MIETTISEN MUMMON ASIA
Sinne Keisarin Suomen kansliaan, Pietarissa, se tuli, Miettisen mummo.
Tuollainen pieni, kuivettunut akan känttyrä: keltaiset kasvot isoissa rypyissä ja harmaat silmät sisäänvajonneet, punaiset ja vetiset, mutta terävät ja toimekkaat. Päässä ruutukas villahuivi; kapeista hartioista polviin ulottuva, kotikutoinen "topattu" palttoo ihan omaa, hauskaa, kotoista muotiaan, ja sen alla uutuuttaan pönköttävä rantuinen hame, kotikutoinen ja -tekoinen sekin. Ja sydänalan kohdalla nenäliinaan kääritty paperitukko, puristettu peukalojen ja ristiin pantujen sormien väliin.
… "Oli käynyt Ministerin luona ja Ministeri oli laittanut ylös kansliaan", — ilmoitti vahtimestari.
— Hyvää päivää!
Mummo niiaa syvään, jäykkänä kuin vihkituolissa papin kysymykseen vastatessa.
— Mitäs ois' asiaa?
— Vai mitä asiaa? — mummo hymähtää. — Niinkuin ei ne herrat jo minun asiaani tietäisi.
— Mistä ne kaikki tietää? Vähäkös niitä on asioita?!
— No, ka niin. Vaikka johan se kolmatta kymmentä vuotta minun asiani on vireillä ollut, vaan ei tahdo tolkkua lähteä mistään. Ei, vaikka itse annoin Hatsinassa Keisarille valitukseni: omakätisesti sen vielä ottikin, kun vaunuissa ohi ajoi, ja lupasi toimittaa…
— Milloinka niin?
Ka, silloin… mikä siitä lie kymmenkunta vuotta.
— No? Ettekö sen koomin ole mitään tietoa asiastanne saanut?
— Enkä. Herrojen teille se on varmaan Keisarinkin päätös jäänyt.
— Miksi sitä täältä tulette kuulustelemaan? Ettehän sitä tänne ole antanut.
— Tännehän se, kuulen ma, on lähetetty.
— Mistä sen tiedätte?
— Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne se oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se uus' anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät näyttämään…
Mummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella villalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat käsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun, jossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen päivämäärä ja numero, selittää hän:
— Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin Keisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä vastausta odottamassa.
— Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?
— Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,
Karhilantaipaleen kylästä.
— No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?
— Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni Lunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa neljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin. Ja vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja antanut; — silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä sitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja virattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.
Mummo pyyhkii vesiä silmistään.
— Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?
— No, katsokaa! Jaksaahan tuon, ka, uottaa
* * * * *
Ovat, — ovat tulleet, ja ovat menneetkin. Ne on lähetetty täältä kenraalikuvernöörille, joka ne lähettää kuvernöörille ja se ottaa asiasta selon.
— Sieltäkö mitä selkoa lähtisi?! Herrajumala! Harva kertako jo olen kuvernöörissä käynyt ja kysellyt. Senaatissakin asti olen käynyt, vaan ei se oikeus lähtenyt… Tässähän ne on Senaatin paperit.
Mummo näyttää.
Todellakin. Senaatissa asti oli käynyt. Siinähän on silloisen prokuraattorin Sederholmin allekirjoittama päätös. Ei ole ollut syytä valituksen tekemiseen.
— Taitaa mummo itse olla väärässä. Senaattihan jo näkyy ratkaisseen asian, ammoin aikoja.
Mummo ei sano mitään. Katsahtaa vain, ja hänen kasvonsa ilmaisevat jotakin ylenkatsetta toista kohtaan ja oman oikeuden tuntoa.
— Asiakirjoista näkyy, että Keisarille antama valituksenne oli kyllä aikoinaan tämän kautta Suomeen lähetetty, mutta että alkuperäinen päätös oli jäänyt voimaan.
— Keisariko ei olisi oikeutta antanut?! Herrat ne on muuttaneet…
— Eihän se Keisari itse kerkiä kaikkia asioita tutkimaan.
— Vai ei?—hymähtää mummo taas ylenkatseellisesti: — kun itse omasta kädestäni paperini otti. Ei kerkiä?!
Sen sanoo, ihan kuin ajatellen, että "vielä häntä tuossa puhuu".
Ja alkaa kääriä paperinsa kokoon:
— Toiseen kertaan monta kymmentä peninkulmaa kulkee, vaan ei näy tulevan tolkkua missään mitään. Paikasta paikkaan vaan lähetetään.
Pyyhki taas vesiä silmistään.
— Minkäs sille voi? Niinkuin sanoin, niin ovat paperinne taas lähetetty Suomeen. Jos oikeus on teidän puolellanne, niin sen kai saattekin.
Mummo sitoo punaisen villalangan solmuun papereinsa ympäri ja ne nenäliinaan käärii:
— Oikeus! — huokaa hän. — Eipä taida enää muu auttaa, kuin Ruotsin Kuninkaalle kirjoittaa pitää, ett'ei sitä ole oikeutta enää täällä mitään.
Ja hän meni tiehensä uskossaan, että on sitä oikeutta jossakin vielä sittenkin.
Eikä jäähyvästiäkään sanonut, mummo parka!
Pietarissa v. 1893.