KOLMAS NÄYTÖS.
(Vasemmalla työväen asuntorakennuksen pää, josta näkyy yksi ikkuna ja nurkan takana Ahkion huoneeseen päädystä sisäänvieväin portaitten ala-astimet. Ikkunan edessä on kiikkulauta ja keskemmällä näyttämöä pyöreä kukkalava, jossa kasvaa unikukkia ja päivänkakkaroita. Oikealla puolella samoin aitta- ja ulkohuonerakennuksen pää: näkyy vain viimeinen ovi, joka on auki ja vie halkovajaan. — Perällä kulkee tie tehtaalta viistoon näyttämön poikki, kadoten aittarakennuksen taa. Toisella puolen tietä oikealla puolella on Helena Häkkisen kauppakoju ja vasemmalla, etempänä, näkyy osuuskaupan nurkkaovi kilpineen: Huhmarin osuuskauppa r.l. Taustalla siintää jokea, metsää, taivasta, näkyy osa tehdasta savutorvineen ja kuuluu etäinen koneiden käynti ja humu.)
AURA (Tulee vasemmalta portaita alas, pullo kädessään, katsoo tarkastellen ympärilleen ja sanoo sitte halkovajaan päin puolikovaan). Lempi!! Lempikö siellä on?
LEMPI (Tulee ovelle, sylissään muutama pilkottu halko.) Minä.
AURA: Puitakos Lempi on kantamassa?
LEMPI: Puita.
AURA: Onkos äiti kotona?
LEMPI: Ei ole.
AURA: Missäs hän on?
LEMPI: Meni rantaan — vaatteita viruttamaan.
AURA: Ja käski sinun puita noutamaan?
LEMPI: Niin.
AURA: Jaksatko sinä, laps' raukka, noin paljoa…?
LEMPI: Jaksan.
AURA: Et sinä jaksa, hyvä laps'. Heitä maahan: minä otan ja kannan teille. (Pudottaa puut Lemmin sylistä maahan vajaan.) Mutta kuulehan: juokse sinä sen sijaan vähän asialle osuuskauppaan! Juoksetko?
LEMPI: Juoksen.
AURA: Saat vielä viispenniä vaivoistasi.
LEMPI: Paikallako?
AURA: Paikalla. Mutta ethän hiisku kellekään mitään, jos kysyvät, — et mitikään, kuuletko?
LEMPI (Vakuuttavasti.) E-en.
AURA: No, ota tämä pullo, mut älä pudota äläkä säre vain!
LEMPI: Enkä säre. (Aikoo mennä.)
AURA: Odotahan, hyvä laps'. Tässä on viiskolmatta penniä: pyydä litra lamppuöljyä! Ymmärrätkö?
LEMPI: Ymmärrän. Litra lamppuöljyä.
AURA: Tahi sano vain: pullo täyteen lamppuöljyä!
LEMPI: Pullo täyteen lamppuöljyä.
AURA: No niin. Mut älä juokse, varsinkaan takaisin tullessasi! Käy vain ihan tasaisesti ja varoitellen!
LEMPI: Kyllä! (Menee hiljakseen perälle.)
AURA (Seisoo kotvan mietteissään, katsoen Lemmin jälkeen, aikoo mennä kotiaan, mutta hoksaakin yht'äkkiä, kääntyy ja palaa halkovajaan, josta ottaa sylillisen polttopuita ja kantaa ne, kiertäen omat portaansa, rakennuksen päädyn taa. Hänen mennessään pihan poikki tulevat vasemmalta perältä, keskenään puhellen, insinööri Roslund ja pastori Portimo.)
ROSLUND: Te menette siis, herra pastori, etemmäksi vielä kävelylle?
PORTIMO: Niin, minun on poikettava hiukan apteekkiin.
ROSLUND: Ja minun on tässä katsottava, missä asunnoissa mahdollisesti on joitakin korjaustöitä tarpeen tänä vuonna.
PORTIMO: Minä palaan vieläkin samaan asiaan ja pyydän, että te, herra insinööri, tekisitte voitavanne, ettei täällä, tehtaan työläisten toimeenpanemissa iltamissa, semmoisia ikävyyksiä enää tapahtuisi.
ROSLUND: Minkä voin, minkä voin, herra pastori. Mutta tiedättehän itse, kuinka voimattomia siinä suhteessa me olemme, ellei kansa itse parastaan ymmärrä. Mitään väkeviä noissa iltamissa, niinkuin sanoin, ne eivät itsekään kuitenkaan salli myytävän, niin että…
PORTIMO: Mutta ne saavat niitä muualta ja tulevat noihin iloihin jo päihtyneinä.
ROSLUND: Sillehän nyt, ikävä kyllä, ei mitään mahda, kun ei yleistä kieltolakia ole aikaan saatu.
PORTIMO: Ikävimmältä siinä nyt lisäksi kuulostaa se, että teidän oma renkinne oli kaikkeen tuohon syypää.
ROSLUND: Teille siis, herra pastori, kävi siitä puhumassa Ahkio niminen tehtaalainen.
PORTIMO: Niin hän, muistaakseni, sanoi nimensä olevan. Siinähän on vielä kaikkein surkeinta, että hänen vaimonsa on saanut siveellistä pahennusta aikaan. Mies parka oli niin masennuksissa, että oli aivan kuin päästä sekaisin.
ROSLUND: No niin: minä otan selkoa. Koetan tehdä voitavani. (Kättely.)
PORTIMO: Näkemiin, herra insinööri. (Poistuu ulkohuonerakennusten taitse oikealle.)
AURA (Tulee vasemmalta ulkoa ja aikoo huomaamatta mennä asuntoonsa).
ROSLUND (Etempää). Hyvää päivää, Aura!
AURA (Pysähtyy portaitten ala-astimelle, niiaa ja sanoo tuskin kuuluvasti). Päivää!
ROSLUND: Onko miehesi terve ja työssä?
AURA: On.
ROSLUND (Menee luo ja kättelee). Entäs itse? Kuinkas voit?
AURA: Kiitoksia vain kysymästä.
ROSLUND: Näytät kuitenkin hiukan noin, — kuinka sanoisin, — väsähtyneeltä.
AURA: En minä… (Aikoo mennä,)
ROSLUND: Eikö ole aikaa?
AURA: Mitäs, insinööri…?
ROSLUND: Onkos teillä kaikki kunnossa, minä tahdoin kysyä? (Menee kiikkulaudalle päin, johon sitte istuutuu.)
AURA (Seuraa loitompana, mutta jää seisomaan). Millä lailla?
ROSLUND: Tarkoitan, että onkos teidän asunnossanne mitään korjauksia tarpeen tehdä?
AURA: Eipä liene.
ROSLUND: Vai ei?! No, sitä parempi.
AURA: Ei minun tietääkseni. Mutta voittehan itse käydä katsomassa.
ROSLUND: Hyvä on. No, mutta muuten? Onkos muuten teillä kaikki kunnossa?
AURA (Kummastellen). Että miten?
ROSLUND: Minusta näyttää, ettei ole. Et tunnu olevan sama kuin ennen.
Muotosi, olentosi on viime näkemältä paljon muuttunut.
AURA: Tietenkin sitä ajan oloon jokainen muuttuu.
ROSLUND: Ja siltä kuulostaakin, niinkuin ei kaikki olisi niinkuin olla pitäisi.
AURA: Vähäkös sitä voi kuulla…
ROSLUND: Missä savu, siellä tulikin.
AURA (Säpsähtäen). Mitäs insinööri oikein tarkoittaa?
ROSLUND: Sinä et ole onnellinen, Aura? Sinun elämäsi ei ole oikealla tolalla.
AURA (Katkeran pilkallisesti hymähtäen ja katsoen pitkään Roslundiin).
Tepäs nyt sanoitte!
ROSLUND: Niin, niin, kyllä minä sen tiedän. Vaan en soisi niin olevan.
En soisi sinulle onnettomuutta, Aura. Toivoisin, että eläisit hyvin.
AURA: Ei sitä meikäläinen voi.
ROSLUND: Älä sano niin! Jokaisen täytyy koettaa.
AURA: Koettaa vain kärsiä ja kärsiä.
ROSLUND: Kärsimystä riittää kyllä meille kaikille: niin hyvin rikkaille kuin köyhillekin.
AURA (Luo jälleen pitkän silmäyksen Roslundiin, pilkallisesti hymähtäen)- H—h! Tokkopahan?! Mitäs tunteita meillä on?! Ja jos on, niin kuolettaa ne pitää. Tottua pitää kaikkeen.
ROSLUND: Juuri semmoista se on elämä meille kaikille, Aura hyvä!
AURA: Kyllä te saatte tehdä, mitä tahdotte, vaan sitä emme saa me.
ROSLUND: Ei kukaan saa tehdä kaikkia, mitä tahtoo. Se on väärin ajateltu. Ja tehdä pahaa, elää huonosti, — sitä on jokaisen vältettävä, koetettava ainakin välttää, mikäli mahdollista.
AURA: Siinäpä se!
ROSLUND: Miksikä sinä sitä puolustat? Pakottaako siihen mikä? Kuule, Aura, sano: kärsittekö ehkä puutetta? Oletteko rahan tarpeessa, sinä ja miehesi? —
AURA (Hiukan epäröiden). Emme.
ROSLUND: Mikäs sitte on? Onko pikkanen sairas?
AURA (Naurahtaen). Ehei! (Vilkaisee taakseen ja näkee Lemmin palaavan pullo kädessä ja juoksee häntä vastaan.) Pane, hyvä laps', se tuohon vain portaitten viereen! Tahi vie sisään, vie!
LEMPI: Täss' ois takaisin viis penniä.
AURA: Se on sinulle, se.
LEMPI (Vie pullon sisään, palaa sitte juosten rappusia alas ja katoaa vasemmalle rakennuksen taa.)
AURA (Palaa Roslundin luo). Anteeksi! Juoksutin tuota naapurin tyttöä vähän asialla — maitoa noutamassa.
ROSLUND (joka sillä aikaa on sytyttänyt paperossin, nousee). Niin, minä tahdoin vain sanoa, että jos jotakin tarvitset, niin sano suoraan vain. Tiedäthän, että olen aina valmis auttamaan sinua, Aura.
AURA (Epäröiden). Olenhan minä saanut teiltä aina, mitä tarvitsen.
Mutta —
ROSLUND: Mutta mitä?
AURA (Rohkeammin, vapaammin, päättävämmin). Mutta jos uskaltaisin kerrankin pyytää?…
ROSLUND: No? Mitä niin?
AURA: En itseni puolesta.
ROSLUND: Vaan kenenkä sitte?
AURA (Hetkisen mietittyään). Ettekö voisi tuolle Helena Häkkisen pojintimalle, Vilpulle, joka täällä on konemiehenä tehtaalla antaa parempaa palkkaa tahi parempaa paikkaa toimittaa tahi jollakin lailla auttaa häntä?
ROSLUND: Miksikäs sinä hänen puolestaan pyydät?
AURA: Hänen on niin vaijis tulla toimeen.
ROSLUND: Mitäs sinulla on hänen kanssaan tekemistä?
AURA: Minua niin säälittää. (Pyyhkii käden selällä toista silmäänsä.)
ROSLUND: En ymmärrä.
AURA: Hänellä kun ei ole varoja, niin ei voi omaa kotia perustaa, vaikka niin tahtoisi morsiamensa kanssa yhteen mennä.
ROSLUND: Vai sillä lailla! Oletpa kovin hellätunteinen, kun niin toisten onnea ajattelet.
AURA (Kääntyy poispäin ja pyyhkii jälleen silmäänsä).
ROSLUND: Enpä tiedä. En osaa sanoa, millä lailla voisin sen asian järjestää. En minä voi hänelle palkkaa korottaa hänen nykyisessä toimessaan eikä parempaa paikkaakaan sillä alalla nyt ole tiedossa häntä varten. Onhan hän muuten kunnon mies.
AURA (Kääntyen jälleen Roslundiin päin). Jos lainaisitte hänelle viisisataa markkaa?
ROSLUND (Kummastellen). Viisisataa markkaa?! Lainata? On tuo pyyntösi hiukan kummallinen.
AURA (Vilkkaasti). Lainatkaa sitte minulle! Sanoittehan äsken juuri olevanne aina valmis minua auttamaan?
ROSLUND: Sanoin. Ja olenkin — millä voin — sinua. Mutta tämähän ei koske sinua. Itse äsken sanoit, ettette mitään tarvitse.
AURA: Kyllä. Minä pyydän: auttakaa!
ROSLUND: Sinä siis vain et tahtonut suoraan sanoa, vaan näin kautta rantain koetit sen saada?
AURA (Kuin hämillään, mutta omituisen hehkuvasti). Niin — ei. Minä pyydän: lainatkaa minulle!
ROSLUND: Lainata — sitä en koskaan tee — tällä lailla. Mutta jos sinulle annan, niin annan tahtomatta antamaani takaisin.
AURA: Niinkö?! Olkaa niin hyvä! Tiesinhän, että tahdotte minua auttaa.
ROSLUND: Mutta viittä sataa markkaa minulla nyt ei niin vain satu aina lompakossani olemaan. (Ottaa esille lompakkonsa.) Tuossa: kaksi sataa! No, ja vielä viisikymmentä! Siinä kaikki. (Antaa setelit Auralle.)
AURA (Piiloittaa nopeasti rahat povelleen). Hyvin paljon kiitoksia! Tiesinhän, että… (Tehtaan torvi puhaltaa ensimäisen kerran päivällislomalle.) Tuota! Jokos on päivällisaika?!
ROSLUND: Mutta minulla on sanottava sinulle vielä yksi sana, Aura. (Helena Häkkinen ilmestyy perälle oikealta iso kori käsivarrellaan, avaa kojunsa ja asettaa leipiä, limonaatipulloja y.m. esille, huomaamatta mitä etualalla tapahtuu.)
AURA: Tuossa Helena Häkkinenkin tuli kojuunsa: näkee teidän täällä kanssani puhelevan.
ROSLUND: Mitä se tekee?! Käydään tänne syrjään sitte. (Menee oikealle puolelle ulkohuonerakennuksen seinustalle.)
AURA (Seuraa häntä). Että mitä niin tahdoitte sanoa?
ROSLUND: Että semmoisesta, kuin viime sunnuntaina oli iltamassa työväenyhdistyksen talolla — ja perästäpäin — tapahtunut, ei pitäisi toiste enää tulla korviini kuiskettakaan.
AURA: Mitä insinööri tarkoittaa?
ROSLUND: Sen tiedät kyllä. Totta on, että renkini, joka oli ollut juovuksissa, oli pääsyyllinen ja sen tautta en ai'okaan häntä enää kauan palveluksessani pitääkään.
AURA (Hätkähtäen). Minunko tähteni?
ROSLUND: Sinun. Ja etupäässä tehtaan tähden? Ei ole hyvä, että semmoinen elämä ja elämöiminen pääsee täällä huutoon.
AURA (Naurahtaen). Semmoinen elämä! Kaikki eivät osaa tekojaan yhtä hyvin salata!
ROSLUND (Joka ei ole huomaavinaan Auran sanojen salaviittausta). Olen saanut siitä jo kylliksi kuulla.
AURA: Keneltä?
ROSLUND: Eri taholta.
AURA: Roslund:
AURA: Ei. Joku siitä on käynyt teille puhumassa. Taidanpa arvata.
ROSLUND: Minulle suorastaan ei kukaan. Olen saanut kuulla sen syrjästä.
AURA: Pastori Portimolta!
ROSLUND: Se voi olla samantekevä!
AURA: Tietysti pastorilta. Tuossahan kauan seisoitte ja juttelitte. Ja tietysti siitä. — Sen kyllä näin kaikesta. (Kuuluu tehtaan toinen puhallus.)
ROSLUND: Kas niin! Ei siis enempää siitä. Mutta toivon, että se siihen loppuukin.
AURA: Vai on Reetu siis käynyt pastorille valittamassa?!
(Pilkallisesti.) Ha-ha-ha-ha-ha! Kaikkia sitä kuulenkin!
ROSLUND: Se voi olla samantekevä, kuka sen on puhunut. Minä en sitä tiedä.
AURA: Mutta minä sen tiedän. Minä olen vissi siitä, että se on hän eikä kukaan muu.
ROSLUND: Jos niin on, niin lienee hänellä ollut syytä siihen.
AURA: Saattaahan olla. Enhän minä sitä kiellä. Huonohan minä olen vaimo Reetulle, joka on niin uskonnollinen mies. — Siksihän he ovatkin pastorin kanssa niin likeisessä mielipiteiden vaihdossa. — Mutta miksi minä Reetulle vaimoksi jouduin, senhän te, insinööri, tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Ja kovinhan minä olen huono ihminen, tiedänhän minä sen. Vaan siitä minä en syytä ketään muuta, kuin itseäni.
ROSLUND: No, no, Aura! Ei saa tekeytyä huonommaksi, kuin onkaan! Kelläpä meistä ei olisi vikansa ja suuretkin?! Niin no: hyvästi nyt sitte! (Ojentaa Auralle kätensä.)
AURA (Tarttuu siihen). Hyvästi!
ROSLUND (Poistuu nopeasti rakennuksen taa vasemmalle).
AURA (Seisoo paikallaan, hänen mentyään). Vai on se vanha raato käynyt minusta valittamassa?! (Puolikovaan katkerasti ja pitkään nauraen.) Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! (Muistaen yht'äkkiä.) Ja Manu joutuu siitä pois paikastaan! (Hänen kasvonsa vääntyvät itkuun, hän vaipuu halkovajan kynnykselle istumaan, peittää kasvonsa esiliinaansa ja itkeä nyyhkyttää hiljakseen. Kuuluu tehtaan kolmas puhallus.)
AURA (Hypähtää istualtaan, kuivaa silmänsä, tunnustelee poveaan, jonne kätki rahat, koppaa vajasta muutaman puun syliinsä ja rientää pihan poikki portaita ylös huoneeseensa.)
HELENA (Huutaa kojustaan Auran rientäessä pihan poikki, mutta tämän siitä välittämättä, pari kertaa). Aura! — — Aura!!
VILPPU (Tulee samassa vasemmalta perältä, nopeasti Helenan kojua kohti).
HELENA: Vilppuko se on? Ensimäisenä ehätit!
VILPPU: On turkasen nälkä.
HELENA: Ruoka on kotona valmista. Käy syömään vain ilman minutta!
Toivon tässä saavani myydyksi vasta uunista ottamiani hiivaleipiä.
Olisin tuossa Aurallekin yhden lämpimiksi antanut, mutta eihän tuo
huutoani kuullut tullakseen hakemaan.
VILPPU: Antakaa tänne! Minä vien hänelle.
HELENA: No, vie! (Valitsee leivän.) Tuossa! Tuohan on hyvin paistunut.
Vie se!
VILPPU: Niin hyvältä näyttää, että tekisi mieli puraista siitä itsenikin pala. (Koppaa leivän ja lähtee tulemaan Ahkion asuntoa kohti.)
HELENA (Huutaen hänen jälkeensä). Sano, että heti leikkaa Reetulle kun hän tulee päivällistä syömään!
VILPPU (Taakseenpäin). Kyllä, kyllä! Tietää sen sanomattakin! (Tulee
Ahkion ikkunan eteen.) Onko emäntä kotona? Aura hoi!
AURA (Tulee ikkunaan). Vilppuko siellä?
VILPPU: Helena Häkkinen lähetti lämpimät. Ottakaa vastaan! (Nousee kiikkulaudalle.)
AURA (Avaa ikkunan). Herranen aika! Ja näin ikkunasta! Kiitoksia paljon! Eipä ole aikaa sisään tulla. Suuret kiitokset Helenalle!
VILPPU: Käskettiin heti Reetullekin antamaan päivälliseksi.
AURA: Arvaahan sen! Vaikka kaikki syököön — minun puolestani.
VILPPU (Hyppää alas). Ja morjens sitte taas!
AURA: Vilppu, hoi! Maltahan! Tulehan lähemmäksi!
VILPPU: Mikä on?
AURA: Tulehan ihan tänne ikkunaan kiinni! Tähän, tähän!
VILPPU (Nousee jälleen kiikkulaudalle ihan likelle Auraa). Mikäs salaisuus nyt?…
AURA (Puolikovaan). Lahja vaatii vastalahjaa. (Ottaa setelit poveltaan.) Tuossa! Saat ruveta yhteenmenoasi Lainan kanssa valmistamaan.
VILPPU: Mitä se on? Ja mistä?
AURA: Ole huoleti! Ihan rehellisellä tavalla sinulle hankitut. Ja ehkä tuonnempana vielä palkankorotuksen saat tahi paremman paikan.
VILPPU: En minä tällä lailla.
AURA: Älä rapeakaan vastustelemaan! Sanoin: siinä ei ole mitään pelättävää.
VILPPU: Jos lainaksi, niin se on toista.
AURA: Se on oma asiasi. Mutta sinun ne ovat eikä sinun tarvitse niiden takaisin maksamista ajatella. Hiiskua vain et saa sanaakaan kellekään ja naimisesi Lainan kanssa sinun on välttämättä toteutettava nyt niin pian kuin suinkin. Se on ainoa ehto.
(Tällä välin on vasemmalla perältä alkanut tulla tehtaalaisia, jotka kulkevat tietä myöten oikealle, toiset mennessään pysähtyen Helena Häkkisen kojun kohdalle ja ostaen häneltä mikä mitäkin.)
VILPPU: Näinkö ihan sitte onni mulle taivaasta tipahtaa?
AURA: Älä nyt joutavia rupata! Pistä rahat taskuusi ja livistä tiehesi! Mutta muistakin: suu poikki korvia myöten! Jos hiiskut sanankin vain kellekin, — äiti puolellesi varsinkin, — niin hukka perii kaikki ja koko asiasi on piloilla.
VILPPU: Kyllä minä sen suhteen vaieta osaan, kun näin onnellisesti…
AURA: No, muuta ei tarvita. Muistakin vain se! Hyvästi!
VILPPU (Auran kättä puristaen). Mitenkä minä nyt vain kiittää osaisin kylliksi?!
AURA (Sysää Vilpun alas). Pois siitä nyt vain ja kotia päivälliselle!
(Vetää ikkunan kiinni, vaan ei pane säppiin.)
VILPPU (Hyppää alas kiikkulaudalla, panee rahat taskuunsa ja lähtee nopeasti pois, kiertäen ulkohuonerakennuksen taitse oikealle).
REETU (Tulee samalla, puhellen erään toisen työmiehen seurassa vasemmalta tietä pitkin. Työmies eroaa hänestä ja menee ostamaan jotakin Helenalta. Reetu aikoo mennä kotiaan päin).
HELENA (Huutaa Reetulle). Päivää, Reetu! Niinkö ylpeästi sitä sivu mennäänkin meikäläisiä huomaamattakaan?
REETU (Matkan päästä). Päivää, Helena! Aioin kyllä syötyäni tulla kättä pistämään.
HELENA: Sitähän minä vainkin katselin, että mitä se Reetu noin alanenänä kulkee! Mitäs häntä muuten kuuluu?
REETU: Yksin päivin ikä kuluu. Mitäpä muuta?!
HELENA: No, Reetu menee syömään sitte! Laitoin sinne pienet lämpimät pöytäänne. (Panee ostajalleen ostokset paperiin.)
REETU: Joko taaskin?! No, kiitoksia, kiitoksia, paljon! Aina se Helena muistaa! Semmoinen herttainen ihminen! (Tulee etualalle ja aikoo mennä kotiinsa portaita ylös.)
AURA (Tulee häntä vastaan lautanen ja läkkituoppi kädessä). No, siinäkö sinäkin?
REETU (Tyynesti). Siinä. Vaan ei liene sulla ruoka pöydässä?
AURA (Laskeutuen pihaan). Paljonpa noita on laitoksia!! Noudan kellarista silakat ja piimän. Luukeitos on valmis ja hiivalämpimät sait Helenalta.
REETU (Käyden kiikkulaudalle istumaan). Jo tuon kuulin ja kiitinkin.
AURA (Pujahtaa vasemmalle rakennuksen päädyn taa).
REETU (Huoahtaa väsyneesti, molemmat kädet lautaan nojaten). Jo tämä on elämätä! Taivaan isä siunaa! Oikein vaikealta tuntuu kotia tulo. Herra Kristus, mikä tästä eteen tulee, mikä tästä eteen tulee?!
AURA (Palaa silakkalautanen piimätuopin peittona, mutta ei mene sisään, vaan astuu Reetun luo). Kuulin minäkin tänään jotakin, josta sinunkin pitää osasi saada.
REETU: Minkä niin?
AURA: Olet käynyt Portimolle kantelemassa, valittamassa minusta!
REETU: Kah!
AURA (Matkien). Kah! Vai ei muuta sinulla ole siihen sanottavaa?
Senkin … en tiedä enää miksi sinua sanoisinkaan!
REETU: En jaksanut enää, Aura, yksin kuormaani kantaa, — niin oli raskaaksi käynyt elämäni.
AURA: No, onkos se helpompi siitä nyt? Paraneeko se siitä, että pipit ja papit nyt meidän ja koko tehtaan työläisten sisällisiin asioihin sekaantuvat?
REETU: Sinä kai siihen itse olet eniten syytä antanut ja asiat sille tolalle ajanut.
AURA: Vai minä?! Kuormani minä kannan nurkumatta, kärsin kaikki kellekään sanaakaan hiiskumatta. En juokse juoruja kantelemassa, vaikka akka olenkin, niinkuin sinä teet. Ei, kyllä ne raskaammatkin asiat minun hampaitteni takana salassa pysyvät.
REETU: Joll'et sanoin, niin teoin olet sen sijaan sinä paljon pahempia aikaan saanut, tämän viimeisen pahennuksen, varsinkin.
AURA: Ja siitä sinä ripillä kävit, — minulle nuhteita toimittamassa, niinkö?
REETU: Hyvässä tarkoituksessa, Aura! Että elämäsi parantaisit. Ettet yöt pitkään hypyissä ja iloissa ja, Jumala tiesi, missä juoksisi ja lastasi ja kotiasi tyysti unhottaisi. Niin, Aura, hyvässä tarkoituksessa sen vain tein, ettäs oikealle tielle kääntyisit ja elämäsi parantaisit.
AURA: Saarnaa, mitä saarnaat, mutta sinun kanssasi ei minun elämäni parane sinä ilmoisna ikänä, se on vissi.
REETU: Hyvä taivaan isä tuota luontoa! (Nousee ja alkaa mennä sisään.) Mitä minä kuulen, mitä minä kuulen?! Siunaa ja varjele! — Anna sitte ruoka ja lähde syömään!
AURA (Työntää hänelle käteen tuomansa piimätuopin ja silakkalautasen). He! Tuoss' on ruokasi, mene ja syö yksin ja pane sitte levolle, niinkuin sinun luontosi vaati; ja tapasi on! Minä en sinun kanssasi enää huoneesesi tule.
REETU (Seisoo kuin puulla päähän lyötynä). Vai et tule?
AURA (Yhä kiihtyen, mutta hillitysti). En. Sillä vaimosi en tahdo olla enkä tule olemaan koskaan.
REETU: Vai et?
AURA: Enkä oikea vaimosi koskaan ole ollutkaan.
REETU: Sen kyllä näen.
AURA: Ja se sun näkemän olisi pitänyt jo, kun otit minun.
REETU: Niin, niin.
AURA: Mutta maallisissa olit kiinni, vaikka tuommoinen Jumalaapelkääväinen olet olevinasikin. Rahaa tiesit saavasi, niin tämmöisen hylynkin otit, kuin minä olen.
REETU: Taivaan rangaistus, näen mä.
AURA: Toisen hylkäämän, niin. Sillä et suinkaan sinä niin sokea ollut, ettet nähnyt missä tilassa minä jo silloin olin.
REETU: Sokea, sokea olin, se on totta.
AURA: Teeskentelet! Niinkuin muka et sitä olisi tietänyt, että jo toisen lasta rintani alla kannoin, kun kanssani vihille menit?
REETU (Ei tahdo saada sanaa suustaan). Mitä — — sinä — — sanot?
AURA: Näet sen! Vieläkin teeskentelee! Koko fariseus! Oikea tekopyhä!
REETU: Sirkkako? — — (Tuoppi alkaa vavista hänen kädessään, hänen täytyy laskea se ja silakkalautanen portaille ja lyyhistyy itse kokoon istumaan alimmalle asteelle.) Sirkkako? — —
AURA: Niin juuri Sirkkasi ei ole sinun, vaan toisen miehen lapsi.
REETU (Raskaasti.) Sirkkuseni ei olekaan minun, ei ole minun! Jumalani,
Jumalani! (Peittää kasvonsa käsiinsä.)
AURA: Tuota! Niinkuin minkäkin uutisen olisi kuullut! Laita luusi siitä ihmisten silmistä sisään ja käy syömään! (Sieppaa tuopin ja lautasen ja menee sisään.)
REETU: Voi minun, polosen päiviäni! Herra Kriste, siunaa ja varjele ja auta minua kurjaa raukkaa!
HELENA (Joka kummastellen on katsellut kojustaan jonkun aikaa, tulee, nähtyään Reetun yksin, juosten hänen luokseen). Mikäs täällä on? Mikäs Reetua vaivaa? Kuulin voihkinan ja näin Reetun täällä kyykkivän, niin — — — Voikos Reetu pahoin? Pyörryttääkö? — —
REETU (Syrjäyttää Helenaa kädellään). Ei, ei! Menkää vain, Helena hyvä!
Antaa olla! Antaa olla!
HELENA: Herra Jesus siunatkoon! Mikä nyt on tullut? (Huutaa ikkunaan päin.) Aura, Aura, hoi!
AURA (Näyttäytyy ikkunassa).
HELENA: Tulehan ulos! Ukkosi voi pahoin.
AURA (Viittaa vain kädellään siitä enempää välittämättä).
REETU: Ei, ei. En minä voi pahoin. Antaa sen olla. Ei tarvitse.
HELENA: No, en minä nyt sitte tästä ymmärrä tään taivaallista! Eikö käynyt syönti vai mikä ihme tuli?
REETU (yrittäen nousta). Ei, ei käy syönti, Helena hyvä! Ei nyt käy syönti.
HELENA: Ja mistä syystä? Mikä nyt tuli? Ja minä kun lämpimätkin
Reetulle laitoin.
REETU: Lopussa taitaa olla elämäni kohta.
HELENA: Sanoohan Reetu toki, muutenhan tässä arvaillessani ihan päästä sekaisin menen!
REETU: Semmoisen sain tänään tiedon kaikkien entisten lisäksi, että maailma mustenee silmissäni.
HELENA: Minkä niin? Sanoo Reetu mulle! Minulle kaikki voi puhua, tietäähän sen. No?
REETU: Onko se totta, Helena?
HELENA: Mikä? Mikä? Sanon, jos tiedän.
REETU: Onko se totta, että Sirkka — — että Sirkka — — (Ei saa sanotuksi, vaan hyrähtää hiljaiseen itkuun.)
HELENA: Herra Jesus siunatkoon! Taaskin! Kuka sen nyt? — Mistä sen
Reetu — —?
REETU: Se on siis totta? Helenakin siis sen tietää?
HELENA: Mistä minä? En minä — — Enhän minä ymmärrä, mitä Reetu tarkoittaakaan?
REETU: Kyllä, kyllä. Jo minä sen näen ja kuulen kaikesta. Se on totta.
Pikku Sirkkuseni ei olekaan minun, ei olekaan minun Sirkkuni! (Itkee.)
HELENA: Kuka sen sanoi, kuka?
REETU: Kuka? Hän itse, — äiti!
HELENA: Ehkä valehteli vain. Ehkä sanoi sen muuten pikapäissään, — ja piloillaan?
REETU: Ei, ei. Kyllä se niin on. Kyllä hän sen tiesi, miksi sen nyt sanoi. Ilkeydellään hän sen nyt teki. Ennen ei ilmaissut, mutta nyt: puukon iski viimeiseksi sydämeeni!
HELENA: Ei saa Reetu sitä nyt noin sydämelle ottaa, jos se olisikin totta. Parasta on välittää vähät koko asiasta.
REETU (Kuin itsekseen). Semmoinen ihminen! Nyt minä vasta näen, mikä ihminen se on!
HELENA: Sitähän minä, että onhan niitä maailmassa muitakin ihmisiä. Mitä siitä noin välittää! Löytyy ehkä toinen, joka paremmin ymmärtää, säälii ja osaa arvoa antaa.
REETU: Petosta on maailma täynnä! Ketään ei voi uskoa, ei kehenkään luottaa.
HELENA: Kuka sen tietää?! Antaa ajan kulua: lohduttaikse Jumalan sanalla ja jos millä! Reetu menee nyt syömään ja panee sitte levolle! Tulee sisään: minä saatan!
REETU (Nousten). Sisään? Kotiin? Mikä koti se minulle enää on? Ei nouse jalka portaita ylös.
AURA (Tulee portaille). Ruoka on aikoja sitte pöydässä! Mitä siinä kuhnailee?!
REETU (Hätkähtäen Auran tullessa ja lausuessa ensi sanansa). Oikein pahalta tuntuu kuulla tuota ääntä!
HELENA: Miksi, Aura, miksi tuon teit?
AURA: Siksi, että hänenkin piti kuulla, missä minun kärsimykseni juuret piilevät. (Reetulle.) Monastiko sitte vielä käskeä pitää?
REETU: Kuin hautaan käsket! Koetanpahan mennä.
AURA: Helena saattaa. Hän sulle paremmin osaa seuraa pitää.
HELENA: Niin, niin, minä saatan, minä autan.
REETU (Nousee portaille). En minä syödä jaksa. Sohvalle, levolle panen.
HELENA (Saattaa Reetun sisään). No, levolle kuin levolle! Ehkä parasta onkin, niin rauhoittuu. (Menevät sisään.)
AURA (Näyttää kovin levottomalta, katse vilkkuu sinne tänne, hän katsahtaa rakennusten taa, kuin odottaisi jotakin). Ei, ei näy. Hänhän lupasi tähän aikaan poiketa. (Katsoo halkovajaan.) Ei. (Kääntyy ja samassa tulee aittarakennuksen takaa)
MANU: Siinäkö olet? (Asettuvat portaitten nurkkaukseen.)
AURA (Häntä kädestä pidellen). Kuin tulessa olen!
MANU: Odotin tuossa aitan takana, kun kuulin täältä ääntä.
AURA: Siis tiedät?
MANU: En. Mitä niin?
AURA: Vätykseni on käynyt papin kautta kielittelemässä ja hänestä on kaikki lähtösin. Mutta osasinpa minäkin hänelle samalla mitalla mitata: — tuskin henki pysyy!
MANU: Vai tahtoi hän jo mulle häätökäskyn toimittaa?
AURA: Insinööriltä itseltään kuulin, että tahtoo pois sinut luotaan.
MANU: Ihanko totta?
AURA: Eikös hän vielä sitä sulle ole sanonut?
MANU: Ei.
AURA: Ehkäpä sen sitte peruuttaakin.
MANU: Hitto sen tietää, kun on asiat tällä kannalla.
AURA: Mutta jos siitä tosi tulee ja sinä täältä pois joudut, niin seuraan mukanasi, Manu. (Tarttuen häntä molemmin käsin takin ryntäisiin.) En koskaan jätä sinua! Vaikka Siperiaan menen kanssasi, ellet sinä minua jätä.
MANU (Vyötäisistä pidellen). Omani! Vielä häntä kysyt!
AURA: Kaikki teen sinun tähtesi, sinut pitääkseni! Sinussa vasta olen oikean löytänyt.
MANU: Hss! Kuka siellä on sisällä?
AURA: Helena. Reetua kuin omaansa ainakin vaalii. Makuulle kai toimittaa.
MANU: Minä lähden pois, — sattuu tulemaan.
AURA: Parasta tällä kertaa. Nyt ei ole aikaakaan. Illalla siis tavataan.
MANU: Koskenko partaalla?
AURA: Samassa paikassa — aitauksen kohdalla.
MANU: Hyvä on. Ja samaan aikaan?
AURA: Niin. Sittepähän kaikki puhtaaksi puhutaan.
MANU: Terveeks' siksi. (Kättely.)
AURA: Niin olen kuin tulessa sinun tähtesi, Manu!
MANU: Tunnen jo tulesi. (Pujahtaa pois vasemmalle.)
AURA (Katsoo hänen jälkeensä, vetää syvään ilmaa keuhkoihinsa ja puhaltaa sen sitte pois kuin helpoituksen huokauksen).
HELENA (Tulee varovasti sisältä). Levolle pani. Kai kohta nukkuu.
AURA: Helenastapa ukolle olisikin tullut paras eukko.
HELENA: Taivaassa on aina toiset neuvot. Mutta voisipa sitä Aura toki miehelleen vähän hyvempi olla.
AURA: Olen kummoinen olen enkä siitä paremmaksi muutu, kuin miksi luotu olen.
HELENA: Eihän nyt toki olisi pitänyt itsensä mennä noita asioita hänelle juttelemaan.
AURA: Silläpähän jäi ne muilta hänelle ilmaisematta.
HELENA: Niinkuin siitä nyt kellekään helpompi oisi.
AURA: On. Ja itsepähän se siihen vei. Tolalla kai oli, ja kuullut varmaan olisi toden joskus sittenkin. Niin kai oli sallittu, että sen nyt piti tapahtua.
HELENA: Kaipa kai sitte. — No, Jumalan huomaan. Suljen vähäksi aikaa kojuni ja pistäydyn kotona syömässä. Eikös Aura syömään mene?
AURA: Enkä. Pistäydyn rannassa. Siellä vielä on osa vaatteita viruttamatta.
HELENA: Niinkö? No, sehän passaakin Reetun kotona ollen. Terveeks' sitte.
AURA: Hyvästi vain!
HELENA (Menee perälle, sulkee kojunsa, ottaa korinsa käsivarrelleen ja rientää oikealle.)
AURA (Juoksee heti hänen mentyään, halkovajaan, kerää sieltä vyöliinaansa lastuja ja juoksee nopeasti, mutta varovasti kotiinsa. Kotvasen kuluttua hän palaa takaisin, kädessään pärekori ja siinä Lemmin tuoma pullo. Hän ottaa pullon, kääntää sen ylösalasin, puistaa siitä viimeiset pisarat maahan, panee jälleen koriin, katsoo levottomasti ympärilleen ja ikkunaan ja lähtee sitte, vilkaisten kerran pari jälkeensä, nopeasti kulkemaan perältä vasemmalle.)
(Hetkisen kuluttua lieskahtaa liekki Ahkion asunnossa, valaisten akkunan, ja savua alkaa näyttäytyä ikkunan raoista ja perältä ovesta.)
LEMPI (Tulee vasemmalta rakennuksen taitse ja on menossa halkovajaan).
Ai, hyvät ihmiset! Tuli on irti! Äiti! Äiti!! (Juoksee takaisin.)
REETU (Lyö samassa sisältäpäin ikkunan rikki, siitä aukeaa toinen puolisko ja hän retkahtaa mahalleen ikkunalaudalle läkähtyen savusta. Tuli loistaa huoneessa. Lempi ja hänen äitinsä tulevat juosten.)
NAINEN (Huutaa jälkeensä). Täällä Ahkion asunnossa! Antakaa palosoitto!
Tulkaa miehet, joutuun! Vettä, vettä! Herra Jesus siunatkoon!
LEMPI: Tuolla — Ahkio — ikkunassa riippuu!
NAINEN: Auttakaa! Auttakaa!
(Miehiä ja naisia, vesikorvot käsissä, rientää eri haaroilta esille. Tehtaan torvi alkaa puhaltaa palohälyytystä. Yleinen juoksu, hälinä ja huuto.)
NAINEN: Vetäkää Ahkio ulos! Tuolta — ikkunalta! Tukehtuu! Herra
Jumala! Taitaa jo kuollutkin olla.
(Muutamat miehet vetävät Ahkion alas ja laskevat
toiselle puolen pihaa.)
ERÄS MIES (Huutaa portailta). Ei päästä enään sisään. Tuli ihan ovensuussa riehuu.
NAINEN: Entäs Aura? Missäs Aura on?
LEMPI: Täti näkyi rantaan päin juoksevan.
NAINEN: Mutta laps'? Herra Jumala! Lapsi kai on sisällä vielä?
TOINEN MIES (Pihalla). Kuka sinne enää sisään uskaltaa mennä?
KOLMAS MIES: Minä menen, minä! (Kapuaa ikkunasta sisälle.)
NAINEN: Tukehtunut, kuollut kai se jo on!
TOINEN MIES (Kolmannelle). Vielä itse sinne palat!
(Sillä välin on paikalle tullut yhä enemmän väkeä, palokuntalaisia ja paloruiskuja. Sammutustyö edistyy ja näyttää siltä kuin tuli alkaisi talttua.)
KOLMAS MIES (Ilmestyy kohta ikkunaan ja kantaa lasta käsivarrellaan). Tuossa, ottakaa vastaan! (Kapuaa samassa itse alas ja antaa lapsen kolmannelle joka sen antaa Lemmin äidille.)
NAINEN: Kuollut, kuollut on pikkuraukka! Tiesihän sen. (Vie sen Reetun viereen.)
REETU (On sillävälin alkanut näyttää elonmerkkejä, on käynyt istualleen aitan seinustalle, mutta näyttää kuin hän olisi puoli pyörryksissä eikä tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän sopertelee itsekseen). Sirkkuseni, niin! Niin, niin! Niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni!
(Paikalle sillä välin ovat saapuneet toinen toisensa perästä myös Roslund, Poliisi, Portimo, Helena ja Vilppu, jotka tavalla tai toisella hääräävät palopaikalla.)
HELENA (Töytää esille). Herra Jesus siunatkoon! Täälläkös palaa? Ja minä kun neljännes, korkeintaan puoli tuntia sitte täällä kävin ja Reetun yksin lapsen kanssa nukkumaan jätin. Sinnekö ne jäivät, paloivatko?
NAINEN: Tuossa ovat, toinen vain hengissä!
HELENA (Reetuun päin). Hengissä — Reetu! Taivaan armo! Entäs Aura?
Eikös hän ole tullut? Hänhän meni rantaan vaatteita viruttamaan.
AURA (Juoksee samalla sisään). Meilläkö palaa? Meilläkö palaa?
HELENA: Kun kerkisitkään lähteä!
AURA (Kuin epätoivoissaan). Kaikkiko, kaikkiko paloi?
ROSLUND: Ei ole hätää enää. Jo se näkyy loppuvan.
AURA: Entäs laps'? Entäs? — — (Huomaa Reetun.) Tuossa! Sinä! Entäs laps'? Entäs lapseni?
PORTIMO: Jumala korjasi pikku onnettoman raukan! (Auralle.) Hän sinua vahvistakoon ja suokoon sinulle armonsa!
REETU (Höpisten). Niin, niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni! Niin, niin, niin!
AURA (Reetulle, kiihtyen). Sinuthan minä jätin lapsen kanssa? Niinkö sen perään katsoit? Niinkö taloa katsoit? (Polvistuen lapsensa ääreen.) Lapseni! Pikku lapseni! (Reetulle.) Itsensä pelasti, lapsen jätti, tukehutti, poltti!
REETU (Kuin mielipuoli vuoroon itkien, vuoroon nauraen). Niin, niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni! Minä, minä — —
AURA (Huudahtaen). Kuuletteko hyvät ihmiset, mitä se sanoo? Hän sen poltti! Hän sen poltti!
REETU (Ivallisesti, katkerasti, molemmin vapisevin käsin Auraan osoittaen, niinkuin häntä tavoitellen ja yrittäen nousta). Niin, niin, niin! Minähän sen tein! Minähän sen tein! Kukas muu?! Minähän sen tein! (Lyyhistyy kokoon.)
HELENA: Herra Jesus siunatkoon!
PORTIMO (Roslundille). Mutta sehän ei ole mahdollista!
ROSLUND (Kohauttaa olkapäitään). Murhapolttoako?
AURA (Kun epätoivossaan huutaen, eri puolelle kääntyen, kädet ylhäällä). Kuulitteko?! Kuulitteko?! Kuulitteko?!
Esirippu.