ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Asessori Raunion jotenkin rikkaasti sisustettu sali. Perällä kaksi ovea; niistä on toinen (katsojista vasempaan) auki ja vie eteiseen, josta näkyy sen tummalasinen ulko-ovi ja naulakossa päällysvaatteita riippumassa; toinen, kiinni oleva, on asessorin työhuoneen ovi. Salissa, vasemmalla, keskivälissä seinää on trymoo ja sen ja etuosan välillä sohva, pyöreä sohvapöytä punaisella varjostimella varustettuine lamppuineen ja kirjoineen, sekä nojatuoleja; huonekalujen puu on mustaa, vaate punaista, kukitettua silkkiä. Seinillä on tauluja ja kaikki tavoittelee loistoa, mutta tuntuu kylmältä. Oikealla on myöskin ovi; sen ja näyttämön etuosan välillä seisoo syrjittäin komea flyygeli. — Esiripun noustessa kuuluu viimeiset tahdit nelikätisesti soitetusta sonaatista.
Ella, noin 17 v. vanha, ja neiti Moilanen istuvat soitikon ääressä.
ELLA (Nousee ylös ja panee nuotit kiinni). Kas niin! Jo nyt voi riittääkin täksi kertaa.
NEITI MOILANEN (Katsoo kelloansa). Mutta tunti ei ole vielä täysi.
ELLA. En minä jaksa enää. Tämän uuden flyygelin näppäimet tuntuvat niin hirveän raskailta. Sormeni väsyvät niin pian.
NEITI MOILANEN (Nousee myöskin ylös pianotuoliltaan). Sepä se juuri sitte antaakin sormille voimaa, joka on aivan välttämätön hyvää tekniikkiä varten.
ELLA. Vaikka, mutta en minä nyt enää viitsi. Ja sitäpaitse tulee meille kohta visiittejä. Tänäänhän on sunnuntai.
NEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun täytyykin…
ELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa tähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti Moilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään muita tunteja.
NEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa teille, jotka elätte suuren maailman mukana.
(Hetkinen vaitioloa).
ELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan toisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan pianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä, niinkuin mamma sanoo.
NEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta onpa sen hintakin tuntuva.
ELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa pian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin sanoi mamma.
NEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä hänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän yhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei hän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.
ELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän kirjoittelee vain sanomalehtiin.
NEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain, kuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, — eikös teitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen ohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta ihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan ollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin muutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi varmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän todella on.
ELLA. Niin — pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä päivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta emmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma sanoo.
(Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).
ELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt eilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja pyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään. Eikö teistä tunnu samoin?
NEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni levätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko päivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta; minä nautin silloin oikein koko viikon varalle.
ELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee mammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta pääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.
NEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?
ELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa. "Menkää te kahdenkesken, en minä jouda", sanoo hän tavallisesti. Ja aina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän senkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu odottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: "Georges, mitä sinä nyt niin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa levätä." Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan aamuisin.
(Eteisessä helähtää soittokello).
ELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!
NEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.
(Ojentaa Ellalle kätensä jäähyväisiksi).
ELLA (Tarttuen hänen käteensä ja pitäen siitä kiinni). Odottakaa, odottakaa vielä… Voi, voi, sitä Miinaa, kun ei jo tule aukaisemaan! Minä kyllä juoksisin, vaan mamma on sanonut ett'ei se ole comme il faut.
NEITI MOILANEN. Kyllä minä aukaisen.
ELLA. Ei, ei, ei! Minä aukaisen… Miina ei varmaankaan kuullut…
Minun täytyy aukaista, muutoin voi vieras kääntyä ovelta takaisin.
(Ella juoksee iloisesti eteiseen ja aukaisee oven.
Sisään astuu lehtori Sola).
SOLA. Hyvää päivää, neiti! Onko pappa kotona?
ELLA (Tervehtii kylmällä kumarruksella). On. Hän on työhuoneessansa.
(Ella palaa takaisin saliin. Lehtori Sola riisuu palttoon päältään ja aikoo mennä eteisestä suoraan asessori Raunion huoneeseen, mutta samassa tulee tämä häntä vastaan).
RAUNIO (Eteisessä). Terve, terve! Käy sisään! Mitäs kuuluu?
(He menevät eteisestä suoraan Raunion työhuoneeseen, josta kuuluu kovaa, vilkasta puhelua).
ELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli… Minä en voi… Kuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka hän kysyi (matkii Solan ääntä): "onko pappa kotona?" Ei tunne soveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. "Onko asessori kotona" olisi hänen, minun mielestäni pitänyt kysyä.
NEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.
ELLA. Mitäs siitä sitte… Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän ymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.
NEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on likinäköinen, niinkuin tiedätte.
ELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.
(Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).
NEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti… Ei, mutta hyvästi nyt.
Kyllä minun täytyy lähteä.
ELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että lehtori Sola meille tuli…
NEITI MOILANEN. Enhän minä mitä… Johan minä taannoin ai'oin lähteä.
(Istuutuu).
ELLA. Kuulkaahan! Puhutaanhan vakaasti. Sanokaahan minulle suoraan, kumpi teitä enemmän miellyttää, lehtori Sola vaiko kamreeri Lager? Kumpi?
NEITI MOILANEN. Mutta hyvä neiti Ella, hehän ovat kaksi niin erilaista henkilöä, ett'ei heistä voi puhua edes samana päivänäkään.
ELLA. Erilaisia kuin yö ja päivä, niinkö? Niin mammakin sanoo.
NEITI MOILANEN. Se on todellakin jotenkin sattuva vertaus. Mutta-a… sillä en sano, että minua juuri miellyttäisi enemmän toinen kuin toinenkaan.
ELLA (Taaskin viekkaasti). Ei yö eikä päivä? Niin vainkin… Tehän olette niin runollinen. Te rakastatte vain hämärää, jolloin jossakin sopessa saa kahden kesken hiljakseen supattaa, eikö niin?
NEITI MOILANEN. Eipä niinkään. Vaan jos tietää tahdotte, niin rakastan minä eniten aamukoita, raitista, iloista, työhön kehoittavaa aamukoita.
ELLA. Kas niin! Sanoinhan minä. Mutta tepä tahdotte vain sekoittaa koko asian ettekä tahdo salaisuuttanne ilmaista. Vastatkaapa nyt vain minun äskeiseen kysymykseeni!
NEITI MOILANEN. Olkoon menneeksi: minä olen toista mieltä kuin te.
ELLA. Mutta mistä te minun mielipiteeni tiedätte?
NEITI MOILANEN. Oi, tiedänpä hyvinkin. Nuori sydän on aina niin suora, siitä voi lukea kuin avoimesta kirjasta.
ELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni olisi. Näkeekö sen todellakin, että…
NEITI MOILANEN. … että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.
(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.
ELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti. (Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen kuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri Lager sentään on paljoa sivistyneempi ja… ja-ja… niinkuin mamma sanoo, hienompi kuin…
NEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat aina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa myskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.
ELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!
NEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko sitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina neilikkata suussaan nakertelee?
ELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että kun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt, hyvä neiti, sanokaa!
NEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.
ELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten). Mutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin tuolla (matkien) "onko pappa kotona."
(Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,
ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).
RAUNIO. Tule, tule, tule! Ei täällä ketään vieraita ole: vanhoja tuttuja, hyviä tuttuja vain!
SOLA. Neiti Ella minulla oli jo kunnia nähdä, mutta (antaa kättä Ellalle, joka ojentaa Solalle epäkohteliaasti kätensä, katsomatta häneen) "eihän liikaa pahaa tee", he-he, niinkuin sanotaan. Suokaa anteeksi, neiti Moilanen, ett'en tuntenut teitä eteisestä, (kättelee neiti Moilasta) mutta… mutta tiedättekö, että se merkitsee teidän tulevan rikkaaksi. Sanotaanhan sen sitä merkitsevän, kun ei tunne tuttavataan?
RAUNIO. Istukaahan, istukaahan, hyvät vieraat!
(Kaikki istuutuvat, paitsi Raunio, joka jää
seisomaan tyttärensä tuolin taakse).
ELLA (Solalle). Siinä tapauksessa olisin tahtonut, ett'ette olisi tuntenut minua.
SOLA (Naurahtaen). Jaa-ha, jaa-ha! No, mutta, neiti Ella, ettehän te saata valittaa, ettehän te saata valittaa…
ELLA (Pisteliäästi). Mutta "eihän liika pahaa tee".
SOLA. Ja-ja-ja-ja-ja! Eipä suinkaan, eipä suinkaan!
RAUNIO. (Taputtaen tuolin takaa molemmin käsin Ellaa poskille). Katsoppas sinua, pikku Ella, sinä näyt tänään olevan hiukan huonolla tuulella.
NEITI MOILANEN. Sitäpä luulen minäkin huomanneeni.
SOLA. Vai niin, vai niin! Kummallista, vaikka tänäpäivänä on jotenkin hyvä ilma. Sanotaanhan, että ilma tuntuvasti vaikuttaa toisten ihmisten mielialaan.
ELLA. Luullakseni vielä useammin toiset ihmiset "tuntuvasti vaikuttavat toisten huonoon tuuleen".
RAUNIO. Mutta Ella, mikäs sinun onkaan?!
SOLA (Katsahtaen neiti Moilaseen). Kumpi meistä lienee sitte sen vaikuttanut?
(Samassa kuuluu oikealta rouva Raunion ääni: "Ella-a!")
ELLA (Hypähtäen ylös tuoliltaan; syrjään). Hyvä, että pääsen pois tuon ilmapuntarin seurasta.
(Juoksee oikealle).
NEITI MOILANEN (Naurahtaen). Tietysti minä, jos jompikumpi meistä. Ehkä kiusasin neiti Ellaa liian kauan soitolla tänään.
RAUNIO (Istuu Ellan tuolille). Eihän toki, neiti Moilanen. Päinvastoin näytti minusta, että te soititte tänään paljoa lyhemmän aikaa kuin tavallisesti. Ja kukas sitä sunnuntaina niin kauan…
NEITI MOILANEN. Vaan neiti Ella valitti kuitenkin sormensa väsyneen, uuden flyygelin näppäimet kun tuntuivat hänestä tottumattomuudesta niin raskailta.
SOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä on. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.
RAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta muutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut rauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian komea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.
SOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.
RAUNIO. No, saattaahan se olla… mutta nykyään tarvitaan niin paljon muitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää, että itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että täytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä, hyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko esimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, "korva" pilaantunut siitä, että hän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?
NEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.
SOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?
RAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka harjoittelee opintoja musiikkiopistossa.
NEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen, vaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.
RAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain väitti: "ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa soita"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja vieläkin rakastan musiikkia kovin.
NEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme tänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?
RAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri sanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut kirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.
NEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana). Suokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi rouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.
RAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!
(Neiti Moilanen menee oikealle).
SOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida saada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä ole jalkeilla?
RAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan kello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa. Tosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu aamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan kestä, eihän toki… Vaan toiselta puolen, — näin sunnuntaipäivinä en tahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun hiljaisuudessa työskennellä.
SOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin, veliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.
RAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut tulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään riittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden toivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.
SOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että minun täytyi siitä muistuttaa.
RAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen. (Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin tällä viikolla, — ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin huomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan viimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan suoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti huonota.
SOLA. Sen kyllä uskon, kunnon veliseni.
RAUNIO. Vaikka ennen en olisi unohtanut viiden penninkään velkaa. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä). Välistä oikein tuntuu kuin pääni olisi sekaisin.
SOLA. No, älä nyt ole huolissasi! Kyllä kaikki selviää, kyllä kaikki selviää!
(Oikealta tulee neiti Moilanen ja hänen perässään Ella).
NEITI MOILANEN. Hyvästi, herra asessori!
RAUNIO. Joko te lähdette? No, hyvästi neiti Moilanen! Voikaa hyvin, voikaa hyvin!
(Neiti Moilanen tahtoo ottaa hyvästi myöskin lehtori Solalta).
SOLA. Sallitteko minun lähteä teidän seurassanne, neiti? Minunkin on aika mennä. Pistäydyin vain pikku asialle.
NEITI MOILANEN. Tehkää niin hyvin.
(Menee eteiseen pukeutumaan).
SOLA (Antaa kättä Rauniolle). Hyvästi sitte, veli Yrjö!
RAUNIO. Vai on sinun niin kiire. No, käy nyt kohta talossa jälleen!
SOLA (Ellalle). Hyvästi, neiti Ella! Toivon, että toiste tapaan teidät paremmalla tuulella.
ELLA (Ivallisesti nauraen). Luulenpa, että professori Falb on saanut teistä, herra lehtori, vaarallisen kilpailijan.
SOLA (Nauraen). Jaa-ha, jaa-ha, jaa-ha. (Peräytyy eteiseen). Ehkäpä. Se ei ollut hullummasti. Ehkäpä. (Rauniolle). Tyttäresi on vallan sukkela toisinaan.
RAUNIO. No niin — toisinaan kyllä. Älä pane pahaksesi vain hänen sukkeluuksiansa!
(Eteisestä kuuluu "hyvästi" sanoja. Neiti Moilanen
ja lehtori Sola lähtevät).
RAUNIO (Tulee saliin Ellan seurassa). Mutta Ella hyvä! Voikos sitä nyt tuolla lailla, kultaseni! Ihanhan sinä loukkaat parasta ystävätäni. Ja sinun pitää muistaa, että hän on sinua kuitenkin paljoa vanhempi.
ELLA. Minä en voi häntä sietää. Hän on niin hirveän pöllömäinen ja… ja tuhma.
RAUNIO (Vakavasti). Ella-a! Tuhmempi olet sinä, joka näin saatat puhua. Hän on päinvastoin oikein kelpo mies, oikein kultasydämminen mies. Ja sydämmeen sitä katsoa pitää eikä ulkomuotoon.
ELLA. Mitä minä hänen sydämmestänsä välitän.
RAUNIO (Pannen kätensä ristiin ja paheksuvasti pyörittäen päätään). Liian kokematon letukka sinä vielä olet, tyttöseni. Mutta kyllä elämä sinulle vielä toista opettaa. Katsopas vain, mikä hyvä ja vakaa paikka tuolla kunnon miehellä on. Hänen kotinsa on kerran varmaankin oleva esimerkiksi kelpaava koti.
ELLA. Hyi! Kouluopettajan rouva ainakaan en koskaan tahtoisi olla ja kaikesta vähin lehtori Solan, joka on oikea kuivan peruukin perikuva. Ja sitä paitse, — ei hän käy meillä ollenkaan minun tähteni.
RAUNIO. Älä sano, älä sano!
ELLA. Ei ollenkaan. Ettekö nytkään näe, pappa, että hän tuli meille vain neiti Moilasen tähden? Hän tiesi, että minulla oli musiikkitunti tänään ja tuli juuri siihen aikaan saadakseen meillä tavata neiti Moilasta. Ja yhdessähän he poiskin menivät. En minä sallisi semmoisia rendez-vous'ia minun talossani, varsinkaan oman tyttäreni takia.
RAUNIO (Nuhtelevasti). Ella, Ella! Sinun asiasi ei ole soimata isääsi, muista se! Sitä paitse tulkitset sinä kaikki aivan väärin, käännät lähimmäisestäsi kaikki pahoin päin, ja se on vastoin Jumalan käskyjä, sen tiedät.
(Eteiseen on sen sulkematta jääneestä ulko-ovesta tullut kamreeri Lager. Hän on noin 35 vuoden vanha, hienosti, vaan ei narrimaisesti puettu. Samoin hän käyttäytyykin, kuin hieno maailman mies, ilman naurettavaa liioittelua).
LAOER (Riisuu palttoon yltään ja astuu saliin). Pyydän anteeksi, että tulin kuin varas yöllä, soittamatta, mutta eteisen ovi oli ra'ollaan ja minä en tahtonut vaivata ketään turhaan soittamalla.
RAUNIO (Tervehtii Lageria). Vai oli ovi auki? Sepä kumma! Etkös sinä sulkenut sitä, Ella?
ELLA (Joka on kokonaan muuttunut Lagerin tultua; iloisesti). Terve tulemasta, terve tulemasta, herra kamreeri!
LAGER. Olenko todellakin tervetullut? Sepä hauskaa. Sepä tuntuu oikein hyvältä, sillä (Istuutuu rentonaan nojatuoliin, Ella häntä vastapäätä) … sillä menneellä viikolla joka ikinen päivä oikein himoitsin päästä täällä käymään, vaan joka ikinen päivä piti ikäänkuin varten vasten jonkun esteen ilmestyä, aivan kuin joku salainen, kadehtiva, kostonhimoinen käsi olisi tahtonut estää minua tänne tulemasta.
ELLA. Ettekös kohdannut kadulla neiti Moilasta ja lehtori Solaa? He lähtivät vast'ikään meiltä.
LAGER. Kuinkas, arvoisa neiti, kuinkas! Olinpa vähällä takertua heidän jalkoihinsa ja kuitenkaan eivät he minua huomanneet, — niin innokkaassa puhelussa he olivat keskenään.
ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!
LAGER. Miksi te nauratte, neiti?
ELLA. Te kerrotte niin koomillisesti. Ha-ha-ha-ha! Ja varmaankin puhelivat he meistä, niinkuin me nyt heistä.
LAGER. Pikemmin luulen, että he puhelivat itsestänsä, ainakin minusta siltä näytti. Muutoin — kukapa sen tietää. Pääasia on vain, ett'eivät he minua huomanneet, vaikka minuutin ajan näyttelin heille paljasta päätäni.
ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!
LAGER. Tuota, — lakitonta päätäni, tahdoin sanoa. Se oli minulle tosin pikku viivyke, sillä riensin teille sanomaan, että teatterin seinällä on ilmoitus ett'ei Judic, erään näyttelijän sairastumisen takia, tänään näyttelekään "La petite baronnea".
ELLA. Mikäs kappale sitte tänään näytellään?
LAGER. "Niniche". Ja siinä hän kuuluu olevan oikein verraton.
ELLA. Ai, sitä tahtoisin nähdä. Pappa, saammehan me mennä sitä katsomaan, mamma ja minä?
RAUNIO. Mitä te nyt joka kerta… Se tulee niin kalliiksi. Ja voittehan te mennä toiste. Sitä kyllä vielä näytellään.
ELLA. Aina sinä kiellät, pappa. (Lagerille). Joko teillä on piletti otettuna?
LAGER. Jo. Minä ostin heti; ne näkyvät menevän aika vauhtia kaupaksi.
ELLA. Luuletteko, että vielä voisi saada kaksi?
LAGER. Voipihan koettaa. Ja luulenpa varmaankin, jos vain emme kovin laske aikaa hukkaan menemään.
ELLA (Heittäytyy isänsä kaulaan). No, ethän sinä kiellä, kultaseni? Saammehan edes yhden kerran huvitella? Minä menen sanomaan mammalle, että saamme?
(Ella suutelee isäänsä, joka tekee käsillänsä ja hartioillansa liikkeen, joka tietää, että hänen on mahdotonta sitä estää).
RAUNIO. Vai "edes yhden kerran?!"
ELLA (Hyppää oikealle, jossa häntä vastaan ovella tulee rouva Raunio, puettuna kauniiseen kapottiin). Tässäpä mamma tuleekin.
ROUVA RAUNIO. Arvasinhan kamreerin olevan täällä, kun kuulin Ellan niin iloisesti nauravan. Hyvää huomenta! (Lager suutelee rouva Raunion hänelle ojentamaa kättä). Tehkää niin hyvin, istukaa! Mitäs Ella juoksi hakemaan? Tahtoiko kamreeri jotakin?
ELLA. Kamreeri oli niin hyvä ja tuli ilmoittamaan meille, että Judic tänään näytteleekin "Ninicheä" "La petite baronnen" sijasta.
ROUVA RAUNIO. Kiitän sydämmestäni, kamreeri Lager. Te olette aina niin huomaavainen ja kohtelias.
LAGER. Se oli vain pyhä velvollisuuteni, arvoisa rouva.
ELLA. Ja mamma! Pappa sanoi jo, että me saamme mennä teatteriin.
Menemmehän me?
RAUNIO. Kultaseni, enhän minä sanonut mitään.
ROUVA RAUNIO (Leppeästi). No, niin Georges. Sinähän olet aina niin myöntyisä etkä välitä siitä, missä me olemme. Sitä paitsehan saat rauhassa tehdä työtä, kun me olemme poissa. (Herra Raunio kohouttaa vain hartioitaan). Tietysti, Ella, menemme. Sinnehän menee koko Helsinki. Kuinka meidän sitte sopisi olla poissa!
LAGER. Arvelin sentähden, että olisi ajoissa hankittava piletit, sillä…
ROUVA RAUNIO. Tietysti, tietysti! Ehkä sinä, Georges, olet niin hyvä ja menet meille ostamaan. Sinullahan ei tänään taida olla mitään tekemistä, — tarkoitan kiireisiä töitä.
(Raunio katsoo ihmeissään rouvaansa).
LAGER. Ei millään muotoa, arvoisa rouva. Sen suvainnette antaa minun toimekseni. Minä teen sen niin mielelläni.
ROUVA RAUNIO. Olen suuresti kiitollinen, jos tahdotte olla niin ystävällinen. Mutta ainoastaan yhdellä ehdolla rohkenen vaivata teitä.
LAGER. Oi, tehkää niin hyvin! Vaikka kymmenellä, vaikka sadalla.
ROUVA RAUNIO. Ja se on, että kun tulette takaisin, niin jäätte meille päivälliselle ja sitte menemme kaikki kolme yhdessä teatteriin.
(Raunio lyyhistyy kummastuneena yhä syvemmälle nojatuoliinsa).
LAGER. Kiitän nöyrimmästi. Se on oleva minulle ääretön kunnia.
ELLA. Mamma, mitäs jos minä menisin samalla vähän kävelemään?
LAGER. Tulkaa, neiti Ella! Se on oleva erittäin hauska.
ROUVA RAUNIO. Mene vain, koska kamreeri on niin hyvä ja ottaa sinut mukaansa!
LAGER. Tietysti minä vain pyydän teiltä siihen nöyrimmästi lupaa, arvoisa rouva.
ELLA (Hypähtää iloisesti äitinsä luo; puolikovaan). Sittehän saan ottaa uuden hattuni ja plyyshipalttoon päälleni?
ROUVA RAUNIO (Myöskin puolikovaan). Luonnollisesti; ja koeta nyt olla ystävällinen ja miellyttävä.
(Ella juoksee eteiseen pukeutumaan, hänen perässään menee Lager).
LAGER (Auttaessaan Ellaa pukeutumaan). Tietysti otamme baignoire-looshin, niinkuin aina ennenkin?
ROUVA RAUNIO (Joka seisoo eteisen ovella, salissa). Mieluimmin istun baignoire'ssa, mutta jos ei siellä satu enää paikkoja olemaan, niin ottakaa parhaimmat, mitkä saatte. A propos, Ella, poikkea samalla Catanille ja tuo jotakin hyvää! Kas tässä minun porte-monnaie'ni. No, au revoir, kamreeri Lager, ja terve tullut takaisin, muistakaa se!
LAGER (Pannen kätensä sydämmelleen). Nöyrin palvelijanne!
(Ella suutelee äitiään ja lähtee Lagerin seurassa).
ROUVA RAUNIO (Palaa takaisin ovelta ja näkee miehensä samassa asennossa, nojatuoliin lyyhistyneenä). Kuinka juro sinä olet, Georges! Istut siinä kuin mikäkin muumio, koko ajan sanaakaan sanomatta, etkä nouse edes ylös saattamaankaan. Uponnut olet tuoliisi, aivan kuin olisit maan alle vajoamaisillasi.
RAUNIO (Hetken äänettömyyden kuluttua kohotakse ylös). Niin, sinä olet oikeassa. Minä olen todellakin maan alle vajoamaisillani ja tahtoisinpa mielelläni sinne vajotakin.
ROUVA RAUNIO. Vai ovat asiat taaskin sillä kannalla ja tietysti on taaskin syy minun?
RAUNIO. Hm!
(Jälleen hetki vaitioloa).
ROUVA RAUNIO. Puhu sitte, sillä tiedäthän, ett'en rakasta tuollaisia pausseja ja merkkejä.
RAUNIO. Jospa siitä olisi hyötyä, tuosta puhumisesta! Jospa se edes auttaisi! Jospa sinä ottaisit osaa minun huoliini!
ROUVA RAUNIO. Arvasinhan, arvasinhan minä. Ja mitä huolia ne sitte taas ovat olevinaan, jotka sinua niin raskaasti painavat?
RAUNIO. "Ovat olevinaan?" Sanoitko niin: "ovat olevinaan?"
ROUVA RAUNIO. No puhu, puhu, puhu jo! Muutoin teet minut ihan sairaaksi tuolla tuskallisella käytökselläsi.
RAUNIO. Hyvä on. Minä puhun. Kuule sitte! Sola kävi vast'ikään täällä.
ROUVA RAUNIO. Sen tiedän. Entä sitte?
RAUNIO. Mutta sinä tiedät ehkä myöskin, mitä olen hänelle velkaa? Ja se velkani on nyt välttämättä maksettava tällä viikolla.
ROUVA RAUNIO. Joutavia! Hänellä on kyllä aikaa odottaa. Hänen yksinäinen elämänsä ei maksa paljoa ja siihen on hänellä varoja kylliksi.
RAUNIO. Mutta hän tarvitsee rahansa ja minä lupasin…
ROUVA RAUNIO. Lupasit ne hänelle hankkia? Oivallista! Vaikka itse olemme rahan tarpeessa.
RAUNIO. Eikä sillä hyvä. Huomenna on Yhdyspankista ottamani vekselivelan viimeinen maksupäivä. Olisin sen kokonaan unhottanut, ell'ei Sola olisi siitä käynyt muistuttamassa. Ja hän ei voi sitä enää minun kanssani uudistaa.
ROUVA RAUNIO. Oivallista! Oivallista! Siinä sen nyt näet ystäväsi, joka sinut ensi hädässä hylkää. Kukas sinun käski hänen kanssaan vekseliä kirjoittamaan!
RAUNIO. Kuka käski? Kuka käski? Olet kai jo unhottanut, mitä varten minun täytyi se vekseli ottaa? Varmaankin?
ROUVA RAUNIO. Luullakseni maksoit sillä vain omien velkojesi korkoja.
RAUNIO. Jotka velat tietysti myöskin itseni, oman huvini vuoksi olin tehnyt, niinkö, niinkö, arvoisa rouva?
ROUVA RAUNIO (Väräjävällä äänellä). Sinä olet sydämmetön ihminen, Georges. Taudit ovat Jumalan lähettämiä ja olenko minä siis syypää siihen, että tautini ovat sinulle niin paljon maksaneet?
RAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja useinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä takia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä sen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun mielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden, ett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin muut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät, paitse korkoihin — huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta korkojenkaan maksamiseksi — ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä vekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.
ROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä, jonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt tuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle unhottumattomina silmätikkuina.
RAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa niin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo olisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja tekemättä.
ROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.
RAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo esineet — monista muista puhumattakaan — niin ehdottoman välttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?
ROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.
RAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan tyydyttävää vastausta.
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden jo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.
RAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan vuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen paikka.
ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.
RAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut elävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät sallisikaan?
ROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, — kaikesta seurustelustakin ihmisten kanssa?
RAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme mukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme, perheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.
ROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo käsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä ei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni, luostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.
RAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja sen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?
ROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa tytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua. Pitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä ja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen kyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee, pitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä näkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun mieheni ja tyttäreni isä.
RAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva sukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se maailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen raunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa, aineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun patruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen rikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.
ROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä samalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.
RAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut.
Sillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie.
Sitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.
ROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait, köyhyydestäni huolimatta?
RAUNIO. Olin — siinä.
ROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?
RAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian pintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua liian vähän.
ROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?
RAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä myönnän sen.
ROUVA RAUNIO. Ja nuori?
RAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan ainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja tässä juuri olinkin sokea.
ROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit?
Minkä tähden?
RAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että sinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus onkaan.
ROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!
RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan majoille mennyt.
ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin, vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!
RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.
ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt? Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!
(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.
ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse, että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.
RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.
ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.
RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin, että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta. Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon, lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen näkökannan tyttäreemmekin.
ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?
RAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien kuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi, että pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan kulkutauti, influentsa.
ROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi, että minäkin ehkä olin parempi?
RAUNIO. Kyllä. Alussa — avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne, suureen kaupunkiin muutimme, — riitti meille pieni palkkani kuitenkin joltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin vähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat sille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä ja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka ainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin, tarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei silloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja kotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin, tuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti meidätkin kurimukseensa. Ja sitte… sitte tuli taitteen aika. Sen muistat kai hyvin?
(Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään, hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).
ROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?
RAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä katkerampia muistoja kuin sinussa. *)
ROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?
RAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?
RAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja plyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä sanoit, ihmisten tähden, — sentähden muka ett'ei teidän sovi olla muita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden varoja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin välttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi tehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!
ROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että ymmärryksesi…
RAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.
ROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin pitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden, oman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.
RAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen…
ROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!
RAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön — ihmisten tähden, välttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa olla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin rouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta — vai?
ROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä sinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän sen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis myöskin?
RAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden, mutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä — paha kyllä — ihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme, kunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon tekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen nimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän täytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän tähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte olisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt. Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu minun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt ja suvainnut, — paitse liian rakkauteni, — sinun sairautesi ja oman rauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet kai ne kerran vielä ymmärtämään.
ROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi kuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme huolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.
RAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain salonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden pukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja kaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi. Semmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, — ei! Syvemmälle minä katson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen, ett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo myöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata hänen.
ROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?
RAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen kasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on tapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät semmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona…
ROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna yhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.
RAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen kasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla, tarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen, parhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään perintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota, yhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa käyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee? Lapsiraukkani! Lapsiraukkani!
ROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo,
Jumalan tähden!
RAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää suoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. — Minä tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja minä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä haavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä, että nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että velvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.
ROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään avioliittoon tarvittavia vaatimuksia?
RAUNIO. Tuskin — rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia. (* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus — jos sitä voi lohdutuksena pitää, — ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.
ROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion sanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?
RAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan maailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin, mutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.
ROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.
RAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan rouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta tarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää velvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että pienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle lapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi lapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi, toisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki mieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan siis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus, jossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)
ROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle nyt tuota kaikkea puhut?
RAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä tekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea elämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on suoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen tuomio, joka on lähestynyt.
ROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut?
Minä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?
RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!
ROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!
(Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt
ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).
RAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni, "pysyväisten" velkojeni suuruuden?
ROUVA RAUNIO. Kyllä.
RAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja "juoksevia" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta. Rahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa välttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin ihmisten tähden. Asia kai on selvä?
ROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on apu lähempänä kuin luuletkaan?
RAUNIO. Mitä tarkoitat?
ROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager…
RAUNIO. La…! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan penniäkään lainannut enkä tahdo lainata.
ROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän poika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja auttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?
RAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi häntä kunnioittaa, tiedäthän sen.
ROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen. Päinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno käytökseltään.
RAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden, sivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo usein mitä likaisinta ruumista.
ROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut vaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut, ett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.
RAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen, että hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.
(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi tuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet nähnyt.
RAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla naimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että hänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)
ROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte kamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?
RAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta mitä hänestä puhutaan?
ROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole luottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?
RAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman muitakaan paheita.
ROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi kunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?
RAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.
ROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?
RAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä luulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme puolisoksi!
ROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa uskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää samaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan. Kentiesi olet sinä… sinä olet kentiesi — mustasukkainen, Georges?
RAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän kävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö siis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa hänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen? Ei! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi häpeään kuin sen teen.
ROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat? Joll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja kunniasi tähden, niin tee se edes — ihmisten tähden!
RAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin oppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan sanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka katkeralta tahansa.
ROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi protesteerattavaksi?
RAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä surullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin ihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!
ROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat sinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta! Seuraa minun neuvoani!
RAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama elämä jälleen.
ROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta sanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan kanssa?
RAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!
ROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi, joka sinua niin monasti on auttanut?
(Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).
RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.
ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis pyydän hänet pelastamaan meidät.
RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.
ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.
(Eteisen soittokello helähtää).
ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea aukaisemaan).
(Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä,
astuvat eteiseen).
ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme looshin, me saimme looshin!
Esirippu.