan tositeossa aikonutkaan mennä.
MANU: Sepä oli hauska kuulla.
LAINA: Saatikka sitte tuommoisilla apuneuvoilla.
MANU: Joilla on pohjaltaan perin itsekäs tarkoitus, sen minä heti huomasin.
LAINA: On se Aura koko kavala kappale.
MANU: Mitäs Laina siitä luulee, saanko kysyä, — siitä tarkoituksesta?
LAINA: Luulen, mitä luulen, mutta jätän sanomatta.
MANU: Ehkäpä minä sen sitte nyt uskallan ja saan suoraan sanoa, koska sen molemmat tiedämme?
LAINA: Enhän minä kiellä.
MANU (Ottaen häntä kädestä). No, tarkoitus on tietysti yksinkertaisesti estää minut saamasta Laina, niinkuin minun on ollut aikomukseni ja haluni.
LAINA: Niinkö?
MANU: Tositeossa aina, vaikka tässä vähän olenkin toisen verkkoon ollut kietoutumaisillani. Sallima näkyy minut niistä juonista tässä hyvissä ajoin pelastavan.
LAINA: Juonia ne ovat ja oikein kamalia, todenperään. Jumala ties, mitä niistä lopulta ilmi käykään.
MANU: Niinkö Laina luulee? Ja mitä sitte?
LAINA: En tahdo edeltäpäin sanoa mitään, mutta kyllä uskon, että luuloni vielä toteutuu.
MANU: Vähän jo minäkin sitä aloin tuumia. Ihankohan hän onkin sitte sen murhapolton toimeenpannut?
LAINA: Kyllä se taitaa sinnepäin vain kääntyä. Saadaanhan nähdä.
MANU: Jo tässä sitte pitää taivasta kiittää.
LAINA: Manunpa tähden Aura siihen tekoon kuitenkin lienee joutunut.
MANU: No, sitte hän yhtä paljon Lainan ja meidän kummankin tähden, jos niiksi tulee. Meitä se on tahtonut estää yhteen pääsemästä, samalla kun on Vilpun ja Lainan naimista edistää halunnut.
LAINA: Semmoiseen surkeaan umpikujaan se sillä kateudellaan on sitte asiansa ajanut.
MANU: Kun ei ole entinenkään elämä alunpitäen, kuulenma, iloa ollut!
Sääli on vähän raukkaa!
LAINA: Saadaanpa kuulla, miten hän nyt itse minulle asian selvittää.
MANU: Minä siis jään seurasta pois: lähden ajoissa tieheni. Muuten lähden piankin koko seudulta. Tietääkö Laina sen?
LAINA: Kuinka niin? Minne?
MANU: Paikkani jätän. Muutan pois. Talo on oma jo katsottu. Perustan oman kotini, niinkuin olen jo ennenkin puhunut. Nyt siitä tosi tulee; toinen alkaa elämä ja toinen kuranssi.
LAINA: Ihanko todella, Manu?
MANU: Ja sinne toivon voivani Lainankin noutaa? Eikö niin — nyt? Eikö sopisi minunkin kevytmielisyyteni unhottaa ja pahat tekoni kaikki?
LAINA: Ei puhuta tässä siitä nyt. Voidaanhan toiste tavata.
MANU (Käsi kädessä Lainan kanssa). Ei puhuta sitte. Jos vain on lupaus ja varma toivo, niin ei enempää puhuakaan tarvitse. Onko?
LAINA (Kuiskaten). Eiköpähän, Manu!
MANU: Sitte alkaa minun puolestani jo kaikki olla selvillä. Selvittäkää nyt tekin — muut. (Puristaa Lainan kättä ja rientää portista nopeasti perälle.)
LAINA (Jää yksin kotvaksi mietteissään seisomaan. Hän kääntyy astuakseen tietä oikealle).
AURA (Tulee samassa häntä vastaan juosten). Lainako täällä? Iltaa!
LAINA: Entäs Vilppu? Minnekäs hän jäi?
AURA: Vilppuko?
LAINA: Hänhän läksi Auraa tänne hakemaan.
AURA: Mitäs hänellä, — teillä on minun kanssani tekemistä?
LAINA: Semmoisen kysymyksen voisin minä pikemmin tehdä Auralle meidän asioihimme nähden.
AURA: Mitä Laina tarkoittaa?
LAINA: Sitä, että missä suhteessa Aura niin auliisti on tahtonut huolta pitää meidän naimisistamme?
AURA: Sekö ei Lainaa miellytä, että minä niin vähällä olen voinut
Vilppua auttaa?
LAINA: Ei se apu minulle vähyytensä vuoksi ole vastenmielinen, vaan sen vuoksi, että sen tyrkyttäminen toiselle oli ihan joutava eikä suinkaan vie siihen, mihin oli tarkoitettu. Sillä minä en koskaan suostu niitä rahoja käyttämään enkä niiden ottajaankaan.
AURA: Vai niin? Kovinpas Laina puolestaan siinä asiassa ylpeä on.
LAINA: Niin olen.
AURA: Ettei vain katumoiksi käy perästäpäin?
LAINA: Eikä käy. Pikemmin voisi katumoiksi käydä, jos ottamaan suostuisin.
AURA: Sitäkö kuulemaan Vilpun siis piti käydäkin minua tänne hakemassa?
LAINA: Tuli annetuksi vastaus jo ennenkuin selityksen sain, jota
Auralta kaipasin. Vaan nytpä en enää sitä kaipaakaan.
AURA: Sen sijaan olen minä tässä niin ymmällä Lainan sanoista, että mielelläni vähän selitystä niihin tarvitsisin.
LAINA: Aikapa ne kyllä selvittänee ilman minuttakin, — ne ja paljon muutakin.
AURA: Syytöskö tuo on salainen jostakin minua vastaan? Siinä tapauksessa on parasta puhua suunsa puhtaaksi.
LAINA: Minua ei haluta nyt eikä ole haluttanut ennenkään sekaantua toisten asioihin. Senpätähden on parasta, että lähden ja lähetän nyt Vilpun tänne, niin saatte kahden tuon keskinäisen asianne selvittää.
AURA: Kutsumatta olen tänne tullut enkä kutsu ketään tulemaankaan. Parasta on jättää Vilppukin sitte tänne lähettämättä. Minä en häntä ainakaan tarvitse.
LAINA: Enkä liioin enää minäkään. Vaan jos hän vielä sattuu tulemaan, niin pyydän sanomaan, ettei hänen tarvitse minua täällä odottaa. Hyvää yötä sitte! (Menee oikealle.)
AURA (Hänen jälkeensä kauan katsoen). Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä nyt? (Levottomasti ympärilleen silmäillen.) Alkavatko epäillä? Alkavatko sittenkin olla jäljillä asiasta? Mutta missä on Manu? Miks'ei hän ole jo täällä? Miks'ei hän jo tule? — Vaan kukas se tuolta juoksee? Vilppuhan se on!
VILPPU (Tulee juosten rantaa pitkin portin kautta etualalle). Täällähän Aura on! Kävin hakemassa Lainan tähden; äitipuoli sanoi Auran jo tännepäin lähteneen. Mutta missäs Laina on?
AURA: Hän lähti vast'ikään. Sanoi, ettei tarvitse häntä odottaa.
VILPPU: Itsehän hän lupasi täällä odottaa minua.
AURA: Kai sitte sillä aikaa jo ehti jotakin väliin tulla.
VILPPU: Puhuiko hän mitä?
AURA: Kyllä.
VILPPU: Mitä? Mitä hän sanoi?
AURA: Kaikellaista hämärää, mutta selvään kuitenkin sen, ettei hän koskaan mihinkään suostu.
VILPPU: Mutta eikös Aura selittänyt?
AURA: Kovin oli ylpeä. Ei tahtonut mitään kuulla eikä itse mitään selittää.
VILPPU: Minulle se nyt on ihan käsittämätöntä tämä kaikki, tämä tämmöinen käänne.
AURA: Vaan ei minulle. Palaneen käry siinä paikalla tuntui.
VILPPU: Että mitä niin?
AURA: Että Vilppu sitä ei kuitenkaan saa siihen jättää. Kaikki pitää koettaa, ihan viimeiseen asti, saadakseen hänet taivutetuksi. Epäluulot hajoittaa pitää!
VILPPU: Johan minä. Kaikki sanoin. Olisi vain pitänyt Auran itsensä vakuuttaa, etteivät ole rahat huonolla tavoin hankitut ja että ovat hyvässä tarkoituksessa annetut.
AURA: Turha se minun olisi ollut puhua, ellei siinä Vilpun sanat auttaneet. Ja parasta olisi taitanut olla jättää mainitsematta, mistä rahat ovat lähtöisin, niinkuin pyysin.
VILPPU: Taisi todellakin tulla hullusti tehdyksi! Mutta kun ei se muuten ottanut asiaa kuullakseenkaan.
AURA: Sanoinhan: palaneen käry se siinä nyt tuntui! Vilppu juoksee perässä nyt, koettaa pitää häntä vain silmällä eikä hellitä, ei vaikka mikä tulisi. Kaikki pitää koettaa, vaan ei saa minua enää asiaan sekoittaa, ei sanallakaan?
VILPPU: No, ei ei! Mikä ihme tästä nyt tulikaan. (Poistuu nopeasti oikealle.)
AURA (Epätoivossaan). Hullusti, hullusti on kaikki käynyt! Mitä
olenkaan tehnyt? (Istuutuu tien viereen nurmelle.) Kun ei jo tule se
Manu! Silloinhan kaikki selviää, kun saan kuulla hänen ajatuksensa.
(Hämärtää.)
MANU (Tulee perältä portille). Oletko täällä?
AURA (Hypähtäen pystyyn). Olen. Sieltäkö sinä?
MANU: Pidin sanani. Tulin kuin lupasin, mutta kauan en voi ollakaan nyt.
AURA: Kuinka niin? Miks'et?
MANU: Asia on päätetty.
AURA: Mikä asia?
MANU: Insinöörin kanssa. Muutan pian pois.
AURA: Sittenkin! Vaikka minä pyysin ja rukoilin. Ja sinähän puolin lupasit.
MANU: Ei voi aina ja kaikkia pitää, minkä lupaan.
AURA: Niinkö? Sitä en luullut mieheltä kuulevani.
MANU: Ei ole aina syy sysissä vain.
AURA: Nyt eivät ole asiat, niinkuin olla pitäisi, sen näen kaikesta. Mutta minä seuraan sinua. En jätä sinua, Manu. Sanoinhan, että tulen kanssasi, jos lähdet.
MANU: Niinhän sanoit. Mutta ei sitä aina voi tehdä, mitä tahtoo ja aikoo. Taitaa käydä vaikeaksi pääsykin ennenkuin tämänpäivän juttu on loppuun suoritettu.
AURA: Mitä tarkoitat? Sanoiko sinulle insinööri mitä?
MANU: Eikä sanonut. Muuten vain itsekseni niin perustelen.
AURA: Se ei ole totta. Sinä olet jonkun kanssa puhunut. Olet tavannut jonkun. Minä arvaan, kuka sen on päähäsi pannut.
MANU: Joutavaa siihen on muita sekoittaa. Omista sanoistasi ja teoistasi sen päättelen.
AURA: Mistä sanoista ja teoista?! Mitä sinä nyt puhut, Manu? Kuinka omituisesti sinä käyttäydyt kanssani? Noin tylysti et puhunut päivällä minulle. (Tarttuu kiinni häneen.) Sinä et saa olla noin, et saa noin julmasti kohdella minua!
MANU (Väistäen häntä). Älä viitsi, Aura! Älä kajoa minuun käsilläsi!
AURA: Kuule! Mitä sinä sanot? Miksi lykkäät sinä minua luotasi? Manu,
Manu!
MANU: Sanoinhan; ei ole aikaa nyt! Minun täytyy lähteä! On jo niin myöhäkin.
AURA: Sitäkö varten sitte tulimmekin tänne? Näinkö sinä nyt minulle puhut? Eikö ole aikaa? Manu! Manu! Sanoitko, että sinun täytyy lähteä? Lähteä? Myöhäkö — meidän yhdessä olla? Manu!
MANU: Olen minä pahemmassa kuin pelissä kanssasi tässä nyt.
AURA: Niinkö? Ja minä kun olen kaikki sinun tähtesi tehnyt, kaikki, kaikki, saadakseni olla kanssasi, pitää sinut, omistaa sinut, saadakseni sinut omakseni aivan ja ollakseni onnellinen, minäkin kerran elämässäni. (Heittäytyy hänen kaulaansa.)
MANU (Riistää irti hänen kätensä kaulastaan). Anna olla, minä sanoin!
Päästä! Minun täytyy lähteä! Ei käy se päinsä enää.
AURA (Pitäen yhä häntä kädestä). Ja miks'ei? Miks'ei enää?
MANU: Sen sinä tiedät hyvin, Aura, sanomattanikin! Minulta sitä älä kysy! Hyvästi! (Irroittaa kätensä, survaisten samalla Auran luotaan, ja poistuu oikealle nopeasti.)
AURA (Lyyhistyy polvilleen nurmelle ja kirkaisee). Manu! Manu! Yksinkö minut jätät?! Yksin, yksin, yksin! (Vaipuu suulleen maahan hurjaan, hillittömään itkuun.)
Esirippu.