KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä. On seuraavan päivän aamu.
Leposohvalla on maattu ja siinä on kokoonpantuina lakanoita, peite ja
tyynyjä. Lattialla, toisella puolella, on patja tyynyineen peitteineen.
Peräovet ovat auki verannalle.)
FIINA (Korjaa makuuvaatteita pois lattialta): Niitäkös nyt sikisi vieraita kuin syöpäläisiä ikään! Ja kaikki tässä pitäisi yhden hengen keritä tehdä: ruoka laittaa, — tyhjästä! — huoneet siivota ja heidän jälkiään korjata! Niin ovat kääntäneetkin talon ylösalasin, ettei tästä kohta itseään löydä — tästä läävästä! Mutta pois minä lähden, — ja vielä tänään, — jos ne aikovat täällä pitemmän aikaa viipyä.
TORSTI (Katsoo oikealta ovesta sisään): Fiinakos täällä on?
FIINA: Minä.
TORSTI: Onkos rouva täällä?
FIINA: Eikä ole.
TORSTI (Puoleksi sisällä): Onkos täällä ketään muita?
FIINA: Eihän noita näy. Kävelylle taisivat kaikki mennä — rantaan.
Riikka vain lapsenvaunuja tuolla puutarhassa kulettaa.
TORSTI (Tullen kokonaan sisään): Ai! (Painaen kädellään vatsaansa.) Ai!
FIINA (Katsoen kummastellen Torstiin): Mikäs herraa vaivaa?
TORSTI: Mahaa puree vähän.
FIINA: Arvaahan tuon!
TORSTI: Kuinka niin?
FIINA: Vähemmästäkin voi sairastua, oli, kun ei illallista syönyt?
TORSTI (Heittäytyy leposohvalle): Missä lienen ollut. — Ai! —
Kaivattiinkos?
FIINA: Eiköpähän. Ja missä herra lienee yönkään viettänyt, kun ei ollut tilaa kotona olla?
TORSTI: Missäs Fiina luulee?
FIINA: Asemapäällikön luona ehkä.
TORSTI: Niin olinkin. Vaan ei saa sanoa muille. Luulevat minun sieltä vielä koleran tuoneen, kun näin mahaa puree.
FIINA (Katsoo Torstiin pitkään ja silmät suurena): Voi se sieltä, todenperään…
TORSTI (Irvistellen): Onkos rouva kysynyt?
FIINA: Eikä, kun en ole vielä tänä aamuna rouvaa nähnytkään.
TORSTI: Eikö?! Missäs rouva on nukkunut?
FIINA: En sitäkään tiedä. (Kantaa makuuvaatteet vasemmalle ja palaa sitte tomua pyyhkimään.)
TORSTI: Nukkuisikohan hän ehkä vielä, jos on mennyt yliselle maata.
FIINA: Pitäisipä, todenperään, käydä katsomassa! (Katsoen perälle.)
Vaan tuollapa rouva tuleekin!
TORSTI (Hypähtää ylös): Puutarhastako?
FIINA: Niin. Riippumatto kädessä.
TORSTI: Kai hän riippumatossa on yönsä viettänytkin.
FIINA: Kaipa sitte! Kovinpa hän väsyneesti astuukin.
TORSTI: Fiina ei saa sanoa, että olen kotona. Panen hiukan maata.
FIINA: Olkoon! Voinhan tuon…!
TORSTI: Eikä missään tapauksessa saa sanoa, että olen sairas. (Juoksee vasemmalle.)
FIINA: Sama se! (Katsoo hänen jälkeensä, mutta miettiväisenä): Jokohan siihen, todenperään, tulee kolera?!
TUTTU (Tulee perältä, jättäen riippumaton verannalle.) Huomenta, Fiina!
FIINA: Huomenta, rouva!
TUTTU: Poissako ovat vieraat?
FIINA: Poissa — kaikki.
TUTTU: Kuinka kauheasti päätäni särkee. Ihan se on haleta.
FIINA: Vai on rouvakin sairas?
TUTTU: Kukas vielä sitte?
FIINA (Hoksaten): Voihan tässä kaikki jo sairaaksi tulla.
TUTTU (Kävellen edestakaisin): Ihan tämä on kauheata! Ihan tämä on kauheata! En ole nukkunut paljon ollenkaan koko yönä.
FIINA: Vilustaakos rouvaa myös?
TUTTU: Tietysti aamuyöstä tuli riippumatossa vähän vilukin.
FIINA: Ei sitä nyt enää toista yötä rouva jaksane?…
TUTTU: En. Fiina saakin nyt hoitaa vieraat.
FIINA: Minäkö?! Hyvä, jos tässä vielä muutaman tunnin itse pysyn…
TUTTU: Jääkööt sitte itsekseen! Minä menen panemaan maata! (Aikoo mennä vasemmalle.)
FIINA (Asettuen oven eteen): Ei, ei, — ei rouva sinne saa mennä!
TUTTU: Kuinka niin? Riikkahan sanoi minulle, että kaikki ovat poissa.
FIINA: Vaan ei saa kuitenkaan mennä. On kielletty.
TUTTU: Kuka? Onko herra kotona?
FIINA: En minä… Rouva panee sitte tähän sohvalle maata.
TUTTU: Mitäs tämä merkitsee? Mitäs Fiina näin salaperäinen on? Onko joku sairastunut?
FIINA: Ehkä … onkin.
TUTTU: Kuka? Kuka?
FIINA: Rouva ei nyt vain saa pelästyä.
TUTTU: Herra Jesta! Mitä Fiina nyt?!
FIINA: Minua kiellettiin sanomasta, mutta täytynee kai se kuitenkin.
TUTTU: Tietysti. Se täytyy.
FIINA: Jos on vielä vaarallistakin?!
TUTTU: Fiina sanoo pian sitte!
FIINA: Herra tuli kotiin ja meni sinne maata. Valitti vatsakipuja ja sanoi ettei häntä saisi häiritä!
TUTTU: Sanoiko hän missä oli ollut yötä?
FIINA: Sehän se juuri minuunkin iski. Asemalla sanoi olleensa.
TUTTU: Taivaan isä! Tähän aikaan!
FIINA: Niinpä niin, rouva!
TUTTU: Minä katson, nukkuuko hän! Annahan olla, — ihan hiljaa aukaisen oven. (Raottaa hiljakseen ovea ja kurkistaa vasemmalle.) Nukkuu! Kovin on kalpea.
FIINA: Varmaan häntä oksettaa.
TUTTU: Valittiko hän jo sitä?
FIINA: Taisi jo sinnepäin olla, koska näkyi niin pahasti irvistelevänkin.
TUTTU: Mitä ihmettä nyt tehdään?! Fiina hyvä, lähde hakemaan lääkäriä, lähde!
FIINA: Herra hyvästi siunaa! Vielä tämä tästä puuttui! Mistä asti?
TUTTU: Juokse asemalle kauppiaan puotiin ja soita sieltä puhelimella tohtori Väkkärälle! Pyydä heti paikalla tulemaan!
FIINA: Voinhan minä mennä, rouva, mutta kyllä minä otan samalla tavarani ja sille matkalle jäänkin. Lähden kaupunkiin takaisin.
TUTTU: Ja Fiina jättäisi tällä lailla meidät kaikki tänne?
FIINA: Koleraa ja senkin muita pasilleja lähden pakoon. Oma henki tässä maailmassa on kullekin kallein. (Poistuu kiireesti oikealle.)
TUTTU (Purskahtaa kovaan itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle.)
TORSTI (Kurkistaa oikealta ovesta, mutta sulkee sen heti, kun perältä tulee esille:)
EULALIA: No?! Tuttu! Mitäs sinä täällä ulvot — heti aamuseita?
TUTTU (Nousten ylös): Voi, täti hyvä! Ihan minä pelkään pahinta!
EULALIA: Puhu suusi puhtaaksi paikalla, — minä en pelkää mitään.
TUTTU: Talossamme on varmaan jo — kolera.
EULALIA (Silmät pyöreinä kauhusta ja molemmat kädet ojossa): Ko… ko…. ko…?!
TUTTU: Torsti on pahasti sairastunut vatsakipuihin. Hän oli ollut yötä asemalla ja on tullut sieltä kuoleman kalpeana kotia.
EULALIA: Missä hän on?
TUTTU: Tuolla, tuolla makuuhuoneessa! (Makuuhuoneesta kuuluu Torstin äänekäs voivotus): Kuuletteko, kuuletteko? Nyt hän noin jo huutaa!
EULALIA: Oletko käynyt sisällä, sinä?
TUTTU: Ovesta vain kurkistin: hän oli kalpea kuin kuolema.
EULALIA: Älä mene sisään, Tuttu, älä mene sisään! Äläkä tule enää likelle minua sinäkään. (Peräytyy toiselle puolelle.) Ihan alkaa jo minunkin vatsaani purra. Täällä varmaan jo lentelee basilleja ilmassa.
TUTTU: Näinkö te minua autattekin, täti?
EULALIA: Auttakaa itse itseänne! Oma henki on tässä maailmassa kullekin kallein.
TUTTU: Niin sanoi Fiinakin, kun käskin häntä lääkäriä hakemaan. Hänkin jo päätti jättää meidät.
EULALIA: Niin teen sitte minäkin. Ei suinkaan tänne meistä kukaan jää — basillien syötäväksi ja ilman ruokaa itse.
TUTTU: Täti, täti, älkää nyt toki muille mitään puhuko! Ettehän?
EULALIA: Päinvastoin. Se on kristillinen velvollisuuteni. Sen teen heti ja menen sitte laittamaan kampsuni reilaan. (Pyörähtää ympäri ja poistuu oikealle.)
TUTTU (Lyöden epätoivossaan kätensä yhteen): Ja minä minä jään tänne ihan ypö yksin, ypö yksin!
TORSTI (Kurkistaa jälleen ovesta): Tuttu, huomenta! (Tulee sisään paitahihasillaan.)
TUTTU (Kääntyy säikähtyen): Ai! Torsti! Torsti! (Huitoo häntä pois luotaan ja takaisin huoneeseen, molemmin käsin.) Älä! Älä! Älä! Mene takaisin! Mene takaisin! Sinähän olet sairas.
TORSTI: Olen kyllä — sen verran kuin jokainen, joka ei ole yötään kunnollisesti nukkunut. En muuta.
TUTTU: Fiina sanoi, että…
TORSTI: Kuulin, kuulin — ihan kaikki. En suinkaan minä hänelle olisi kertonut, että ensin nukuin veneen kokkaan rannassa ja että, kun sitten aamuyöstä heräsin ja kylkeäni kivisti, menin ja panin maata heinälatoon.
TUTTU (Ihastuen) Sinä siis et sairas olekaan?!
TORSTI: Voihan sitä vähemmästäkin kylmettyä ja vatsapuruja saada.
TUTTU: Ja nyt luulevat kaikki, että sinussa jo on kolerabasilleja!
TORSTI: Siitä sen näet, kuinka huhut syntyvät ja kärpäsestä kasvaa härkänen!
TUTTU: Ja sen johdosta on jo täti Eulalia päättänyt lähteä.
TORSTI (Leikillisesti säälitellen): Oi, voi! Sehän olisi todellakin kovin ikävä!
TUTTU: Ja varmaan on hän jo ehtinyt muillekin kertoa sinun sairastuneen koleraan.
TORSTI: Joten luultavasti kaikki aikovat seurata hänen esimerkkiään?
Niinkö?
TUTTU: Niin, ja siten leviää tieto vielä yli koko maan…
TORSTI: Että minä jo olen kuollut?! Sinun pitää välttämättä estää se,
Tuttu! Sinun pitää heti estää omaistesi lähtö!
TUTTU: Niin. Minä lähden paikalla heitä hakemaan tänne.
TORSTI: Mitä sinä itse juokset? Lähetä Fiina! Sinähän olet kauhean väsyneen näköinen.
TUTTU: Fiinan lähetin jo lääkäriä hakemaan. Ja hän uhkasi samaa tietä mennä matkaansa, hänkin.
TORSTI: Silloin on minun juostava hänen jälessään ja palautettava hänet.
TUTTU: Jos enää kiinni saat?!
TORSTI Koetan parastani. Pidä sinä siis huoli muista, minä hoidan
Fiinan.
TUTTU: No hyvä! Minä juoksen heti. (Juoksee ulos perälle.)
TORSTI (Näpäyttää iloisesti sormiaan ja tekee pitkän loikkauksen oikealle vievää ovea kohti): Hyvä juttu, sanoi Sumeli, kun selkäänsä sai!
FIINA (Avaa samalla oven, mutta kirkaisee ja paiskaa sen jälleen kiinni nähtyään Torstin.)
TORSTI (Huutaa hänen jälkeensä.) Fiina! Fiina! Fiina tulee tänne.
FIINA (Ulkona): En minä uskalla. En minä, en minä tule.
TORSTI (Joka on saanut Fiinan käsivarresta kiinni, laahaa hänet huoneeseen): Hullukos Fiina on?! Miks'ei uskalla?
FIINA: Vielä minuun tartutatte koleran.
TORSTI: Minkä koleran? En minä sairas ole. Näkeehän, Fiina, että minä olen ihan terve.
FIINA: Ja minä jo olin lähdössä Väkkärää hakemaan!
TORSTI: Käskinkös minä, mitä?!
FIINA: Mitäs te taannoin sitte vatsaanne pitelitte ja niin pahasti irvistelitte?
TORSTI: Sekös se sitte on koleran merkki?! Olettepas te hassuja! Mutta, totta puhuen, Fiina, se se oli tarkoituskin, että luulisitte minun koleraan sairastuneen.
FIINA: Häh? En minä ymmärrä.
TORSTI: Lupaakos Fiina pitää minun puoliani, jos selitän!
FIINA: Ell'ei se vain ole vaarallista.
TORSTI: Ei vähääkään.
FIINA: No — sitte!
TORSTI: Tarkoitus oli, että liiat vieraat pelästyisivät niin, että lähtisivät tiehensä ja taloon palaisi kesärauha taas.
FIINA (Iloisesti käsiään yhteen lyöden): Herra Jesta! Herrapas nyt koko konstin keksi!
TORSTI: Eikös se olekin oivallinen vastamyrkky?
FIINA: Johan siitä yksi syöpäläinen näkyi karkuun lähtevän.
TORSTI: Ja Fiina aikoi lähteä myös?
FIINA: Olihan tuossa muutakin syytä.
TORSTI: Mutta nyt Fiina tietysti päättää jäädä paikoilleen? Eikö niin?
FIINA: Jos vain ne lähtevät, niin mikäs siinä on. Saattaahan tuon.
TORSTI: Ne ovat siis saatavat lähtemään — yksissä neuvoin,, vai?
FIINA: Koetanpahan parastani sitte. Ja miten?
TORSTI: Ensiksikin Fiina, tietysti, ei lähde lääkäriä lainkaan hakemaan.
FIINA: Mitäpä varten? Kun ei sairastakaan ole talossa!
TORSTI: Eikä vaikka joku muu vielä sairastuisi — koleraan!
FIINA: Vaikkapa niinkin!
TORSTI: Sillä Fiina voi itsekin — tarpeen tullen — sairastua koleraan.
FIINA: Sus siunatkoon!
TORSTI: No, no, ymmärtäähän Fiina mikä on tarkoitus?
FIINA: Että minunkin vielä pitää ruveta ilvehtimään! Kukas sitte talossa ruoan laittaa?
TORSTI: Koleran aikaan syödään niin vähän kuin suinkin. Parasta on olla kokonaan syömättä.
FIINA: Ell'ei sitä kovin kauan kestä?!
TORSTI: Toivokaamme, ettei kestä. Joko kolerasta tulee kuolema heti tahi basillit lähtevät hyvin pian tiehensä.
FIINA: Mitäs sitte vielä?
TORSTI: Minä siis olen edelleenkin koleraan sairastunut ja makaan tuolla makuuhuoneessa.
FIINA: Hyvä on!
TORSTI: Ja vaikka rouva kuinka väittäisi, että minä olen terve, niin Fiina väittää vain vastaan. Rouva, näetsen, lähti vast'ikään vieraitamme hakemaan vakuuttaakseen heille, etten olekaan sairas, siten saadakseen heidät tänne jäämään.
FIINA: No, kyllä minä sitte puoliani pidän.
TORSTI: Sitte on sotasuunnitelma valmis. Minä lähden taas kuolinvuoteelleni ja Fiina jää tänne vieraita vastaan ottamaan. Mutta muistakaa, Fiina, hoitakaakin nyt huushollia hyvin! Se on Fiinan edesvastuulla kokonaan.
FIINA: Kaikellaista peliä minun eläessäni on nähtäväkin!
TORSTI (Katsoen perälle): Hss! Tuollapa joku jo tuleekin. Onnea ja menestystä ja pitkää ikää meille kaikille! (Juoksee vasemmalle.)
FEEDI (Tulee puutarhasta, pyssy selässä, kantaen kuollutta kanaa,
Tuisku mukanaan): Eikös täällä ole ketään kotona?
FIINA (Tehden molemmin käsin merkkejä, että hän puhuisi hiljaa, ja viitaten vasemmalle päin): Hss! Hss! Hss!
FEEDI: Mikä nyt on? Vieläkö siellä nukkuvat? Nouskoot ylös!
FIINA: Taivaan tähden! Herra on sairas.
FEEDI: Mikä herra?
FIINA: Meidän oma herramme. Kuka sen vielä tietää? Ehkä siinä on koleraakin.
FEEDI: Älä höpise siinä!
FIINA: On kuin onkin! Ei saa huutaa.
FEEDI: No, kun on niin olkoon! En minä sitä pelkää. (Ojentaa Fiinalle kanan.) Kas tässä! Ota nyt ja valmista tämä jänis meille päivälliseksi!
FIINA: Hulluko kapteeni on?! Kanahan tämä on!
FEEDI: Hulluko sinä olet?! Jänishän se on! Ota päästä kiinni ja käännä ylösalasin, niin näet, että se on jänis.
FIINA: Hulluko te olette?! Siivet ja kaksi jalkaa!
FEEDI: Se on siivekäs jänis.
FIINA: Ja tämmöinen kirjava! Eihän jänis kirjava ole!
FEEDI: On, tähän aikaan on!
FIINA: Meidän oma kanamme. Tunnenhan minä jo sen.
FEEDI: No, kun tunnet, niin tunnet. Kiitä onneasi, etten varista ampunut ja sitä sulle tuonut. Tämän otti ja nutisti Tuisku. Kiitä sitä!
FIINA: Kyllä kai siitä herrasväeltä kiitokset saatte, kun nyt munitta jäätte.
FEEDI: Mitäs sinä sitte aiot tehdä, senkin kana?
FIINA: On kielletty huutamasta, sanoinhan jo!
FEEDI: Senkin röyhkeä! Mene tiehesi! Ulos! Ulos!
FIINA: Menen, menen. Kolera teidät sitte periköön! (Poistuu oikealle.)
FEEDI: Joka paikassa ne ovat palvelijat nykyaikaan samallaisia! — No, tule pois, Tuisku! (Aikoo mennä perälle.)
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten verannalle): Pappa, pappa! Pois sieltä! Sedässä on kolera! Mamma sanoi, ettet saa mennä sisään. Täti Eulalia kertoi meille sedän sairastuneen. Tule, tule! (Juoksee takaisin puutarhaan.)
TUTTU (Tulee oikealta Lailan seuraamana): Mutta minä vakuutan, Laila hyvä, että se ei ole totta.
LAILA: Mutta täti Eulalia sanoi, että se on totta. Ja sen tautta hän on jo kohta valmis lähtemään pois.
TUTTU: Feedi hyvä? Sinähän olet mies?
FEEDI (Joka on pysähtynyt kuuntelemaan): Niin olenkin, tietysti.
TUTTU: Ja järkevä?
FEEDI: Se vielä puuttuisi, etten olisi.
TUTTU: Sinähän ymmärrät, että se ei ole mahdollista.
FEEDI: Mahdollista se kyllä on.
LAILA: Hyvinkin.
TUTTU: Mutta totta se ei ole, eihän?
FEEDI: Mikä niin? Mistä on puhe?
TUTTU: Tietysti siitä, että Torstissa olisi kolera.
FEEDI: Niin vakuutetaan. Niin ilmoitti tuo kananne ja meidän Tyyra.
LAILA: Anteeksi! Tyyra ei ole kana.
FEEDI: Itse olet! Enhän sitä ole sanonutkaan.
TUTTU: Mutta senhän voi Torsti itse ilmi elävänä vakuuttaa, että se ei ole totta. Hänhän oli täällä vast'ikään aivan terveenä. (Vasemmalta kuuluu Torstin voivotusta.)
LAILA: Kuulitteko?! Kuulitteko?!
TUTTU (Kauhistuen): Siellä hän onkin — jälleen.
FEEDI: Ja vakuuttaa ilmi elävänä sittenkin, että hän on sairas.
TORSTI (Sisältä): Tuttu! Tuttu! Tule tänne, tule!
LAILA: Mene, Herran nimessä, Tuttu, miestäsi hoitamaan!
FEEDI: Muuten kuolee kuin turkkilainen koira. Mene jo, mene! (Sysää
Tutun makuuhuoneeseen.)
LAILA: Me lähdemme heti pois, mekin, Feedi.
FEEDI: Me emme lähde heti pois, Laila.
LAILA: Tahdotko sinäkin sitte saada koleran ja kuolla tänne, vai?
FEEDI: Minä tahdon ensin nähdä, että hän todella on kuollut. Sitte vasta me lähdemme.
LAILA: Silloin on jo myöhäistä meidänkin lähteä. Silloin on tauti jo levinnyt meihinkin.
FEEDI: Mutta syömättä minä en lähde missään tapauksessa. Minun on nälkä. Minun on saamarin nälkä. Minä syön ainakin puoli kanaa.
LAILA: Ja mistä sen saisit?
FEEDI: Olen sen itse tuonut. Sen saamme päivälliseksi!
LAILA: Mutta heillähän ei ole palvelijaa enää. Hänkin on jo lähtenyt.
FEEDI: Häh?! Mitä sinä höpiset. Tuossahan se Fiina on.
FIINA (Kantaa Riikan kanssa lapsenvaunuja ylös verannalle ja sitte saliin.)
FEEDI (Fiinalle, häntä survaisten): No, joko on alettu kanaa kyniä?
FIINA: Älkää koskeko! Minä olen niin sairas. Minua niin pyörryttää.
Minä kaadun ihan siihen paikkaan.
LAILA: Taivas varjelkoon! Hänkin!
FEEDI (Ravistelee Fiinaa): Valehtelet, senkin variksenpelätin!
LAILA: Feedi! Feedi!
FIINA (Heittäytyy huutaen maahan): Ai, ai, ai! Nyt se alkaa, nyt se alkaa! (Makaa selällään lattialla, huitoo käsiään ja potkii ilmaan molemmin jaloin.) Kaikki, kaikki pyörii ja mustenee, mustenee ja pyörii…
LAILA: Riikka menee! Riikka vie Osmon pois! Pian, pian! (Auttaa häntä sysäämään vaunuja oikealle.)
FEEDI: Me lähdemme heti pois, mekin, Laila.
LAILA: Me lähdemme! Otamme tavaramme. (Kerää huoneesta heidän tavaroitaan minkä mistäkin.)
FEEDI (Ottaa myös osan): Kannamme ne heti pihalle.
LAILA (Jatkaa): Laitamme siellä kaikki kuntoon.
FEEDI (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme! (Menee oikealle ulos pyssyineen, tamineineen.)
LAILA (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme.
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa):
Lähdemmekö jo pois, äiti? Mitä on tapahtunut? (Katsoo Fiinaan.)
LAILA: Älä kysy, lapseni! Niin, me lähdemme heti tiehemme. Tule!
(Poistuu oikealle.)
TYYRA: Tuisku! Muisku! Me lähdemme tiehemme. (Seuraa Lailaa.)
FIINA (Joka on lopuksi maannut kuin kuollut, alkaa hiljakseen nauraa, nousee istualleen, sitte seisomaan ja nauraa ääneen niin, että on katketa.)
TUTTU (Tulee vasemmalta): Fiinakos täällä on? Mikäs Fiinaa vaivaa?
Minähän lähetin Fiinan…
FIINA (Yhä nauraen): Anteeksi, rouva, mutta minä sairastuin itse niin, että vieraat päättivät lähteä tiehensä.
TORSTI (Tullen myös vasemmalta): Sehän oli hyvä, ettei Fiina ennättänyt lähteä.
TUTTU: Onkos Fiina sitte terve nyt?
FIINA: Kyllähän minä…
TORSTI: Niin että Fiina nyt jää ja menee tehtäviään täyttämään?
FIINA: Mutta vielä on kaksi henkeä jälellä.
TUTTU: Äiti ja Ilta, niin. He ovat järvellä eivätkä tiedä koko asiasta mitään.
TORSTI (Puutarhaan päin): Tuoltapa hekin taitavat jo rannasta tulla!
TUTTU: Fiina menee nyt! Muuten vielä heidätkin pelästyttää.
TORSTI: Niin, niin, Fiina saa mennä. Me kyllä heistä huolen pidämme.
FIINA: No, kuinka vain. (Menee oikealle.)
TUTTU: Torsti hyvä! Jätäthän sinä äidin ja Illan ainakin?
TORSTI: Ole huoleti. Ei puhuta heille mitään.
TUTTU: No, se on kiltisti tehty.
TORSTI: Pidä siis sinä heille seuraa! Minä lähden sill'aikaa vieraita saattamaan.
TUTTU: Mene, mene! He tietenkään eivät tule meille hyvästiä sanomaan.
TORSTI: Sitäpä ei vielä tiedä.
TUTTU: Ell'eivät nyt vaan kuoliaaksi pelästy, kuin sinut näkevät.
ILTA (Tulee perältä juosten, kantaen uistimessa suurta haukea): Huomenta, Tuttu! Huomenta, Torsti! Katsokaas, minkä minä tuon! (Ojentaa kalan Torstille.)
TUTTU: Oletpas sinä koko kalamies!
TORSTI: Kalapainen täytyy nykyaikaan sanoa. Kiitos ja oikein suuri!
(Syleilee Iltaa.)
TUTTU: Siinähän meille on syötävää ensi nälkäämme.
TORSTI: Niin. Minä lennätän tämän heti keittiöön. Tuiskun, kuuleman mukaan, repimän kanajäniksen viekööt vieraat mukanaan. Ei se meille kelpaa. (Juoksee oikealle.)
ILTA: Mitä hän sanoi? Minä en ymmärtänyt yhtään mitään.
TUTTU: Kuka hänet tietää! Hänellä on aina suu täynnä hassutuksia.
SAIMA (Tulee ylös verannalte): Hoh-hoh! Huomenta, huomenta, Tuttuseni!
TUTTU (Äitiään syleillen): Mammahan jo on ehtinyt paljon tehdä tänä aamuna! Kiitos, kiitos!
SAIMA: Minähän siimaa pitelin. Minunhan se oli onneni.
ILTA: Minäpä sousin ja vedin kalan veneeseen.
TUTTU: Teidänhän se sitte on yhteinen!
SAIMA Järveenpä se olisi mennyt takaisin, ellen olisi saanut istuimeni alle piiloon.
ILTA: Ja järveen olisi mammakin sen kanssa mennyt, ell'en olisi äyskärillä päähän lyönyt.
TUTTU (Nauraen): Mammaako äyskärillä päähän löit, ha-ha-ha-ha?!
ILTA: Hyi! Haukea tietysti!
SAIMA: Oli siinä sellainen peli, että hyvä on, että hengissä taas täällä olemme.
ILTA: Katsos, missä siivossa kätenikin vielä ovat, Tuttu! Ihan naarmuissa!
TUTTU: Tule, hyvä ihminen, sitte käsiäsi pesemään, tule! (Menee edellä vasemmalle.)
ILTA: Ihan kauheata! (Seuraa.)
SAIMA (Katselee hameensa helmoja, pudistelee ja pyyhkii niitä, pyörittelee päätään ja istuutuu sitte huo'ahtaen leposohvalle, johon aikoo heittäytyä pitkäkseen.)
EULALIA (Täydessä matkapuvussa, jossa tuli edellisenä päivänä, ja laukut mukanaan astuu oikealta sisään, pysähtyen oven suuhun.)
SAIMA (Kiepsahtaa pystyyn ja tuijottaa Eulaliaan, joka taas tuijottaa häntä vastaan. He tekevät jälleen samallaiset liikkeet, kuin ensimäisessä näytöksessä, niin että Eulalia tulee olemaan peräoven kohdalla ja Saima etualalla. Näyttää siltä kun he aikoisivat jotakin toisilleen sanoa, suut liikkuvat, ilme osottaa kummastusta, mutta he vaikenevat kuin sisällisestä pakosta ja kääntyvät yht'äkkiä ympäri, joten joutuvat seisomaan selin toisiaan kohden. Heidän näin kotvan seisottuaan tulee oikealta sisään)
TORSTI (Joka kulkee nopeasti salin poikki, pysähtyy vasemmalle vievän oven kohdalle, kääntyy ja luo kummastuneen katseen selin toisiaan vastaan seisoviin Saimaan ja Eulaliaan.)
FEEDI (Tulee, kun Torsti on pysähtynyt paikalleen, hänen jälessään oikealta ja seisahtuu sille puolelle oven suuhun, luoden myöskin samallalsen katseen molempiin naisiin.)
SAIMA ja EULALIA (Tekevät yht'äkkiä samalla kertaa kokokäännöksen ja tuijottavat toisiinsa.)
FEEDI (Ojentaa silloin kätensä Torstia kohti ja lausuu tavuuttain): Hän on-kin i-han terve!
EULALIA (Ojentaa samoin kätensä Saimaa kohti ja lausuu myöskin tavuuttain.) Se on hä-vy-tön-tä!
SAIMA (Hämmästyneenä Torstiin päin): Mitä tämä merkitsee? Selitähän!
Ovatko he tulleet hulluiksi?
TORSTI (Tehden myös hämmästyneen liikkeen ja pyyhkien otsaansa, kuin hänen päänsä ei olisi selvä): Käsittämätöntä! Käsittämätöntä! Minä en ymmärrä mitään, en niin mitään.
FEEDI (Eulalialle): Meidät on tahdottu tällä lailla ajaa talosta pois.
EULALIA: Se on ollut tarkoitus. Se on selvä.
FEEDI: Ja me lähdemme.
EULALIA: Emmekä palaa koskaan enää.
FEEDI: Emmekä tahdo tietää koko suvusta enää.
EULALIA: Vaan sanomme, että se on kuollut sukupuuttoon — kolerasta. (Hän ja Feedi marssivat toisiaan vastaan ja syleilevät toisiaan, jonka jälkeen:)
FEEDI JA EULALIA (Käsikynkässä yleisöön päin, deklamolvat): Vaan me olemme siitä pelastuneet!
(Vasemmalta kuuluu iloista naurua ja Tuttu ja Ilta juoksevat sisään.)
ILTA: Mainiota! Mainiota! Mikä hassunkurinen juttu! (Hän ja Tuttu pysähtyvät nähtyään Feedin ja Eulalian,)
TUTTU (Feediin ja Eulaliaan päin): Oo! En odottanut enää…
FEEDI: Mutta me odotamme vielä.
EULALIA: Niin, me odotamme vielä.
ILTA (Joka edelleen on naurun puuskassa): Tule, äiti onnittelemaan
Torstia!
SAIMA: Mistä niin? Minä en sittenkään vielä ymmärrä mitään tästä jutusta!
TORSTI: Mistä niin, kysyn minäkin?
ILTA: Herranen aika! Hänessähän on ollut kolera. Onnitelkaamme, että hän on basilleista päässyt. (Puristaa Torstin kättä.)
SAIMA (Puristaa myös Torstin kättä): Minä onnittelen myös, vaikka … (katsoo kysyvästi läsnäoleviin)… vaikka… Aaa… aaa… aaa… minä alan jo vähän aavistaa.
TUTTU (Kuiskaa jotakin Saiman korvaan): Niin se oli.
SAIMA (Iloisesti): No, nyt minä…
TORSTI: Minä olen aivan viaton, aivan viaton!
ILTA (Heittäytyy Torstin kaulaan): Mutta usko minua, Torsti, että vaikka sinussa olisi ollut pahempaakin koleraa, niin en olisi sinua jättänyt niin pian kuin — he. (Osottaa Eulaliaan ja Feediin.)
SAIMA: Enkä minäkään.
FEEDI (Joka Eulalian kanssa on koko ajan seisonut kuin julmistunut leijona, ärjäsee): Sen minä uskon.
EULALIA: Ne oikeat kolerabasillit eivät lähdekään niin pian.
FEEDI: Juuri niin. Vaan me lähdemme, me.
(Oikealta kuuluu rähinää ja sisään töytäävät Laila, lapsi sylissä, Tyyra Muisku sylissä ja Riikka Tuisku riimussa perässään.)
LAILA: Me odotamme. Tulkaa jo!
TYYRA: Lähtekäämme! Lähtekäämme!
RIIKKA (Itkee.)
FEEDI ja EULALIA: Me olemme valmiit myös.
(Eulalia marssii ensimäisenä, häntä seuraa Feedi, sitte Laila, Tyyra ja
Riikka peräkkäin, kulkien halveksivin katsein vierekkäin asettuneiden
Torstin, Tutun, Saiman ja Illan ohitse, ja poistuen ulos oikealle.
Heidän mentyään purskahtavat jälelle jääneet hurjaan nauruun ja
pyörivät piirissä keskellä lattiaa.)
SAIMA: Hullujako te olette, lapset?! En minä jaksa. Ei enää, ei enää!
(Irtautuu muista ja heittäytyy istumaan.)
ILTA: Näin hurjan iloiseksi ja hauskaksi en olisi uskonut Torstin käyneen.
TUTTU: Eikö totta? Hänen hermostumisestaan ei näy merkkiäkään enää.
TORSTI: Ettepä tiedä, mistä minä oikeastaan näin iloitsen?
SAIMA, ILTA ja TUTTU (Yht'aikaa): No? No? No?
TORSTI: Tuttu on saanut lapsen.
SAIMA ja ILTA: Mitä? Mitä?
TUTTU (Ensin hämillään, vaan sitte hoksaten): Niin, niin! (Juosten
Illan kaulaan.) Tässä se on, minun lapseni, minun kesälapseni!
TORSTI (Myöskin Iltaa syleillen): Jota minäkin saan hyväellä, eikös niin?
ILTA (Samoin Torstia hyväellen): Niinkuin minäkin sinua, eikös niin?
Minähän rakastan sinua yhtä paljon kuin Tuttukin.
TUTTU: Hiljemmin! Hiljemmin!
SAIMA: Niinkuin käly lankoaan vain.
TORSTI: Juuri niin, mamma! (Menee istumaan Saiman viereen ja kiertää käsivartensa hänen vyötäisiensä ympäri.) Ja anopista tulee minulle kesämamma, eikö niin?
TUTTU: Ja kalatoveri samalla.
TORSTI: Sinäpä sen sanoit! Nyt emme saa kiiskejä enää niin kuin Tutun kanssa onkiessa, vaan haukia, suuria haukia ja muita suuria valaskaloja.
ILTA: Jotka minä vedän ylös vedestä.
TORSTI: Ja Fiina siivoo ja keittää.
TUTTU: Näinhän ei ole hätää enää kun sillä lailla pidätte koko talon ruoassa.
FIINA (Tulee juosten sisälle oikealta): Nyt ne lähtivät, nyt ne lähtivät! (Hoksaa vieraat ja kääntyy kasvot oveen päin peittäen suunsa kädellään.) Jessus sentään!
SAIMA: Fiinakin noin iloitsee!
ILTA: Ehkä olisi toivonut meidänkin lähtevän, vai?
TUTTU: Eihän Fiina nyt kuitenkaan lähde? Tulee kai Fiina nyt näitten vieraitten, äitini ja sisareni, kanssa toimeen?
TORSTI: Kun Fiina jo kolerastaankin näkyy kokonaan parantuneen.
FIINA (Kääntyen): Kah, jäänhän minä. Onhan sitä jo vähin ruokaakin. Ja muniakin saamme. (Nauruaan pidättäen.) Ei se meidän kanamme ollutkaan, jonka se koira toi.
TORSTI: Mikäs sitte?
FIINA: Se oli vanha täytetty pelätin tuolta hernepellolta.
TORSTI: Fiina tuo sen tänne!
FIINA: Ei sitä ole enää. Minä käärin sen paperiin ja panin sille kapteenille eväiksi, niinkuin se tahtoi. (Purskahtaa kovaan nauruun.)
KAIKKI (Lyövät kätensä yhteen ja purskahtavat myös hurjaan nauruun.)
TORSTI: Se se oli kaikista paras sittenkin!
Esirippu.