TOINEN NÄYTÖS.
Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee ja neuvoo häntä.
ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?
MIES. Jo, rouva.
ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.
MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.
ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte tulla alas.
MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?
ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan, oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges! Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.
RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan vain lauseen loppuun.
MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa rouvalle). Tässä olis… Isäntä käski antamaan tämän kirjeen asessyörskälle.
ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?
MIES. Sehän se on rätinki.
ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se…? Onhan se jo maksettu? (Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).
MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.
(Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).
ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.
MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!
(Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).
RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?
ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä katselekaan koko kruunua, Georges.
SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!
(Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen
päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).
RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!
SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti anteeksi.
ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi sykkimästä.
RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua…
SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!
RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä tuumasimme… Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on muistaakseni laudatur estetiikassakin.
SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät. Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.
ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi — ei, kyllä minä menen itse…
SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!
RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.
(He istuvat).
SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia, luulen… Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? — täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.
RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.
SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon puheltavaa, Yrjö veli?
RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista, niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun vihdoinkin tulit.
(Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan
löytää puheen aihetta).
SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.
RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää, kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.
SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla, vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.
RAUNIO. Mikäs se oli?
SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani.
Se oli niin omituinen.
RAUNIO. "Ihmisten tähden?"
SOLA. Niin, niin! Niin juuri: "Ihmisten tähden."
RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se painettiin.
SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen ydin.
(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.
SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.
RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon, niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa. Eikös se ole kummallista.
SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit, muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se oli asian ydin?
RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?
SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän (* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin huomautit, hiukan epäkypsä. *)
RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi puuttui?
SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus- tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.
RAUNIO. No? Mitä se on?
SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.
RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin kiitollinen.
SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.
RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?
SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.
RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?
SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.
RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?
SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin rohkeutta.
RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?
SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.
RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on koettanut.
SOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista diagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin olisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin menee heitä vasten silmiä sylkemään.
RAUNIO. Mitä?
SOLA. Niin juuri "mitä". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista itsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille, ihmisten syljeksittäviksi.
RAUNIO. Mutta ell'ei sitä ole. *)
SOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta ihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus sylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat kauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö; toista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja jälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme on. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta — ihmisten tähden.
RAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit sillä jotakin.
SOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin herkäksi tehnyt?
RAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin mielessä.
SOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä useampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme tavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.
RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön johonkin.
SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.
RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole penniäkään tuhlannut.
SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja, vai?
RAUNIO. Niin onkin.
SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?
RAUNIO. Kuinka niin?
SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.
RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?
SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani puhu.
RAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.
SOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein reippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen silloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.
RAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin. Minulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs sinä sen kuulit?
SOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa oli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se on siis vain totta, sekin?
RAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä niin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla…?
SOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla… Arvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että tyttäresi jo on kihloissa?
RAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.
SOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.
RAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.
SOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he ovat kihloissa.
RAUNIO. Ellako ja…?
SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.
RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?
SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä, milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi tapahtua sinun suostumuksellasi.
RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä minä sen tiedän… Tietysti, olenhan minä antanut… suos… suos… Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?
SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja työtä tekemällä.
RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.
SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin, kyllä minun pitää, pitää varmaan.
SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko, välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.
RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?
SOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan itse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä sinun että perheesi päälle.
RAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä. Päinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin se ennen oli?
SOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin maineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei hänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä perheessäsi.
RAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.
SOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.
RAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.
SOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden velassa.
RAUNIO. Mitä tarkoitat?
SOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?
RAUNIO. Niin. No?
SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa, tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen tavataan lahjoittaa?
RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.
SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte…?
RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin…
ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi katossa riippuukaan.
RAUNIO. Siksi… siksi, että… lahjaa ei sovi niin vain pihalle heittää.
SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.
RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?
SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin. Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.
RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi tietämän.
SOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat, jotka…?
RAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?
SOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden siis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä hankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen sinun sijallasi istuu?
RAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet tänään luokseni tullut?
SOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut sokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni avata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä nimesi että maineesi!
RAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki varsin hyvin.
SOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!
RAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt tehdä lopun kaikesta.
SOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?
RAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin kieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.
SOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.
RAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin minä uhrata kaikki, — lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni, uhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän valheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä vasaramarkkinoilla.
SOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?
RAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.
SOLA. Mutta vaimosi pyysi?
RAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.
SOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?
RAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.
SOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä rahaa? Sinä sen sallit sittenkin?
RAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?
SOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.
RAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin, kun asia jo oli tehty minun tietämättäni?
SOLA. Sen teit taaskin vain — ihmisten tähden.
RAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos tietää tahdot.
SOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit jalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama pelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon ripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä sallit, hä?
RAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun kunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!
SOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi pitää.
RAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?
SOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?
RAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.
SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?
RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.
SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!
(Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu. Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva Rauniokin oikealta).
ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.
ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean näköisenä.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan kaivettuna.
RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!
ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!
ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu viehättävältä ja kodikkaalta!
(Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä
huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).
ELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään tanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!
ROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä flyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).
ELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe leninkini.
ROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?
ELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se tulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit. Kaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit. Ruusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan hyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.
ROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat hiuksiisi ja rintaasi.
ELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en vielä päättänyt mitään.
ROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on valmis.
ELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa katsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin. (Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos joutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja lähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia pitkin päästä päähän.
ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?
ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti…
ROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!
ELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.
ROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet hyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin minä nuoruudessani!
ELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan sinun kuvasi.
(Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,
katsoen karsaasti naisiin).
ROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa minusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet minun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa, kuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi kuin äidiltäsi.
ELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun vanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!
ROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin…?! Minähän tarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt, että olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.
ELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun vanhemmalta sisareltani?
ROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen sanomattakin.
ELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui niin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein hyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen melkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.
ROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?
ELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.
RAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä vakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun toisenkin korvat?
ELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?
RAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?
ROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän suostumustamme siihen, jos hän todellakin…
ELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.
RAUNIO. Jos hän tulee siihen minun suostumustani pyytämään, niin ajan minä hänet samaa tietä pihalle, jota hän on tullutkin.
ROUVA RAUNIO ja ELLA. Georges, Georges! (yht'aikaa) pappa, pappa!
RAUNIO. Niin juuri! Minun sanani pysyy.
(Ella rupee itkemään).
ROUVA RAUNIO. Mutta mikä sinun on, Georges? Ja näin yht'äkkiä? Varmaankin lehtori Sola…? Mutta sinähän unhotat, missä kiitollisuuden velassa me olemme…
RAUNIO. Juuri sen velan tahdon minä aluksi sillä lailla suorittaa.
ROUVA RAUNIO. Ihanhan sinä olet mieletön taaskin, Georges. Taaskin tuo… tuo inhottava lehtori Sola…
RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan Solasta!… Toinen se on, joka minun kotirauhani, sielunrauhani häiritsijä on!… Hyvästi! Tästä pitää kerrankin tulla loppu!
(Menee eteiseen ja pukeutuu ulos lähteäkseen).
ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Georges! Jumalan tähden, minne sinä menet, minne sinä menet, sanohan edes?
RAUNIO (Valmiina lähtemään, naurahtaen). Ole huoleti!… Kamreeri
Lagerin luo minä en mene.
(Lähtee).
ELLA (Itkien). Mamma, mamma, mitä teemme nyt?
ROUVA RAUNIO. Rauhoitu, Ella! Älä itke! Pappa on käynyt niin ärtyisäksi monien töittensä tähden, mutta kyllä hän leppyy jälleen.
ELLA. Ei, ei hän lepy. Minä en ole häntä koskaan nähnyt näin vimmastuneena.
ROUVA RAUNIO. Minulla on kyllä keinoni, joilla saan hänet leppymään ja — suostumaan kaikkeen.
ELLA. Se on varmaan hän, se on lehtori Sola, joka on papan semmoiseksi tehnyt.
ROUVA RAUNIO. Hän eikä kukaan muu.
ELLA. Mutta mitä syytä hänellä siihen on? Olisiko hän kade ja…?
ROUVA RAUNIO. Kade ja kostonhimoinen. Kade sentähden, ett'et sinä hänestä välitä. Ja kostaa tahtoo hän minullekin, siitä ett'en minäkään voi häntä kärsiä.
ELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?
ROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.
(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.
ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja erosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että hän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja silloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin koko ajan. *)
ELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä kieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.
ROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta, kerrassaankin.
ELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen asiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan aivan mahdotonta.
ELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?
ROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet sinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme nytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo täytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo kutsumattakin sinua onnittelemaan.
(* ELLA. Ja minä kun olen jo pyytänyt kamreerin silloin meille.
ROUVA RAUNIO. Paitsi hänelle, olen minäkin jo monille muillekin ilmoittanut, että meillä sinä iltana tanssitaan, niinkuin tavallisesti. Siis jo senkin tähden ei pappa voi tehdä mitään sitä vastaan.
ELLA. Mutta jos pappa ei sittenkään tahdo kutsua kamreeria?
ROUVA RAUNIO. Mitä sinä nyt lörpöttelet, Ella?! Johan me olemme kamreerin kutsuneet. Siis jo senkin tähden täytyy papankin hänet kutsua, muita syitä mainitsematta. *)
ELLA. Mutta täytyy kai meidän kutsua lehtori Solakin silloin meille.
ROUVA RAUNIO. Sitä emme suinkaan tee, Jumala nähköön.
(* ELLA. Hän ehkä pilaisi koko tanssijaisemme kömpelöllä käytöksellään.
ROUVA RAUNIO. Niin, ja Jumala tiesi, mitä kaikkea hän vielä voisi tehdä. Joisi päihinsä ja kaataisi kumoon sekä pöydät että ihmiset karhuntanssillaan.
ELLA. Mutta eikös hän kuulu raittiusseuraan, mamma? Ja sitäpaitse luulen, ett'ei hän tanssi ollenkaan.
ROUVA RAUNIO. Niinkö todellakin luulet? Kyllä hän sekä juo että muuta tekee, kun vain tilaisuutta löytyy. Ja mitä noista kaikista seuroista, ell'ei ihmisellä itsellään tarpeeksi karaktääriä ole. *)
ELLA. Siinä tapauksessa sitte emme kutsu neiti Moilastakaan, vai kuinka?
ROUVA RAUNIO. Enpä tiedä. No, voimmehan hänet yhtä kaikki kutsua, vaikka ei hän kuitenkaan tule.
ELLA. Miksi luulet, ett'ei hän tulisi?
ROUVA RAUNIO. No, sentähden, ett'ei Sola ole kutsuttu. Yleisestihän jo puhutaan, että he ovat kihloissa.
(* ELLA. Uskotko sitä todellakin, mamma?
ROUVA RAUNIO. Miksi en sitä uskoisi. Ja tietystikään ei neiti Moilanen silloin tule ilman sulhastansa. *)
ELLA. Mutta jos hän tulee, mamma?
ROUVA RAUNIO. No, entä sitte? Ainakin on hänellä enemmän elämän tapoja, kuin hänen lehtorillaan.
ELLA. Mutta varmaankaan ei hänellä ole vaaleata baalileninkiä? Ja miltä se näyttäisi, kun hän yksinkertaisessa villapuvussaan ja sileäksi kammattuine hiuksineen olisi meidän joukossamme? Sehän olisi liiaksi silmiinpistävä. Fi! Ca serait tout-à-fait mauvais genre!
ROUVA RAUNIO. Kutsua täytyy meidän hänet kuitenkin. Ja tietysti on hänellä niin paljon älyä, ett'ei hän tule, ell'ei hänellä ole sopivata pukua. Hän on kuitenkin kelpo tyttö, vaikka mielipiteiltään — kuinka sitä sanoisin — liian vanhanaikuinen.
ELLA. Eli liian uudenaikainen. Molemmat mielipiteethän menevät liiallisuuksiin. Les extremes se touchent.
(Eteisen kello helähtää. Ella säpsähtää ja hyppää
iloisesti trymoon eteen otsakiharoitaan korjaamaan).
ELLA (Peilin edessä puolikovaan). Se on hän, — kamreeri… Hän lupasi tulla tänään.
(* ROUVA RAUNIO (Juoksee myöskin peilin luo ja laittelee myöskin hiuksiaan seisoen Ellan takana). Mutta kuinka tulisi hän tähän aikaan? Sanoiko hän varmaan? *) (Palvelusneitsyt juoksee oikealta salin läpi eteisen ovea aukaisemaan). (* Ella mene jo, että minäkin saan nähdä… (Ella juoksee oikealle olevan oven luo, Rouva Raunio pyörähtää ja istuutuu lähellä olevaan nojatuoliin. *) Neitsyt aukaisee oven, joka ei ole lukossa, ja neiti Moilanen astuu eteiseen).
NEITI MOILANEN (Eteisessä). Vai ei ovi ollutkaan lukossa?
ROUVA RAUNIO. Aa, neiti Moilanen! Quand on parle du soleil, on en voit le rayon!
ELLA (Ensin hiukan pahastuneena). Sanosit, mamma, edes: Quand on parle du loup, on en voit la queue, niin sopisi se paremmin neiti Moilaselle.
(Palvelusneitsyt menee takaisin oikealle).
NEITI MOILANEN (Sisääntultuaan ja tervehtien). Suokaa anteeksi, mutta minä olen jo niin unhottanut huonon Ranskan kielen taitoni, ett'en ymmärrä enää kaikkia sukkeluuksia.
(Istuutuu väsyneenä tuolille oven suuhun).
ROUVA RAUNIO. Olkaa huoleti, neiti, ranskaksi ei voi puhua pahaa kenestäkään.
ELLA (Neiti Moilaselle). Tiedättekö, minä olin kokonaan unhottanut, että meidän piti soittaa tänään. Ja sitä paitse olen minä niin hirveän väsynyt juoksuistani kaupungilla, ett'en minä millään muotoa jaksa ottaa musiikkituntiani. Suokaa sen tähden anteeksi, että minun täytyi teitä turhaan vaivata.
NEITI MOILANEN (Katkerasti naurahtaen). Täytyy kai se suoda. Mutta kyllä minä olisin ollut teille hyvin kiitollinen, jos olisitte laittanut minulle tiedon siitä edeltäpäin. Minullakin on niin hirveän paljon juoksuja, eikä ainoastaan tänään, vaan joka päivä.
ELLA (Hiukan närkästyen). Mutta mistä minä voin sen edeltäpäin tietää, että minä näin väsyisin?! (Syrjään). Onpas hän oikein tuhma!
ROUVA RAUNIO. Tietysti, neiti Moilanen, luetaan tämä tunti mukaan. — Vai on teilläkin niin paljon juoksuja? No, kyllä sen arvaa, mitä juoksuja teillä tätä nykyä on.
NEITI MOILANEN. Musiikkituntini vain, ei muuta mitään.
ELLA (Viekkaasti halaten neiti Moilasta). Niin, niin, te ette vain tahdo ilmaista salaisuuttanne, vaikka sen jo koko kaupunki tietää.
NEITI MOILANEN. Mutta eikös se ole niin, neiti Ella, että usein tietävät muut ihmiset paljoa enemmän, kuin me itse voimme aavistaakaan.
ROUVA RAUNIO. A propos, neiti, voitteko neuvoa meille jonkun hyvän tanssien soittajan Ellan syntymäpäiväksi, tulevana tiistaina? Meillä olikin juuri tanssijaisista puhe, kun te tulitte.
ELLA. Mamma, kyllä minun täytyy mennä hiukan levähtämään; minä olen niin kovin väsyksissäni, ett'en jaksa enää olla jalkeillakaan.
ROUVA RAUNIO. Mene, kultaseni, ja pane makuusuojan ovi kiinni, ett'emme häiritse sinua puheillamme.
ELLA. Hyvästi, neiti Moilanen! Siis jälleen sunnuntaina, kello yksi.
NEITI MOILANEN. Hyvä on. Hyvästi, neiti Ella. Minä lähden myöskin kohta.
(Ella menee oikealle).
ROUVA RAUNIO. Älkää kiiruhtako niin! Istukaahan toki ja jutelkaa vähä minunkin kanssani!
NEITI MOILANEN. Kiitos. Te tarvitsette siis tanssien soittajaa? Eikös se ollut hyvä, joka teillä viime kerralla soitteli?
ROUVA RAUNIO. Ei. Ei hän soittanut ollenkaan hyvin. Hän soitti niin rumia tanssikappaleita ja sitte ei hänen tahtinsakaan ollut aivan moitteeton.
NEITI MOILANEN. Mutta konttoristi Ellenbogen? Häntähän hyvin usein käytetään tanssijaisissa soittamassa…
ROUVA RAUNIO. No, soittaako hän hyvin?
NEITI MOILANEN. Kyllä häneen kaikki ovat olleet tyytyväisiä, mutta…
ROUVA RAUNIO. Mutta mitä? Onko hänellä mitä pahoja tapoja, vai?
NEITI MOILANEN. Ei, tiettävästi, mutta hänen sanotaan olevan hyvin kallis.
ROUVA RAUNIO. Se ei tee mitään. Niin kallis ei hän saata olla, ett'emme me jaksaisi sitä maksaa. Pääasia on vain, että hän soittaa hyvin.
NEITI MOILANEN. Toivottavasti tulette tekin olemaan häneen tyytyväiset.
ROUVA RAUNIO. No, hyvä. Mutta etteköhän te, neiti, tahtoisi olla niin hyvä, että toimittaisitte hänet meille tiistai-illaksi. Me olisimme teille tuhansin kerroin kiitolliset. Tietysti olette te itsekin niin hyvä ja tulette silloin meille tanssimaan.
NEITI MOILANEN. Kiitoksia paljo kutsuista. Mielelläni täytän minä teidän pyyntönne, mutta ensiksikin minä en voi luvata varmaan, että herra Ellenbogen silloin joutaa tulemaan, että… että hän on vapaa sinä iltana.
ROUVA RAUNIO. No, senhän me saamme teiltä kuulla sunnuntaina, kun tulette Ellalle tuntia antamaan. Siksi kai ehditte asiasta kuulustella, vai?
NEITI MOILANEN. Kyllä, toivon sen, mutta… mutta toiseksi tahtoisin sitä ennen tietää, mitä asessori siihen sanoo, se on, eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että herra Ellenbogen…
ROUVA RAUNIO. Mutta, neiti Moilanen, minua kummastuttaa, kuinka te voitte semmoista edes ajatella, saatikka siitä minulle puhua…
NEITI MOILANEN. Ei, ei, arvoisa rouva; ymmärtäkäähän minua toki oikein.
Minä tarkoitan, että tunteekohan asessori herra Ellenbogenin…
ROUVA RAUNIO. Vaatimukset? Niin. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä te tarkoitatte. Mutta jos minä kerran niin tahdon, niin ei minun miehellänikään voi olla mitään sitä vastaan, sen te tiedätte myöskin varsin hyvin. Herra Ellenbogenin vaatimuksista sitä paitse on naurettava edes mainitakaan.
(Hän on näiden sanojensa aikana noussut ylös paikaltaan).
NEITI MOILANEN (Nousee myös ylös). Kuinka tahdotte, rouva. Siitä minä kyllä mielelläni tiedustelen; enkä minä tahtonut teitä millään lailla pahoittaa sillä, että minä otin puheeksi tuon rahallisen puolen asiata. Päinvastoin.
(Aikoo lähteä).
ROUVA RAUNIO. No, joko te lähdette? Hyvästi, neiti Moilanen. Kiitän teitä jo edeltäkäsin vaivastanne.
NEITI MOILANEN (Pukeutuessaan eteisessä). Ei kestä. Kyllä minä kysyn herra Ellenbogenilta, olkaa varma siitä.
ROUVA RAUNIO. Kuinka hirveän kuuma täällä on! Hyvästi, neiti Moilanen! (Neiti Moilanen menee. Rouva Raunio puhuu hänelle portaille). Täytyy jättää tambuurin ovi vähäksi aikaa auki, jotta tulisi raittiimpaa ilmaa huoneisiin, kun ei meillä akkunuksia ole. Eikö totta, kuinka tuhmasti ennen aikaan rakennettiin, kun ei akkunuksia tehty, joita edes voisi talvisaikaan avata?! Hyvästi!
(Jättää eteisen ulko-oven auki ja palaa saliin; yksin ja järjestellen sohvapöydällä olevia kirjoja).
Hän alkaa käydä liian röyhkeäksi, tuo neiti Moilanen. Mutta siitä pitää tehdä loppu. Tulevan kuun alusta minä hankin Ellalle uuden musiikinopettajattaren.
(Hän menee trymoon eteen, katselee peiliin ja laittelekse, ottaa sitte taskustaan pienen pyöreän peilin ja pienen kamman, kääntyy puoleksi selin trymoosen päin, katselee pieneen peiliin niin, että näkee trymoossa selkänsä kuvastavan ja kampaa sekä niska- että otsakiharoitansa, hyräillen ja kokettimaisesti itsekseen hymyillen. Hänen sitä tehdessään, ilmestyy eteisen avonaiselle ovelle kamreeri Lager, korkea hattu päässä. Rouva Raunio ei häntä aluksi huomaa, mutta yht'äkkiä, pientä peiliä käännellessään, näkee hän siinä Lagerin kuvan, säikähtyy, huudahtaa heikosti ja vaipuu istumaan trymoon lähellä olevalle tuolille).
LAGER (Juoksee saliin, kiertää kätensä rouva Raunion vyötäisten ympäri ja suutelee häntä). Herran tähden! Mikä teidän on?
ROUVA RAUNIO. Ei mikään, ei mikään!… Ovi kiinni!… Ja riisukaa palttoonne!…
LAGER (Heittää palttoonsa ja hattunsa eteiseen, vetää ulko-oven kiinni ja palaa jälleen saliin). Mutta mikä teidän on? Puhukaahan! Pelästyittekö minua?
ROUVA RAUNIO. Pelästyin. En… en teitä,… vaan teidän kuvaanne… peilissä…
LAGER. Pyydän sydämmestäni anteeksi varomattomuuteni!
ROUVA RAUNIO. Ei se ollut teidän, vaan minun varomattomuuteni. Mutta se, minkä teitte, oli varomattomasti. Ovihan oli auki.
LAGER. Olkaa huoleti. Sitä ei kukaan nähnyt.
ROUVA RAUNIO. Oletteko varma siitä?
LAGER. Kun tulin, ei portailla ollut ketään.
ROUVA RAUNIO. Kiittäkää Jumalaa siitä! (Menee istumaan sohvaan. Lager istuutuu nojatuoliin aivan lähelle häntä). Toiste ette saa sitä tehdä, muistakaa se!
LAGER. Ilman teidän luvattanne, tietysti.
ROUVA RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan enää siihen suuntaan! Seinätkin ovat tätä nykyä salapoliiseja.
(Alkaa hämärtää. Sali käy vähitellen yhä pimeämmäksi).
LAGER. Ettekö siis minua odottanutkaan?
ROUVA RAUNIO. En vielä. Ella sanoi teidän tulevan vasta iltasella.
LAGER. Siis ette myöskään saanut kirjettä, jonka lamppupuodin miehen mukana laitoin?
ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta Ella tuli sen perästä kotia.
LAGER. Ja on nyt kotona?
ROUVA RAUNIO. On.
LAGER. Vaikka pyysin saada tavata teitä kahden kesken. Kutsukaa hänet sitte tänne!
ROUVA RAUNIO. Hän nukkuu varmaan. Hän meni levähtämään.
LAGER. Mutta miehenne on poissa, sen näin.
ROUVA RAUNIO. Tietysti, koska nyt kuitenkin sallin teidän olla täällä.
LAGER. No?
ROUVA RAUNIO. Hän epäilee. Sola kävi täällä. He puhelivat jostakin hyvin kiivaasti, suuttuivat ja erosivat. Ella tuli ja kertoi papalleen, että te olitte häntä muka kosineet. Georges vihastui siitä kovin ja lähti ulos, — varmaankin Solan luo. Jotakin on tekeillä. Pitää olla varoillaan.
LAGER. Joutavia pelkäätte. Mitä voisi hän tehdä?
ROUVA RAUNIO. Jumala tiesi! Mutta nyt vain teidän ei olisi pitänyt tulla tänne.
LAGER. Nyt juuri täytyi minun tulla teille.
ROUVA RAUNIO. Kuinka niin?
LAGER. Matkustan kohta vähäksi aikaa pois.
ROUVA RAUNIO. Ja minne? Näin yht'äkkiä.
LAGER. En tiedä vielä itsekään.
ROUVA RAUNIO. Kuinka se on mahdollista?
LAGER. Niin on. Ehkä lähden sinne, jonne lähetetään.
ROUVA RAUNIO. Te olette häjy. Siis virka-asioiden tähden, vai?
LAGER. Niin juuri, — virka-asioiden tähden. Ja sen vuoksi tulin nyt teille jäähyväisille.
(Eteisen ulko-ovi narahtaa hiukan).
ROUVA RAUNIO (Hypähtää ylös istualtaan). Sht! Kuulitteko? Oli aivan kuin joku olisi ovea au'aissut.
(Kuuntelee).
LAGER (Rauhallisesti). En, en kuullut. Omatuntonne on vielä liian herkkä.
ROUVA RAUNIO (Istuutuu taas). Mitä te puhutte?! — Vai te siis lähdette? Ettekö tule Ellan syntymäpäivillekään?
LAGER. En voi. Lähden jo sitä ennen.
ROUVA RAUNIO. Tyttö parka! Hänellä ei tule silloin olemaan paljon iloa.
LAGER. Laskette leikkiä!
ROUVA RAUNIO. En. Todellakin; hän rakastaa teitä kovin.
LAGER. Enemmän kuin te?
ROUVA RAUNIO. Hävytön! Te olette hänen ensimäinen, todellinen rakkautensa.
LAGER. Oi, se haihtuu kyllä pian naurettavana harhakuvana. Ikuinen rakkaus on jo kauan sitte kukistettu epäjumala, johon ei kukaan enää usko. Ja minua varsinkaan ei kukaan voi kauan rakastaa.
ROUVA RAUNIO. Olettepa te tänään sentimenttaali. Sen kai hämärä tekee.
Sytyttäkää sitte lamppu!
LAGER. Ei, ei, ei, jos suvaitsette. Vai olen sentimenttaali?
Todellakin? Mutta tiedättekö miksi?
ROUVA RAUNIO. No?
LAGER (Vetää tuolinsa aivan lähelle rouva Rauniota). Siksi, — siksi, että minun nyt täytyi tulla teidän luo jäähyväisille.
ROUVA RAUNIO. Loruja! Te ette tullut minun, vaan Ellan tähden.
LAGER. Mutta teidän luoksenne.
ROUVA RAUNIO. Ette siis häntä rakastakaan?
LAGER. Kaikesta sydämmestäni rakastan hänessä teidän kuvaanne, mutta…
ROUVA RAUNIO. Imartelija! Mutta…?
LAGER. … mutta minä olen vielä liian rehellinen pettääkseni viatonta sydäntä.
ROUVA RAUNIO. Vaan ette liian rehellinen pettääksenne minun miestäni?
LAGER. Oi, nuo liian rehelliset miehet ovat ikäänkuin varten vasten luodut petettäviksi. Eikö niin? Sehän on teidän oma ajatuksenne, vai?
(Taaskin narahtaa eteisen ulko-ovi).
ROUVA RAUNIO (Hypähtää jälleen pelästyneenä istualtaan). Kuulitteko?
Taas.
LAGER (Katsahtaa kerran taaksensa). Kyllä. Kuulin. Vaan miksi te pelkäätte? Onko se mikään rikos, että istutte ja puhelette kanssani?
ROUVA RAUNIO (Istuu jälleen). Ei. Vaan kuitenkin oikein kuulen, kuinka sydämmeni sykkii. Tahtoisin ainakin kutsua Ellan tänne.
LAOER. Äitinsä turvaksi! Ha-ha! Ja tehän loukkaatte sillä minua, ett'ette uskalla istua minun seurassani, ikäänkuin minä mikä pahantekijä olisin.
ROUVA RAUNIO. Pahantekijäkö? Ei, ei…
LAGER. Mutta todellakin! Ehkä olenkin pahantekijä? Mistä sen tietää?
Pahehan käypi aina sukkajalassa, niinkuin sanotaan.
ROUVA RAUNIO. Hyi! Miksi puhutte niin kamalasti?
LAGER. Pelkäättekö te?
ROUVA RAUNIO. Pelkään.
LAGER. No, sitte en uskallakaan puhua teille mitään.
ROUVA RAUNIO. Mitä niin?
LAGER. Tahdoin tunnustaa teille jotakin, — kertoa teille pikku uutisen, aivan uutukaisen uutisen, jota ei kukaan vielä tiedä.
ROUVA RAUNIO. Kertokaa sitte ja pian!
LAGER. En tohdi, koska te pelkäätte. Ja seinätkinhän ovat tätänykyä salapoliiseja, — sanoitte te itse.
ROUVA RAUNIO. Jumala! Mitä te tarkoitatte?
LAGER. Saatte kuulla sen kohta; ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna.
ROUVA RAUNIO. Te näytätte niin salaperäisen hirveältä!
LAGER. Kuin rosvo tahi varas, niinkö? Mitäs jos minä todella olisinkin varas…?
ROUVA RAUNIO. Herran tähden, lopettakaa jo!
LAGER. Ei, ei, kuulkaahan! Älkää joutavia peljätkö! Sanokaahan: jos minä todellakin olisin varas ja minun pitäisi paeta Amerikkaan, niin rakastaisitteko minua niin paljon, että lähtisitte minun kanssani?
ROUVA RAUNIO. Lopettakaa, minä rukoilen; lopettakaa jo arvoituksenne.
LAGER (Naurahtaa hiljaa ja kuivasti). Ha-ha-ha-ha! Hyvä on! Minä lopetan. Rauhoittukaa!
(Äänettömyyttä).
ROUVA RAUNIO. Puhukaa ennemmin jotakin muuta ja selvään, että minä ymmärrän.
LAGER. Minähän aloin puhua muuta, vaan te itse kielsitte puhumasta siihen suuntaan.
ROUVA RAUNIO. Te olette niin kummallinen tänään. Oletteko oikein… oletteko te…?
LAGER. Olenko oikein selvä, tarkoitatte? Kyllä. Tänään en ole vielä paljoa juonut.
ROUVA RAUNIO. Ei, ei… Olette varmaan pelannut ja paljon hävittänyt?
LAGER. Joutavia! Ei se minua huoleta, vaan se, ett'ette minua kylliksi rakasta ja että minun täytyy jättää teidät…
ROUVA RAUNIO. Te saatatte minut epätoivoon!…
LAGER. Todellako, — jos lähden? (Lankee polvilleen rouva Raunion eteen ja suutelee häntä innokkaasti). No, sallikaa minun sitte suudella teitä viimeisen kerran!
(Eteisen ulko-ovi narahtaa jälleen).
ROUVA RAUNIO. Ylös! Nouskaa ylös! (Hypähtää seisoalleen). Kuulitteko?
Kuulitteko nyt, — kolmannen kerran?! (Huutaa eteiseen päin). Kuka
siellä? Kuka siellä? (Eteisestä ei kuulu mitään vastausta. Lagerille:)
Sytyttäkää lamppu, pian! Tässä on tulitikut.
(Lager on noussut verkalleen ylös. Kun hän raapaisee valkean ja sytyttää lampun, näkyy eteisen ulko-ovi olevan auki ja eteisessä seisoo asessori Raunio).
ROUVA RAUNIO. Kas! Sinäkö se olet, Georges? Mistä sinä tulet?
RAUNIO (Salin ovelta). Maan alta kai! Kalma käy myöskin aina sukkajalassa, eikö niin kamreeri Lager?
(Lager, joka on saanut lampun sytytetyksi, aikoo peittää
sen punaisella varjostimella).
RAUNIO (Astuu saliin sohvapöydän luo). Ei, ei! Älkää peittäkö lamppua! "Valoa, enemmän valoa!" Tiedättekö, kenen viimeiset sanat ne olivat? Ja minä tarvitsen myöskin enemmän valoa, nähdäkseni teidät, "kauniit otukset!" (Katsoo pitkään, vuoron perään vaimoonsa ja Lageriin. Vaimolleen:) Vai niin, arvoisa rouva? Tepä ette taitanut aavistakaan, että seinät todellakin ovat tätä nykyä salapoliiseja?!
ROUVA RAUNIO. Jumalan tähden, Georges! Mikä sinun on? Mitä ai'ot tehdä?
RAUNIO. Mitäkö ai'on tehdä?
(Ottaa palttoonsa povitaskusta, johon puettuna hän on saliin tullut, revolverin, jonka ojentaa keskivälille vaimoaan ja Lageria).
ROUVA RAUNIO (Kirkaisten). Herra Jumala! Georges! Tuonko nyt kävit ostamassa?
(Oikealta juoksee sisään Ella, makuusta punaisena ja hiukset
epäjärjestyksessä, ja seisattuu kauhistuneena salin ovelle).
RAUNIO. Juuri tämän. No, kumpi teistä nyt on todella enemmän pahantekijä? (Ojentaa revolverin Lageria kohtaan). Ehkä te? Puolustakaa itseänne, jos voitte!
LAGER (Vetäytyy eteiseen päin). Oikeudessa ai'on minä puolustaa itseäni.
RAUNIO. Minun kädessäni on nyt oikeus. (Kun Lager on ehtinyt eteisen ovelle) Vai tahdotteko lähteä yhdessä Amerikkaan? Minun vallassani on kuitenkin lähettää teidät molemmat suoraa tietää — helvettiin!
ELLA (Juoksee ja tarttuu isänsä käteen, jossa revolveri on).
ROUVA RAUNIO (Huudahtaa ja kaatuu pyörtyneenä lattialle).
LAGER (Sieppaa päällysvaatteensa ja pujahtaa ulos).
RAUNIO (Katsoen rouvaansa). Ha-ha-ha-ha! Eipäs nyt, arvoisa rouva, hän juossut auttamaan.
ELLA (Juoksee äitinsä luo ja lankee polvilleen hänen viereensä).
RAUNIO. Tyttö parka! Tyttö parka! Vai oli tuo sinun ensimäinen,
todellinen rakkautesi! Ja tuo on sinun äitisi!… No, älä itke, Ella!
Nyt meillä on syytä viettää tulevana tiistaina sinun syntymäpäivääsi!
Vaan ensin Solan luo!
(Pistää revolverin palttoonsa povitaskuun ja menee
eteisen kautta ulos, paiskaten ulko-oven kiinni).
Esirippu.