"ELÄMÄÄNSÄ KYLLÄSTYNYT"

Tällä päällekirjoituksella luettiin kerran sanomalehdissä seuraava uutinen:

"Maanantaiaamuna heittäytyi nuori naisihminen mereen lähellä Ruoholahden rantalaituria. Kun hänet autettiin ylös, oli hän sanonut: 'antakaa minun kuolla, ei minusta enää kukaan huoli…'"

Kuka hän oli? Miksi tahtoi hän hukuttaa itsensä?

Sattumalta sain kohta tämän tapauksen jälkeen vastauksen näihin kysymyksiin ja koetan nyt panna koko kertomuksen paperille semmoisena, kuin sen kuulin.

* * * * *

Elna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo pikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta eläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat käsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.

Äiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan pelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita, joita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen yksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän hänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi vapaaoppilaaksi.

Vaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin käyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös äidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon toivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun tytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää — siinä hänen koko itsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa tämän vanhoilla päivillä — jos nimittäin Jumala soisi ikää niin kauan, — niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.

Elnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja antanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta kuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset voimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut kauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse jaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi ottaa tyttö pois koulusta.

Pari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että erääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi "siivo ja sievä nuori tyttö". Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut, mutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska tyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä, niin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin tuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että hän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat sinne.

Siivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä muut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan sikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa puvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan kaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman laskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin miehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa ja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi raapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna hänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös kirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin, jotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.

Sehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin takana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin puodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä, milloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon yläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa vanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään nutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän ihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat siellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa tuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi kyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa. Istuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen kauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu suustansa.

— Tiedättekö mitä, neiti? — sanoi kerran luutnantti N——, katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne — sanotaan, että korkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni naisille on korkea otsa päinvastoin ruma — katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat sopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä sellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne nähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.

Se ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon surua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana kahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.

Ja siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset imartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa vaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän muodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen sukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn käytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino tiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita valkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen, nopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.

Elnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen kokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen puolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon oli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä itserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet hänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin vähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa hänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään hänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja rakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin paljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin paljon, jos vain saisi omistaa hänet.

Ne olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt hänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä poissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten myöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat, lempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan hyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas, jos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen huomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän mullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin kissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon ja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen, kuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle itselleen hyödyksi jos ollakseen.

Monesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja tanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi mielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän uskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti päästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu vanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille siteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja usein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä varoituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä pidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä enemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen ja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä maksoi.

Pahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen modistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella puolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä Elnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja nähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja kun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen toisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat keskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin, puolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen toistaan kotiin.

Liina — Elnan uusi tuttava — oli myöskin näppärän näköinen tyttö, niinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen. Jo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt tämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon, vakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin Liinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei hänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett'ei hän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa aikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta, joka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle sydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan tyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan sikaripuotiin toimittanut.

Onnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla silmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät. Talven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla heikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä hyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen maatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa, että Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan Elna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää huolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. "Ja Herra olkoon hänen suojelijansa", ajatteli äiti lähtiessään.

Oi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta makealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli omituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan kokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut ikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin, hengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon suloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että ell'ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän vähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä purtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos ollenkaan.

Nyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että "saanko minä tänä iltana mennä sinne ja sinne", nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut määrätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä silloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain Liinalle korvaan, että "huomennahan on taas sunnuntai, tule minua hakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle" tahi kun iltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin edustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja katselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään silloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin penkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen salaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli uskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä, syrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla hänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään rintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä sitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen, että tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua saattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama halu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa itseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.

Ja samaa lystiä oli sitte koko kesän.

Tuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein istui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä kimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren pinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei näyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he istuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa, laivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja, ja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan taas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti hän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten ympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri, joka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti. Siellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää sotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat sähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja söivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun edellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa vaelsivat.

* * * * *

— Voi Herra Jumala! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän! Autahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan kumppanilleen valittamaan.

— Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi luo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.

— Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai mene hänen luo? Etkö luule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää mulle selkänsä. "Olenkos minä siihen syypää?" sanoi hän. "ja mistä sen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut."

— Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.

— Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en tätä kestä. Minä… hukutan itseni.

— Ole hupsuttelematta!

Elna raukka! Näin yht'äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko elämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen vastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys. Häntä, jota hän ennen oli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen maneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka välistä tuntuikin niinkuin hän olisi ollut ainoa, joka voisi häntä lohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen hänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä epätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo, joka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä kauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään, äidin kotiatulo ja — Jumala!

Nämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut, seisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli äiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän tulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä kuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes voisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin tahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen, häntä odottaessa, ne tuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät tahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän seisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on tullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle anteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan toisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa, häpeää…

Häpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä, omantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä. Ei, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä pimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen, tahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä. Mutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä on, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään, että hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan tuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että "mikä häntä vaivaa" tahi "miksi hän on niin muuttunut", vastaamaan "ei mikään, en minä ole muuttunut"…

Tulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi kokonaista päivää enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra Jumala! Mitä pitää nyt tehdä?

"Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset", muistaa Elna yht'äkkiä Liinan sanat. "Mitäs jos todellakin…?" ajattelee hän. "Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan tänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna vietävät isännälle. Mitäs jos minä ne… jos minä ne lainaisin?" Ja iltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin tavallisesti, tilin kassastaan.

Huomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla. Siellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee vain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria portaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön puuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa. Eteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään ja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka tavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain luo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku käsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä seisoessaan kuulee hän yht'äkkiä äänen.

— Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.

— Enkä. Malmin asemalle vain.

"Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa ajamaan", tuli hän ajatelleeksi.

Ja hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa toisen, minne tahtoo.

Soitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan ja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen etsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut erääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle puolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan, ettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan ikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto, kolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte veturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva "puh, puh". Ja juna kiitää pois…

Mutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee vain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin metsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle. Ensin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku'ottaa. Voi, Herra Jumala! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään. Taaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa ulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain pelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean otsansa. Voi, Herra Jesus auta!

Vihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee lähellä olevaan latoon maata…

Hän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin rauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä kesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin, niin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut nenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta salkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut sinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne rahat, jotka hän edellisenä iltana oli puodista mukaansa ottanut, isännän rahat!

Yht'äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimään sitä mätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen siellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy missään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin unhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka etsisi.

Epätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut. "Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk'en muista, ja ripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon." Vaan salkkua ei löydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös alasin. "Se on siis todellakin poissa ja minä olen — varas!"

"Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!"

"Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua ja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus."

Ja Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään luona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas lähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä, seuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan, hänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan paikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja pahempi!

Kun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan kohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä kukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo ja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun nurkkaan, hatun harso silmillä…

Luulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet valtaamistaan. "Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen Helsinkiin", ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan, toinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain riksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään eteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia tuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei kukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.

Mutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna, tiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla muistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja isännän rahat ja poliisin ja vankeuden…

"Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä…! Herra Jesus Kristus auta!" ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin vuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.

Ja siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen rukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja valvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä sekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia. Toisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin olisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei jaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei tahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta sitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä jotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä ennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki mieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain ei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin jäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.

Seinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.

Silloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta kun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut, vaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin päällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä, mitä piti tehdä.

Hän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa Ruoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli tasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun tuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan rakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä, kuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja huonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin yhtään ristisielua.

Hän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan. Vähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin rakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni ja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.

Siinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies vesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa ja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin äärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja — hyppää veteen.

Vesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen vehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.

Kuuluu paukaus.

Ne olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle ja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä hyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.

— Antakaa minun kuolla, sanoi hän — ei minusta enää kukaan huoli.

Mutta hän vietiin lähimäiseen poliisikonttoriin.

Ja Elna jäi eloon, mutta älkää kysykökään, kuinka hänen sitte kävi. Siinä alkaa taas toinen tarina, ehkä surullisempi kuin tämä, paatuneen sydämen tarina.

Pari kuukautta tämän jälkeen kuoli hänen äitinsä suruun.

Pietarissa v. 1890.