HUUTOKAUPPA
Erään pienen maaseutukaupungin kadun risteyksessä helähteli selvä-ääninen aisakello. Läheisen kauppapuodin rappusille juoksivat kauppapalvelijat ulos paljain päin. Kadun toisella puolen olevan kulmatalon ikkuna aukeni ja kyynäspäihinsä nojautumaan kävi siihen punaisen-kirjavaan aamukauhtanaan puettu, musta patalakki päässä, sileä- ja paksunaamainen herra, jonka nenän kärjessä oli silmälasit ja hampaissa hyvin pitkä piippu. Kadun kulmaan, keskelle risteystä, juosta lippasi pari koulupoikaa ja asettui, kädet selän takana, seisomaan aivan kaupunginpalvelijan suun eteen, joka kovalla, kaikuvalla äänellä, pitäen sormiensa välissä paperilippua, luki ulkoa ja sujuvasti:
'Kuulutus!
Tänä päivänä kello 10 edellä puolen päivän myödään julkisella huutokaupalla kauppias Heikki Jaatis-vainajan konkurssipesään kuuluvaa kaikellaista irtainta omaisuutta, niinkuin huonekaluja, sänky-, liina- ja käymävaatteita, hopea- ja kulta-kaluja, porsliini- ja muita astioita y.m., y.m., joka täten halullisille ostajille ilmoitetaan. J:ssä 24 p. Heinäkuuta 1887.
Viran puolesta:
Kustaa Karén.'
Kaupunginpalvelija kääntyi ja lähti seuraavaan kadun kulmaan, koulupojat juoksivat pois, ikkuna paukahti kiinni ja kauppapalvelijat menivät takaisin tiskiensä taakse.
Kauppias Jaatis-vainajan ennen uhkeassa salissa oli kaikki mullin mallin. Entiset kauniit, leveät uutimet, jotka peittivät ikkunat kokonaan ja riippuivat kullatuissa karniiseissa, olivat poissa. Myöskin ovista olivat paksut verhot otetut pois lisäämään salin alastomuutta. Muutama vuosi sitte Pietarista ostetut, pähkinäpuusta tehdyt ja tummanpunaisella kukitetulla samettikankaalla peitetyt huonekalut vetelehtivät husin hasin siellä täällä nurkissa ja seinustalla. Hyllypöytä seisoi tyhjänä oven suussa ja sen päältä olivat kaikki pienet porsliinikoristukset siirretyt kalliin Beckerin soitikon tomuiselle kannelle, jonka edessä seisoi rivittäin muutamia suuria kasveja, lehdet riipuksissa. Keskelle salia oli useimmista pöydistä yhdistetty yksi pitkän pitkä pöytä, jonka päälle, päästä päähän, oli lajiteltu pöytäliina- ja lakanakääryjä, pyyhkeitä, suuliinoja, juoma- ja ryyppy-laseja, kulhoja, lautasia, kahvikuppeja, veitsiä, haarukoita, hopealusikoita — suuria ja pieniä — kastrulleja, läkkiastioita, riehtilöitä ja kaikellaisia muita kaluja, mitkä eivät katsojaa kummastuta, kun vain ovat ruokahuoneen kaapissa tahi kyökin hyllyillä. Pöydän takana istui paperinsa ja mustepullonsa ääressä, kynä korvan takana, neuvosmies, jolla oli huutokaupan pitäminen toimenaan. Hänen ympärillään ja edessään, aina oven suuhun asti, tungeskeli kaikellaista kansaa, jotka hiekkaisilla jaloillaan tallasivat salin ennen kiiltävän-keltaista lattiata. Takimaiset ihmiset eivät nähneet neuvosmiestä, kuulivat vain, kun hän käheällä äänellään huusi:
— Tässä menee taaskin yksi tusina kahvikuppeja. Oikein kauniita, läpikuultavia, japaanilaisia! Mitäs niistä tarjotaan?
— Kolme markkaa, huusi joku.
— Kolmeko markkaa?! Oh-hoh! No jo se on liian vähän tämmöisistä, joista ehkä on kolmesataakin annettu. Mutta olkoon menneeksi: kolme markkaa ensimäinen…
— Kolme ja viisikymmentä!
— Kol…
— Viisi markkaa!
— Viisi markkaa — ensimäinen… viisi markkaa… toinen…
— Kuus'!
Ja niin jatkui huuto, kunnes vasara pamahti ja kauniit, läpikuultavat, japaanilaiset kahvikupit polkuhinnasta aivan joutuivat erään paksun "matamin" käsiin.
Kädet korkealla, tavaraansa kantaen, tunkeutui "matami" joukon läpi, vähä väliä innokkaasti lausuen: "päästäkää, päästäkää!" Ja kun jäänmurtajan edessä lohkeni sakea kansanlauma hänen kookkaan vartalonsa ja hirveän ison, hyllyvän vatsansa edessä. Toisinaan takertuivat hänen virttyneen, kellahtavan waterproofinsa siivet jonkun hakaseen tahi nappiin ja silloin viskasivat hänen pienet, harmaat, lihaviin poskiin vajonneet silmänsä nenän päässä riippuvien pyöreiden silmälasien läpi syylliseen vihaisen katseen. "Aina sitä pitää jotain olla…", puhkui paksu matami ja kansa nauroi tälle ikuiselle huutokaupoissa kävijälle, joka intoili ja hikoili omassa elementissään.
Soitikon luo päästyään, laski matami kahvikuppinsa sen kannelle ja sopotti itsekseen: "sepä oiva kauppa, sepä oiva kauppa." Likellä sattui seisomaan muuan herra, joka näytti matkustavaiselta, ainakaan ei matami tuntenut häntä sen kaupungin asujaimeksi. Aivan odottamatta kääntyi matami hänen puoleensa ja alkoi puhua innokkaasti:
— Katsokaas, herra, nämä kupit täytyi Jaatis-vainajan ostaa poikansa ristijäisiksi. Minä sanoin: täytyi, sillä semmoinen oli tässä talossa kuranssi, että mitä rouva tahtoi, se herran täytyi tehdä, saattoipa sitte tahi ei. Ja kovassa piehkinässä se miesparka…
— Seitsemän markkaa viisikolmatta — ensimäinen, kuului neuvosmiehen huuto.
— Viisi penniä lisää, kiljahti matami. Mitäs ne myökään? Jassoo! Enpä minä siitä serviisistä huolikaan, vadit olivat kaikki halenneet. Niin, kovassa piehkinässä se mies-parka oli yhtämittaa, räpätti matami, kääntyen jälleen tuntemattoman herran puoleen — yhtämittaa siitä päivästä, kun tuon linnun taloonsa toi. Mutta eihän herra näy tuntevan koko historiaakaan — se on hauska historia — ja eihän herra ole varmaan sitä lintuakaan nähnyt? Ei? No niinpä onkin! Herra tulee tänne, niin minä näytän, — ja matami veti herraa hihasta.
— En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.
— Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin — ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä ra'otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:
— Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt se on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa, kahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki oli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee vasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan, vaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan. Muuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden surua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan kovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot ryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä rehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen ympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan näköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä omaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi… Mutta mitäs ne myökään nyt? Minä pistäydyn salissa.
Ja matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi pöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden mukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka hän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka myöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.
— Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja vielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi: kuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies se Jaatis-vainaja olikin — rauha hänen tomulleen! — ettei toista semmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin aikoihin…
Herra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä tehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen kansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä vaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä ollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä, että hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.
— Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu matami, — ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista. Enkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä tarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti matamiin) — niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin, niinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt ja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja kohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän kaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin kauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa… Ai, joko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä tulen takaisin…
Ja matami tunkeutui jälleen pöydän luo.
Muuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni hänen luokseen ja sanoi nauraen:
— Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän hassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.
— Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, — kuului neuvosmiehen ääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.
Alussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi korkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan lähellä seisoville.
—… ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt pormestarille, joka ne oli huutanut.
— Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että kaikki kuulivat.
— Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies tyynesti.
Väen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui korviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon läpi ovelle.
— Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, — kyllä väinkin te huutaa jaksatte.
— Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa hauskempi jutella, — tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa naurua herätetyksi.
Tuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä herraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta, saadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä välittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.
— Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, — mutta tämä vieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata, varsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea maistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut hyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin mies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen Kronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon, perusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat ja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät! Kalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä! Tyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään vain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä sulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas kaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias ja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi rupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen sukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii… Ai! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi. Paperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon, tuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut kävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä jäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi naiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta syntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin Jaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten vastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa! Eiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta hän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan, evenemangi meidän pikku-kaupungissa.
— Puoli tusinaa kahdenkymmenen neljän hengen pöytäliinoja, — mitä niistä tarjotaan? kuului neuvosmiehen ääni.
— Jaa, menkääpäs niitä katsomaan, niin saatte nähdä minkälaiset uhkeat myötäjäiset Jaatisen rouvalle annettiin. Vaikka voittepa te, hyvät herrat, uskoa minua, niitä näkemättäkin. Mutta kuulkaahan, — puhui matami kuiskaten, — meidän kesken sanottuna: Jaatisen rahoillapa ne ovat ostetutkin. Sillä eipä ollut monta viikkoa kulunut siitä päivästä, kuin Jaatinen oli nuoren rouvan taloonsa tuonut, niin jo alkoi hänen maksettavakseen oikein tulvimalla tulvia kaikellaisia rätinkejä jos mistä hyvästä. Eikä siinä kyllin. Apenkin kaikki velat ja velkakirjat, ne laitettiin vain Jaatisen niskoille. Kuinkas se semmoinen siivo vävy voisi sen sallia, että rakkaat apet ja anopit häpeälliseen konkurssitilaan pantaisiin ja koko komeus pakkohuutokaupalla myötäisiin. Eipä suinkaan. Jaatinen maksoi velat, otti kelvottomat tehtaat omalle nimelleen ja antoi vanhemmille vielä reissurahat päälliseksi. Ruotsiin ne lähtivät muun roskaväen joukkoon ja sieltä kai ne olivat tulleetkin, sharkongista päättäen. — Mutta mitäs tämä vieras herra oikeastaan on tullut täältä ostamaan, jos saan luvun kysyä? tokaisi matami yhtäkkiä.
— Enpä häntä tiedä itsekään. Muutoin vain katselemaan tulin. Mutta jos tämä flyygeli sattuisi helposta menemään, niin ehkäpä sen huutaisin, vaikka tuskin siltä näyttää, että siihen asti tänäpäivänä ehditään, vastasi herra.
— Matami tarkasteli herraa rikkiviisaasti ja tutkivasti nenän kärjessä riippuvien pyöreiden rilliensä lävitse koko sen ajan, kuin herra vastasi. Sitte hän taas puhkesi puhumaan:
— M-hhh! Jassoo! Vai niin! Jaa-hah! Siihenkin instrumenttiin sitä Jaatis-vainajalta meni koko kolme tuhatta markkaa, vaikka kolikot kauppiaan kukkarossa jo hyvin tiukalla olivat. Mutta Jaatisen rouva sen tahtoi, — sillä eihän hänen olisi käynyt olla huonompi tohtorinnaakaan, jolla semmoinen oli, — ja Jaatisen täytyi se ostaa, niinkuin sanotaan, skandaalia välttääkseen. Sillä, meidän kesken sanottuna, olisi rouva kyennyt sitäkin tekemään: olisipa, vain ottanut ja karannut, kukatiesi Ruotsiin, kukatiesi Ameriikkaankin. Ja oivallisen koneen hän sai, mutta ei sillä hyvä: se oli uudistettava ja sitä varten pantiin toimeen loppiaisena — siitä on jo kolmas vuosi kulumassa — mitä komeimmat tanssijaiset, joiden vertaisia ennen tuskin lienee nähtykään tässä meidän pikkuisessa kunnon kaupungissamme. Tässä salissa juuri sitä tanssittiin niin, että lattia oli sen jälkeen uudestaan maalattava. Ja tyytyväiseltä hän oli näyttänyt, tuo hiljainen, kelpo Jaatinen, vaikka silloin oli ensimäisen velkansa ottanut ja haikealla mielin nimensä vekseliin piirtänyt. Tehtaan ja muun hyvän, mitkä hän oli apeitaan perinyt velkojen kanssa, oli hänen jo ennen täytynyt hypoteekkiyhdistykseen pantata ja kun sitte rouva kerran oli pannut mäenlaskun alkuun, niin jo sitä aljettiin luisua alaspäin oikein huimaavaa vauhtia. Koetapa siinä sitte seisattua, niin olet mies, semminkin kun sattuu iljanne olemaan! Ja mitä taas sisälliseen perhe-elämään tulee, niin älkää siitä mitään kysykö, sillä mitä kaikkea avioliiton kulissien takana tapahtuu, sen tiedän ainoastaan minä ja sinä ja taivaan Herra, eikä kukaan muu. Tietystikään ei siellä huvinäytelmiä näytelty, vaan murhenäytelmiä vissistikin, niinkuin meidän emansipeeratulla aikakaudellamme ainakin…
— Mitäs se Masalinin matami täällä selittää, — sanoi telegraafiaseman päällikkö, tullen tervehtimään kassööriä, joka vielä seisoi siinä vieraan herran kera ja kuunteli matamin pakinoita. Siellä matamia kaivataan hienoja liinavaatteita huutamaan. Vai eivätkö ne matamin välikauppoihin passaakaan?
— Enkä minä noita viitsi… Jo minä ne olen kaikki katsellut ja tarkastellut. Huutakoot muut, kun haluavat.
— Varmaankin se matami jotakin hauskaa kertoo, koska näin on huutokaupan suhteen laimistunut — suottaili telegraafiaseman päällikkö.
— Hauska mikä hauska! Vaan muutoinpa se Jaatis-vainajan surullinen juttu kaupungissamme unhotuksiin joutuisi, ell'en minä…
—… sitä vireillä pitäisi, liitti kassööri. — Se on vissi se! — Ja herrat nauroivat yhdessä.
— Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, — jatkoi taas matami, kerran vauhtiin päästyänsä, — kun omat varat kaikki olivat menneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi siivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin viimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon! Onnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään Golgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän hänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.
— Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin kauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.
— Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö herroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat ymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi'ellä ja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän on rakkautensa ja elämänsä uhrannut, — näkee, sanon minä, sen olennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin Mähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat sitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta samasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen omaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja yhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä ei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä alle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka kestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin sanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä tähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan…
— No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa, tunnettua historiaa lisäksi, — keskeytti telegraafiaseman päällikkö. Eihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.
— Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla. Meidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä varmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli. Mutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne, niin minä selitän.
Ja matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle olevaan huoneeseen.
— Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan, kabinetti, — jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, — ja tuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä. Siitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä pilaantunut, — ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin jäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään. Tässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön saakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän tutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut reunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä näytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö ei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo "mitä ihmiset sanovat", se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin hänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun vajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli niin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa tavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi ollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä taakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella olisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin vielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei niin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua saattoi?! — Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, — palovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut "kello on yksi lyönyt" ja kummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli palamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin ja kun astuttiin huoneeseen, — Welin, se palovartija oli myös tullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, — niin tässä makasi Jaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja pää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä, josta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta oikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli…
—… ja viisikymmentä markkaa 12 penniä — kolmas kerta, — kuului neuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.
— No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne Jaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan, loistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se rouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä, miltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse rouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen pikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen kasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä varjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa on! Jaahah! Se on vissi se!
Pietarissa 1890.