KURIMUS
Kertomus Pietarin Suomalaisten oloista.
I.
Annasta alkoi rautatien matka jo tuntua tuskallisen pitkältä. Noustuaan junaan Myllymäen asemalta, oli hän edellisenä päivänä nähnyt Tampereen tehtaineen savuineen ja Hämeenlinnan vanhoine linnoineen jäävän taaksensa, ja hiukan väsyneenä alituisesta istumisesta oli hän iltasella saapunut Riihimäelle, jossa hänen tuli olla yötä. Paljon uutta oli hän jo sinäkin päivänä nähnyt, mutta sivumennen vain ja vilaukselta, jonka tähden se kaikki ei ollenkaan hänen aivojansa askarruttanut hänen siinä yötään maatessaan majatuvan kovalla penkillä. Ei — päinvastoin uneksi hän vain uneksimistaan, loppumatta, ilman johdonmukaisuutta kaikesta siitä, mitä hän ei ollut nähnyt, vaan mitä hän toivoi saavansa nähdä. Matkansa määrästä uneksi hän; ja kaikessa oli jotakin sanomattoman suurta ja suurenmoista, milloin kauhean iso kirkko kultakupusine tornineen, jonka torninhuipussa olevasta rististä ikään kuin sininen silmä nousi ylös ja katosi taivaan siintoon, milloin taas viisi- ja kuusi-kerroksisista kivitaloista, joissa kuitenkin asui vain pelkkiä muurahaisia, ja yht'äkkiä muuttui tämä kaikki komeaksi kaupungiksi, mutta kaupunki taas yht'äkkiä suureksi muurahaispesäksi, jonka tuli ja hämmensi kiiltävä kyykäärme. Hyi! Ja Anna säpsähti ja heräsi; hän hypähti ylös eikä voinut enää nukkua, vaikka vielä olikin jotenkin varhainen. Senpä tähden hän kohta sitte peseytyi, pukeutui ja alkoi odottaa Pietariin menevän junan tuloa. Vaan hirveän pitkäksi ja ikäväksi tämä odotus hänestä kävi asemahuoneen avarassa salissa, vaikka hän ei jättänytkään käsityötä käsistään. Toisia junia siitä väliin kulki, jotka lyhensivät ajan yksitoikkoisuutta, ja kaupaksi asetettuja kirjojakin Anna tavan takaa meni katselemaan, sekä kaapissa olevia että niitä, jotka pöydällä olivat rivitetyt, mutta kaikki alkoi jo pitkästyttää, kun ei sitä junaa jo näkynyt tulevaksi. Vaan tulipas se vihdoin kuitenkin!
Ja nyt istui Anna jo Pietarin junassa! Nythän sitä oli melkein kuin perillä, kun ei tarvinnut enää junaa muuttaa! Koko päivähän sitä vielä oli istua kökötettävä samalla paikalla, mutta jaksoihan toki tuon, kun oli Pietariin menossa! Sinnehän hän jo oli niin kauan toivonut. Ja nyt…!
Päivä kului kuitenkin vähitellen. Matka samoin. Lahden, Kaipiaisen, Viipurin ja kaikki pienemmät, niiden väliset asemat olivat jo sivuutetut ja ilta oli käsissä. Muutama tunti vielä, niin oltiin Pietarissa. Kello kahdeksan aikaan otti Anna eväskorinsa penkin alta esille ja alkoi hiukan haukata äitinsä matkalle laittamia ruokia, vaan eipä nyt nekään enää tahtoneet maittaa, kun se jo oli niin lähellä, tuo… Ja sitte oli Viipurista tullut niin paljon matkustavaisia lisää, että täytyi pitää koria sylissään, kun oli niin yhteen pakattu kolmannen luokan kapeisiin penkkeihin. Mutta kaikkein harmittavin oli tuo herran tapainen tuolla vaunun nurkassa, joka ei hetkeksikään luonut silmiään pois Annasta. Ihanhan se katsoi suoraan suuhun ja tahtoi estää joka leipämurusen sinne joutumasta. Eihän ne ihmiset toki näin röyhkeitä olleet siellä kotiseuduilla…
Ja väliin katseli se herra — ja katselivat sitä usein muutkin — Annan valkoisia hampaita, jotka kahtena helminauhana hohtivat hänen verevien huuliensa välistä, väliin noita sinisiä silmiä, jotka näyttivät niin lempeiltä kuin pilvetön, korkea kesätaivas, väliin taas noita kullalle vivahtavia suortuvia, jotka huivin alta otsalle ja korvien viereen hiipivät. Ja niin hävyttömästi se herra katseli, aivan kuin olisi tahtonut nielaista Annan kerrassaan, ett'ei hän tietänyt kuinka istua. Niin tukalaltakin tämä jo alkoi tuntua, että Annan useita kertoja teki mieli nousta ylös ja mennä ulos vaunusta etusillalle…
Mutta oli jo hämäräkin ja Annaa vähän peloitti mennä ulos. Jos sitä sinne putoaa pyörien alle, niin jääpi koko Pietarikin vielä näkemättä. Eikä Anna mennytkään ulos, sillä hämärä alkoi auttaa häntä, ett'ei tuo mokoma saanut häneen niin tirkistellä. Ja sitte rupesi Anna melkein yhtä mittaa lasista ulos katselemaan, siellä kun, aina sen mukaan kuin tie lyheni, pysäkkien välitkin lyhenivät, niin että niitä jo alkoi tulla ihan toinen toisensa perästä, aivan päällekkäinkin. Eikä se junakaan enää viitsinyt kaikkein huonoimpien luona seisahtua, vihelsihän vain äkäisesti, aivan kuin repäisemällä, ja mennä hörötti ylpeästi sivu… Mutta sielläkös näkyi rakennuksia molemmin puolin rataa; jos oli suuria, niin oli pieniäkin: väliin aivan kuin pieni piironki, jonka alalaatikko oli auki vedetty, jossa taas ikäänkuin kasvoi muutama kukka, ja tulia siellä vilahteli, lyhdyt oikein hipasivat vaunuja, ja hevosia siellä ajoi ja ihmisiä siellä seisoskeli kuin mitä haamuja, toiset nenäliinojansa ja hattujansa huiskutellen. Ja kah! Tuossa taas juna kerran vihelsi, vaan sivu se meni, vaikka sieltä soittoakin kuului ja koko silta oli täpö täynnä ihmisten päitä… Voi, voi, sitä mylläkkää, sitä menoa ja huimaa vauhtia! Jokohan tämä nyt olisi sitä Pietaria? Vaan ei suinkaan, koska sitä vielä näin mennään, että kiskotkin alla ratisevat, eikä taideta enää pitkin kiskoja mennäkään, vaan poikki. Ja kun tuolla taivaan rannalla näkyy tuommoinen tulijuova! Jokohan sitä nyt tullaan Sodomiin ja Gomorraan, kun noin taivas palaa?!… Hyi!
Kun säikäytti! Mikä se noin suhahti kamalasti?… Anna tempasi pelästyneenä päänsä pois ikkunan luota… Toinen juna siinä taisi vastaan tulia, koska noin ikkunoita ohi vilahteli ja tulia välkkyi! Kumma, kun ei se päälle ajanut, kun semmoista kyytiä lentää! No, onpas tätä nyt menoa! Mutta eiköhän se tämä juna Pietarissa seisatukaan, vai jokohan minä olen väärään… kun se koko kaupungin sivu laskettaa? Vaan vihdoin kuuluu pitkä, hyvin pitkä vihellys. No, nyt se jo taitaa tulla, kun se noin pitkään… Mutta, Herranen aika, tavaravaunujen joukkoonhan se nyt on joutunutkin ja kuka tästä nyt ulos löytää ja mistä sen Liisankaan kiinni saapi? Tokkopahan se Liisa edes tietää, millä kohdalla hänen pitäisi vastassa olla, jos hän ollenkaan on vastaan tullutkaan? Vaan äläs huoli! Tuollahan se jo sillan päässä näkyy se mies, jolla on punainen lyhty kädessä? Perillä kai sitä ollaan, koska ihmisetkin jo nousevat ylös ja kamssujaan alkavat ulos kantaa. Ja sieltäkös, odotussalin ovesta niitä ihmisiä ulos tulvii! Voi, voi, jos se Liisa jo huomaisi minut täältä ikkunasta; enhän minä muuten tohdi uloskaan mennä, vielä varastavat koko ihmisen. Ei! Ei näykään piikoja yhtään. Kaikki ovat hattupäitä ryökynöitä vain.
— Anna, drastui!
— Herra Jesta! Liisako se on? No, hyvää iltaa! Kun en tahtonut tuntea! Luulin ryökynäksi sinuakin! Ja mitä sinä tuolla päivänvarjostimella teet, eihän nyt aurinko paista? Vai paistaako se täällä yölläkin?
— Älähän nyt joutavia rupata! Se on sontikka. Ota nyt tshemodanisi, niin mennään vagonista ulos.
Ja Liisa auttoi Annaa. Mutta ei se Anna tietänyt tshemodania matkalaukuksi arvata. Ei hänellä semmoista ollutkaan eikä hän uskaltanut enää tässä kiireessä ruveta "rupattamaankaan". Nyyttinsä ja eväskorinsa hän otti ja sanoi kirstunsa olevan "pakaasissa" josta tytöt sitte yhdessä lähtivät sitä perimään. Saatiinhan se sieltä kyllä, mutta saipas sitä odottaakin kauan, vieläpä aukaistakin piti ja povesta sen avain etsiä, kun ei Anna ollut arvannut Valkeasaaressa antaa tullin kirstua tarkastaa. Ja niin he mylleröivät kaikki vaatteet eivätkä paikoilleenkaan panneet, niinkuin ne olivat olleet, vaan miten tahansa yhteen mättivät.
— Ovatko ne kaikki ihmiset täällä Pietarissa näin uteliaita, että ne toisen kaikki salaisuudet tutkivat? kysyi Anna sekä ihmeissään että hiukan vihoissaankin.
— No, ovathan ne vähän sinnepäin, vastasi Liisa, nauraen.
— Vai ovat sinnepäin! Ja tytöt lähtivät sitte yhdessä kirstua kantamaan ajurin rattaille, jotka Liisa oli käynyt vuokraamassa sillä välin kun Anna kirstuaan aukoi ja tullimiehille näytti…
Rrrrätätätätätätä ne rattaat vain panivat ja yhtä rätinätä, hyrinätä ja huminata kuului joka taholta, niin että Annan korvat olivat ihan lumpeen mennä eikä tahtonut oikein toistensa puhetta kuulla, kortteeriin ajaessa. Mutta jo se Annan sydän hytkähti, kun Liteinin sillalle tultiin ja sähkövalo silmiä häikäisi ja Nevan aallot, yön pimeässä, tuolla alahalla mahtavasti vyörivat, ja pitkin sen partaita, niin kauas kuin silmä kantoi, lyhtyjä paloi, kuvastuen virrassa toisena rivinä, ja korkeiden kivitalojen katot ilmaan hälvenivät, näkymättä tummaa taivasta vasten! Tuntui ihan kuin olisi kirkaista tahtonut ilosta, vaan samalla tuli pelko ja nutisti sen ilon sinne kurkun kuoppaan, jossa ne molemmat sitte toisiaan kutkuttamaan rupesivat, niin ett'ei voinut paikallaan pysyä. Eikä hän oikein tietänyt sanoa, mitenkä, mutta ihan sitä teki mieli kuin lentoon lähteä, ja ehkäpä hän olisi lentomatkalle lähtenytkin, ellei Liisa olisi häntä yht'äkkiä muistuttanut, sanomalla:
— Ethän sinä kuulekaan, mitä minä puhun!
— Kah! Niin vainkin! Mutta kukas se tuossa asuu?
— No, jo sinä nyt hassu olet! Luuletko sinä, että täällä tietää, kuka missäkin asuu? Eihän sitä aina tiedä likimäisen naapurinsa nimeäkään, joka samoilla portailla asuu, tuntemisesta ei puhettakaan.
— No, voi minun päiviäni! Mutta niin kai se on! Arvaahan sen! Vaan sitähän minä tarkoitinkin, että tuossakos se asuu, se kaupungin pää…?
— Ratonatsalnikkako? Sekö kaupungin päällikkö?
— Mikä raton nasikka? Se keisari, näet, se tämän kaupungin pää!
— Että missäkö keisari asuu? No, sano sitte niin! Se asuu voretsissa, mutta sen saat nähdä toisen kerran ja päivällä.
— Voretsissa? Voi, voi, Liisa kulta, enhän minä sinun puhettasikaan enää tahdo ymmärtää, kun tuommoista ranskan sekaista siansaksaa latelet. Puhu ennemmin vaikka Kokkolan murretta, ell'et enää puhdasta suomea osaa.
Liisa purskahti nauruun ja sanoi:
— Pian sen sinäkin opit, tämän Ryssän kielen, ja sen oppii ihan itsestään, kun vain jonkun Vanjkan opettajaksesi saat.
Anna luuli Liisan nyt jo muuten ilkeydellään viisastelevan ja hänestä, maalaistytöstä, tahtovan pilkkaa tehdä, eikä viitsinyt siitä asiasta enää puhetta pitkittää. Hän alkoi sen sijaan puhua kotipuolesta ja sanoi terveiset kaikilta. Mutta oikeata, johdonmukaista puhetta ei tahtonut kuitenkaan syntyä, kun aina mikä milloinkin ulkonainen seikka tuli ja kummastutti Annaa ja saattoi puheen toiselle tolalle. Sitä paitsi oli heillä rattailla Annan suurenlainen arkku, joka teki heidän tilansa niin niukaksi, että jalat roikkuivat ulkopuolella rattaita. Istuminen oli siis heille hyvin epämukava ja väsyttävä. Anna oli tosin pitkästä matkastansa kovin väsyksissään, mutta kaikki se uusi, mitä hän näki, veti hänen huomionsa puoleensa ja vähensi väsymyksen tunnetta. Liisa sen sijaan alkoi jo tuskaantua ja riennätti ajuria, jotta pikemmin pääsisivät kortteeriin.
Liisa palveli erään herrasväen luona, joka asui Snamenskaja kadun varrella, ja sinne oli hän saanut luvan tuoda serkkunsakin asumaan, siksi kuin tämä ehtisi saada itsellensä paikan tahi ainakin ensimäiseksi ajaksi. Ja sen talon luo seisahtuivat he nyt. Piharenki auttoi heitä kantamaan Annan arkkua kolmanteen kerrokseen, jossa kortteeri oli ja jonne he nousivat keittiön portaita myöten pihan puolelta. Kello oli jo kohta puolivälissä yksi yöllä, kun he saapuivat kotiin.
Se oli samalla kertaa väsymyksen huokaus ja mielihyvän tunne, joka pääsi Annan rinnasta, kun hän istuutui tuolille Liisan keittiössä. Väsymyksestä ei hän jaksanut juoda kuin kupillisen Liisan tarjoamaa teetä ja tyytyväisenä nukkui hän kohta, kun oli heittäytynyt lattialle tekemälle tilallensa. Nythän oli hänen toivonsa toteutunut. Hän oli nyt — Pietarissa.
Mutta yöllä hän kuitenkin uneksi, niinkuin hän yhä vielä olisi ollut matkalla Pietariin. Ja niin kummallinen oli se kaupunki, jonne hän oli menossa, ett'ei siitä tahtonut tulla tolkkua millään lailla. Sinne kulki rautatiet ristiin rastiin ja eräässä vaunussa, ihan perimmäisessä nurkassa, istui muuan herra, joka niin julkeasti tuijotti häneen, että hän nousi ylös ja lähti pois. Vaan yht'äkkiä näki hän äitinsä seisovan edessään. Hän oli olevinaan vielä kotonaan. Hän oli polvillaan avonaisen arkkunsa vieressä ja pani sinne vaatteitansa. Vastapäätä häntä, toisella puolen arkkua, seisoi hänen äitinsä ja oli niin murheellisen näköinen: silmien pielissä oli Anna hänellä näkevinään kyyneleet. Vaan ei hän kuitenkaan Annalle mitään sanonut, mutta Anna tiesi hänen ajattelevan, että "ole sinä varoillasi siellä Pietarissa, muutoin se, tuo herra, sinun vielä…" Ja sitte heitti hän äitinsä hyvästi, ja molemmat rupesivat itkemään… Ja Anna heräsi hypähtäen, mutta hän kääntyi vain toiselle kylellensä ja nukkui taas.
II.
Noin puolitoista kuukautta Pietarissa oltuansa, kirjoitti Anna äidillensä näin kuuluvan kirjeen:
'Rakas äitini!
Täten saan nyt lähestyä teitä ja tietää antaa, että minä onnellisesti saavuin tänne, ja että Liisa oli minua tatsuunalla vastaanottamassa, jonka luokse minä sitte menin yöksi ja hänen pyynnöstänsä jäin asumaan siksi, että saisin itselleni paikan. Niinkuin meidän kesken oli puhuttu, en minä teille ole ennen kirjoittanut kuin paikan saisin, ja nyt minä olen sen saanut, sen paikan. Muita pitäisihän minun kertoa alusta alkaen ja kertoa, miltä se Pietari minusta ensin näytti, mutta jo se on semmoinen kaupunki, etten minä muista enää itsekään, miltä se minusta näytti, kun tuli niin paljon kaunista yht'aikaa, enkä minä sitä osaisikaan kertoa näillä kahdella postipaperiarkilla, jotka hovineuvos minulle antoi. Jätetään se nyt siksi, kuin te tulette tänne, sillä nyt minä voin toivoa jo muutaman kuukauden perästä saavani lähettää teille rahaa, että tekin pääsette tänne tulemaan. Täällä kun maksetaan palvelijoille niin hyvä palkka. Vaan kun te tulette tänne, niin älkää unhottako ottaa passia kuvernööriltä, sillä ilman passia ei täällä kukaan saa asua, vaikka ei se kuvernöörin antama passi kelpaa; täällä sitte otetaan se passi Passitoimistossa pois ja annetaan toinen sijaan, joka kelpaa, vaan ei sekään kelpaa kauemmaksi aikaa kuin vuodeksi. Ja sitä paitsi pitää olla sitä passia saadaksensa papinkirja, mikä minulla onneksi oli otettuna, kun on täällä niin hirveän monet temput ja konstit ennen kuin ihminen täällä rauhassa asumaan pääsee. Enkä minä sitte tiedä, mitä varten ne minulle passia antaessaan kaupan päälliseksi semmoisen pöläkön antoivat, ett'en minä toiste sinne toimistoon enää menekään. Se harmaapartainenhan se, jolla kiiltonappisen takkinsa lävessä oli pieni punainen rihma, sieltä passien luukusta minulle niin saarnasi, että "mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Niin, että minua rupesi oikein pelottamaan, mitä se sillä tarkoittaa, ja sitte hävetti, kun kaikki ihmiset minuun niin katsoivat ja miehet suunsa hymyyn vetivät. Ja kun minä näin olin saanut sen passi-asian toimitetuksi, niin vei Liisa minut erääseen konttooriin, jossa kaikenlaisia paikkoja palvelijoille hankitaan, ja siellä ne kirjoittivat kirjoihinsa nimet ja atressit ja lupasivat ilmoittaa, milloin minä paikan saan, ett'ei minun siellä käydäkään tarvinnut. Näin ylpeästi täällä eletään, ett'ei tarvitse muuta kuin palkkansa määrätä, niin tulee paikka ihan itsestään! Enkä minä kahta viikkoa kauemmin odottaa tarvinnutkaan, niin jo se tulikin. Ja minä toivon, että se tulee olemaan hyvä, niin että aluksi voin olla tyytyväinen, ja sen minä toivon varmaan. Palkkaa saan minä kahdeksan ruplaa kuukaudessa, mikä Suomen rahassa tekee noin kaksikymmentä markkaa, ja sen lisäksi naulan kahvia ja kaksi sokeria kuukaudessa. Sillä täällä ei pestata palvelijoita vuosittain, vaan kuukausittain otetaan, ja jos jostakin paikasta tahtoo lähteä pois, niin tarvitsee vaan sanoa itsensä irti kolmea päivää ennen ja samoin tekee herrasväkikin, kun he tahtovat palvelijansa pois lähettää. Josta näette, äiti kulta, että täällä eivät palvelijat ole ollenkaan huonommat herroja, vaan ainakin yhtä hyvät. Ja onni se minulla oli, että minä tällaisen paikan sain, vaikka se sattui Venäläiseen perheesen, mutta Liisa kyllä sanoi, että parempi se on paikka Venäläisillä palveltavana kuin Suomalaisilla, sillä Venäläiset, muka, sanoi hän, eivät ole niin saitoja kuin Suomalaiset, vaan auliimmat. Ja jokohan minä lienen maininnut, että herra, joka on niin kutsuttu hovineuvos, on oikein hyvä ihminen ja minua niin hyvänä pitää, että välistä oikein hävettää, mutta rouvan läsnä ollessa ei hän sitä tohdi näyttää, sillä rouva vähän niinkuin karsaasti minuun katsoo, mutta ei kuin vain toisinaan. Eikä heitä ole kuin kaksi henkeä, kun ei heillä ole lapsia, niin että minulla sisäkkönä ei ole muuta tehtävää kuin huoneita siistitä ja puhtaina pitää sekä vieraita vastaanottaa, kun kelloa soitetaan. Ja hyvin komea kortteenkin heillä on, niin että ylen rikkaita he mahtavat olla, kun on vain kaksi henkeä ja seitsemän huonetta pitää olla. Mutta on se rouva vähän niinkuin konstikas, vaan saattaahan se olla totta, mitä herra sanoo, että se tulee siitä, että rouva on kivulloinen, ja niin kai se onkin. Minä puolestani kyllä koetan olla niin, että minuun tyytyväisiä olisivat, eivätkä vihastuisi, ja näyttäväthän he ylipäänsä sitä olevankin. Te, äiti, minulle aina sanoitte, että "varo sinä, Anna, sitä kiukkuista luonnettasi, ett'ei se puhkeaisi, muutoin se sinulle vahingon tuottaa". Ja kyllä minä sitä varoa koetankin, niin ett'ei tähän saakka ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut. Jonka tähden voitte nyt olla ihan huoleti ja rauhassa sen suhteen.
Kun te nyt, äiti, vasta kirjoitatte Antille sinne Ameriikkaan, niin laittakaa terveisiä hänelle hänen sisareltaankin Pietarista, sillä itse minä en niin kohta joutane kirjoittamaan. Ja sanokaa hänelle, että hänkin koettaisi rahaa tienata, että meille kaikille kolmelle vihdoin onnenkin päivät koittaisivat. Sillä minä kun kuukauden palkkani saan, niin vien siitä kuusi ruplaa säästöpankkiin, josta annetaan neljän prosentin korko vuosittain, niin että vuodessa voin siten säästää aina kuuteen, seitsemään kymmeneen ruplaan saakka, mikä Suomen rahassa jo tekee noin puolitoista sataa markkaa, ja sehän on jo nätti summa se köyhälle palvelustytölle. Vaatteisiin en minä ensimäisenä vuonna taida tarvita melkein mitään, koska minulla tarpeeksi on kaikkia ja sitä paitsi täällä Venäjällä on tapana sekä Jouluksi että Pääsiäiseksi palvelijoille lahjoja tahi rahaa antaa, niin että minä siten varmaan saankin, jos jotakin tarvitsen, etten tarvitse palkastani ottaa, vaan saan sen säästää, ell'ette te tahdo tänne tulla, niinkuin minä lupasin teille matkarahoja laittaa.
Vaan jopa minun täytyy tämä kirjeeni lopettaa, kun se näin pitkäksi on venynyt ja paperikin alkaa loppua, enkä minä tiedä, tokko se enään yhdellä postimerkillä meneekään, kun on näin paljon kerrotuksi tullut. Sanokaa siis terveiset kaikille, jotka minua kotipuolella tuntevat, ja kun Yläjärven Kaarlen kirkolla tapaatte, niin sanokaa hänellekin sydämelliset terveiset hänen vanhalta tuttavaltansa Pietarin kaupungista. Liisa käskee teille terveisensä sanomaan ja muille omaisillensa myöskin. Ja minä olen, Jumalan kiitos, terve ja voin hyvin ja sitä samaa toivotan teillekin, rakas äiti. Kiitoksia paljon hyvistä eväistänne, joita me vielä viikon päivät täälläkin Liisan kanssa syötiin. Voikaa nyt oikein hyvin ja eläkää onnellisena ja hyvässä terveydessä, sitä toivoo
Teidän Anna.'
III.
Oli pyhäpäivä ja Anna oli tavallisuutensa mukaan tullut kirkkoon. Siellä, vaimoväen puolella, näki hän Liisan istuvan ja pujottelihe penkkiin hänen viereensä, siellä kun vielä oli sijaa yhdelle hengelle. Laskettuaan nenäliinaan käärityn virsikirjansa, jonka lehtien välistä sinisen kirjanmerkin nauhat molemmin puolin riippuivat, penkin reunalle ja pantuaan, sen päälle oikean käsivartensa, kumarsi hän päänsä sen yli ja luki itsekseen Isämeidän ja Herran siunauksen. Sitte, sen tehtyänsä, sanoi hän hyvän päivän Liisalle ja kätteli ja tiedusteli hiljakseen kuiskaten hänen vointiansa.
Kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet, vaikka kirkko jo oli ihan täysi; kaikki parvetkin olivat töpösen täynnä. Odotettiin pappia. Kello ei liene vielä ollut määrällään tahi ei liene pappi vielä ollut aamiaistaan lopettanut, koska häntä odotettiin. Ja odottaessa kuului sieltä täältä yskimistä ja rykimistä vuorottaisin, milloin miltäkin haaralta, välistä yht'aikaakin; kuka yskän tähden yski, kuka taas muutoin vain rykäsi toisen yskän jatkoksi, että pappi kuulisi, että "nyt sitä jo ollaan koossa, tulkaa nyt". Ja sitte kuului taas tuoltapäin nenän niistämistä, hienoa, lyhyttä vain — varmaankin joku nainen, jota jo itkettämään rupesi, vaan sen jälkeen tuolta yläparvelta siihen kohta vastasi toinen, oikein perinpohjaisesti, pitkään ja moneen kertaan, niin että toiset jo kääntyivät sinnepäin katsomaankin: se oli varmaankin joku mies, jolla oli ankara nuha. Muutamat sinnepäin katselivat, vaan toiset olivat hyvin hartaita: toiset lukivat pää kumarassa jotakin kohtaa virsikirjastansa, lukivat, eivätkä silmiänsäkään ylös luoneet, toiset taas katsoivat hartaasti alttaritauluun, välistä sattuen silmillään numerotauluunkin. Vaan oli siellä semmoisiakin, jotka tavan takaa vilkkuivat urkulehterille päin, että "eikö se urkurikaan jo tule ja ala soittaa?" Vaan eihän se urkurikaan alkaa voinut, kun ei vielä pappi ollut saapunut.
Tämän odotuksen aikaan se oli, kun Liisa Annalle sopotti:
— Kuulehan, Anna, minulla on sinulle jotakin kertomista.
— No, mitäs se olisi?
— Muistatkos sinä, kun me viimeisen kerran "seurassa" oltiin?
— Senkö Suomalaisen hyväätekeväisyysseuran tanssi-iltamassa? Kyllä.
Mitäs sitte?
— Muistatkos sinä, kuka sinua siellä eniten tanssitti sinä iltana?
— Kuka? Enkä muista. Mitäs sinä nyt niin kyselet?
— Etkös sitäkään, joka yhden katrillin kanssasi tanssi ja vielä toiseenkin pyysi, vaikka et mennyt, kun jo oli toinen ehtinyt pyytää?
— Sitäkö pientä, harmaasilmäistä miestä, jonka…?
— Niin juuri. Kultaseppä Oittinenhan se on.
— Entäs sitte?
— Hän kuuluu rakastuneen sinuun.
— Älä joutavia
Samassa helähti kello urkulehterillä ja kotvasen kuluttua alkoi urkuri soittaa kaunista, juoksevaa alkusoittoa. Hiljakseen, vienosti alkoi hän ja vaihteli sitte samaa aihetta monella tavoin ja korotti sitä mahtavaan paisutukseen, josta hän jälleen laskeutui alas korvaa hyväileviä akordeja myöten… Vaan kohta hän sitte yht'äkkiä pysähtyi ja virsi alkoi, jota ensin lukkari yksin lauloi, vaan sitte yhtyi siihen koko seurakunta ja Jumalanpalvelus oli alkanut.
Ennen kuin aamuvirsi oli loppuun laulettukaan, ehti Liisa jo sysäistä
Annaa kylkeen ja kuiskuttaa, päätään nyökäyttäen:
— Tuolla hän istuukin.
Todellakin. Siellä, miesten puolella, ristikäytävästä ylöspäin, hän istui, se kultaseppä Oittinen. Eikä hän ollut vielä niin varsin vanha mies. Poikana jo, orpona, oli hänen tätinsä tuottanut hänen Suomesta Pietariin ja pannut hänen kultasepän oppiin. Siivo ja säästeliäs kun hän oli, poikkeuksena useista muista käsityöläisistä, jotka joka sunnuntaina viikkopalkkansa viinaan joivat, vaikka muuten hyviä työmiehiä olivatkin, oli Oittinen osannut ottaa vaaria ajasta, ja oppivuosistansa alkaen oli hän kerännyt säästöön kaikki ansionsa. Sitte oli hänen tätinsä kuollut ja, koska hänellä ei muita sukulaisia ollut, jättänyt perinnöksi veljensä pojalle melkoisen summan rahaa, joka auttoi tätä toimekasta miestä omaa kultasepän liikettä alkamaan. Näin oli Oittisella kaikki mitä hän tarvitsi: oma, vilkasliikkeisellä paikalla sijaitseva pieni myymälä, joka lupasi hänelle hyvää tulevaisuudessa. Eikä häneltä niin muodoin puuttunut aineellisessa suhteessa mitään. Hänen likeiset tuttavansa luulivat kyllä häneltä jotakin puuttuvan ja kyselivät häneltä sentähden usein, että "etkös sinä, Oittinen, jo ai'o niinkuin naimaan ruveta?" Ja kun Oittinen siihen aina vastasi totisesti: "mitä niistä nuorten hulluuksista", niin muistuttivat tuttavat siihen: "kellekäs sinä sitte ai'ot kaikki rikkautesi jättää?" "Kirkolle ja valtiolle" oli silloin aina Oittisen leikillinen vastaus, eikä siitä asiasta koskaan sen pitemmälle päästy. Poikamieheksi se oli tähän saakka aina tuumannut jäädäkin, se Oittinen, mutta niinhän se sananlasku sanoo, että "ei kukaan ole profeetta omassa maassansa".
Eihän se asia ollut ihan niinkään päin, että Oittista olisi voinut kovin laiskaksi kirkossa kävijäksi syyttää, mutta ei hän siellä kuitenkaan joka pyhä käynnyt. Vaan kirkossa hän kyllä kävi ja kävi kuin tavallinen mies ainakin. Viimeisinä aikoina ne pahat ihmiset olivat alkaneet huomata, että Oittinen kävi joka sunnuntai kirkossa. "Näinköhän se nyt alkaa vanhuuden raihnautta tuntea, tuo Oittinen, vain onkohan se… kun se nyt käy joka sunnuntai, vaan ennen ei käynyt?" tuumailivat he. Vaan ne, jotka olivat silloin "seurassa" olleet, ne luulivat jo tietävänsä oikean syynkin siihen. He olivat nähneet Oittisen "seurassa" ennenkin, mutta silloin oli hän siellä aina ollut "lautamiehenä" vain, se on, hän oli ainoastaan istunut ja tanssia katsellut. Tanssimaan hän ei "viitsinyt" mennä, niinkuin hän vastasi, jos joku sattui kysymään, että "miks'ei se Oittinen tanssi?" Ja tämä vastaus tiesi, että Oittinen kyllä osasi, vaikk'ei hän "viitsinyt". Mutta sitte, kun Anna oli alkanut "seurassa" käydä ja Oittinen näki hänen ja tutustui häneen, niin silloin hän "viitsi" ja tämä kummastutti kaikkia, eniten kuitenkin nuoria neitosia, joiden "silmät olivat häntä aina vartioineet". Tähän saakka olivat nämä olleet toisiaan kohtaan melkein kateutta vailla, sillä he olivat ihan varmat siitä, ett'ei Oittinen kestään huoli. Mutta nyt heitä tämä "viitsiminen" vielä enemmän suututti kuin kummastutti, kun näkivät hänen Annan kanssa tanssivan. "Eikös se nyt parempaa löytänyt kuin tuon…?" kuiskasi eräs suutarin tytär kumppanilleen ja heitti ylönkatseellisesti päänsä syrjään. Puhvettiin taas juoksi muuan pilkkakirves ja huusi: Menkäästä, pojat, katsoon! Nyt on piru merrassa, kun Oittinen "viitsii"…!
Ja sen erän perästä ruvettiin täydellä todella ajattelemaan, että "Oittinen täyttää sen, mikä häneltä puuttuu", varsinkin koska hänen taajentuneet kirkossa käyntinsä lisäsivät varmuutta tälle olettamukselle. Senpä tähden Liisakin oli niin varmaan tietävinään, että kultaseppä Oittinen oli Annaan rakastunut.
Eikä se taitanut ihan perätöntä ollakaan. Sillä kun Oittinen oli kirkkoon tullut ja paikalleen asettunut, niin katseli hän vähän ympärilleen, mutta hyvin vakavasti, niinkuin se ei olisi mitään merkinnyt, kääntyen ensin oikealle puolelle, että luultaisiin hänen jotakin miestuttavaa etsivän, ja sanottuaan sinne päin pienellä pään nyökkäyksellä hyvänpäivän tuonne ja tänne, kääntyi hän vasemmalle puolelle ja antoi silmänsä hyvin tarkkaan juosta jokaista penkkiä pitkin. Mutta kun ei hän sieltäkään huomannut, mitä hänen silmänsä etsi, niin kääntyi hän suoraan eteenpäin ja istui totisena siinä asennossa koko ajan, siksi kuin kirkonmenot alkoivat, vieläpä koko aamuvirrenkin ajan. Sitte vasta, sen loputtua, katsahti hän ikäänkuin sivumennen ja pikimältään vain vasemmalle päin taaksensa ja nähtyään sen, minkä tahtoi nähdä, kääntyi hän hyvin sukkelaan taas paikoilleen, vaikka tyytyväinen ilme kasvoissa. Ihan samalla lailla katsahti hän sitte vielä kerran vähän ajan kuluttua ja olisi ehkä katsellut kauemminkin, mutta samassa lankesi koko seurakunta polvillensa ja Oittinen samoin, ja luki hattunsa sisään: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"
Vaikka vilaukseltakin, mutta hän oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä Annan. "Prinsessalta hän näyttää muiden rinnalla!" ajatteli Oittinen itsekseen. Mutta ei hän tietänyt oikein sanoa, kaunistiko tuo hattu, joka Annalla oli päässänsä, yhtä paljon häntä kuin huivi, jossa hän oli hänen ennen nähnyt. Nyt oli Annassa kuitenkin jotakin yhteistä Pietarin muiden neitsyeiden kanssa ja sitä ei hän olisi tahtonut hänessä nähdä. Huivi päässä, sitä vastoin, oli Annassa juuri sitä puhdasta ja raitista, joka tuoksui Suomen ilmalta ja jota Oittinen hänessä ennen oli ihaillutkin. "Mutta ollaksensa kultasepän matami, pitää hänellä kuitenkin olla hattu päässä", vilahti yht'äkkiä Oittisen aivoissa ajatus ja tämä ajatus häntä hiukan tyydytti.
Muutoin Anna todellakin näytti hänestä "prinsessalta". Hänen verevät kasvonsa eivät olleet vielä rahtuistakaan ehtineet kadottaa uhkuvaa tuoreuttansa ja hänen korkea, sopusointuinen vartalonsa teki hänen oikein pulskaksi naiseksi. Sitä paitsi oli hän hyvin siististi puettu: yllään oli hänellä paksu, musta verkapalttoo, joka näytti aivan uudelta, ja sen hihojen ja mustien hansikkojen välistä hohti pari valkoisia mansettia. Neitsyeksi häntä tuskin olisi voinut luullakaan, vielä vähemmin siksi samaksi Annaksi, joka muutama kuukausi sitte oli Suomesta tullut Pietarissa paikkaa etsiäksensä ja joka rautatien asemalla piti Liisaakin "hattupäänä ryökynänä". Edistys oli ollut suuri ja nopea ja se kummastutti hiukan Annan serkkuakin.
Mutta sillä välin edistyi jo Jumalanpalveluskin. Sinä sunnuntaina saarnattiin "työmiehistä viinamäessä". Pappi nousi kohta saarnatuoliin ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Se oli hän, jota kaikki toivoivat saada kuulla ja joka parhaiten osasi saarnata "kaikkien" mieliksi. Ja hän saarnasikin, niin että seinät paukkuivat ja niin ett'ei suntiolla ollut mitään sanankuulijoiden unen kanssa tekemistä. Ainettaan osasi hän niin hyvin käsitellä, että siitä saivat osansa sekä isännät että palkolliset. Ja niin sydämelle kävivät hänen sanansa myöskin, että harva se nainen oli, joka ei niistä heltynyt ja tuntenut katumuksen kyyneleiden herahtavan silmiinsä, harva se mies, jonka rinnassa ei kohonnut vaikka hetken huokaus ja jossa ei herännyt halua kääntyä paremmalle tielle. Tiesipä hän sitte johtua aineestansa sellaisiinkin asioihin, jotka sattuivat monen sanankuulijan kipeimpään paikkaan, aivan kuin hän olisi tuntenut ja tietänyt kaikki mitä tapahtui. Hän puhui siitä, että monet kirkonkäynnillänsä vain pahennusta herättävät ja että sentähden "olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja he upotettaisiin meren syvyyteen". "Monet", sanoi hän, "tulevat vain kirkkoon sopottelemaan ja omia juorujansa juttelemaan, niinkuin heillä ei olisi aikaa siihen viikon ajalla, ja siten Herran huoneen saastuttavat; monien ajatukset liikkuvat kaukana aivan toisissa asioissa ja, jos he tuntevatkin kirkossa pienen pistoksen sydämessään, niin ovat he kotiin tultuansa aivan samat kuin ennenkin, vieläpä pahempiakin; monia taas viettelee kiusaaja kirkossa ympärilleen vilkkumaan riettaissa tarkoituksissa, niin että on aivan sama kuin tyhjille seinille saarnaisi…" Ja paljon siihen suuntaan puhui tuo oiva pappi. Ja monta oli naisten puolella, joihin tämä kipeästi koski, monta myöskin miesten puolella, joille se oli sanottu oikealla ajalla. Ikäänkuin häpeillen kuunteli seurakunta tarkkaan tätä rakastetun pappinsa nuhdesaarnaa.
Ja vaikka itse saarnan aikaan olikin oltu hyvin tarkkaavaisia, olivat korvat kuitenkin vieläkin enemmän hörkällään kuulutuksia luettaessa. Varsinkaan ei kuulunut hiiskausta koko kirkossa, kun tuli avioliittoon kuulutettavien vuoro. Näytti siltä kuin tämä olisi ollut kirkonmenojen tärkein osa.
Vaan ei kultaseppä Oittinen malttanut kuitenkaan näidenkään aikaan olla vilkaisematta sinnepäin, vaikka hänkin äsken oli tuntenut "pienen pistoksen sydämessään". Sillä se pistos, jonka hän oli toiselta taholta sydämeensä saanut, oli tuota äskeistä paljoa voimakkaampi. Ja samassa vilahti hänen päässänsä pieni ajatuksen alku, että "milloinkahan sitä meitäkin…?" Mutta siihen se katkesikin, kun hän yht'äkkiä jälleen kääntyi paikoilleen.
Tuskin oli sitte saarna loppunut, kun jo suuri joukko ihmisiä alkoi hiipiä ulos kirkosta, vaikka viimeinen alttaritoimitus vielä oli tekemättä. Siellä he sitte seisoskelivat ja pakinoivat kirkon rappusilla ja sen edustalla ja vielä vähän matkaa kadullakin, estäen muita kulkijoita vapaasti ohitse pääsemästä. Olipa siellä kadun vierustalla muutamia Viipurin rinkelien ja paperossienkin kaupittelijoita, jotka olivat arvanneet käyttää tilaisuutta hyväksensä hyötyäksensä muiden kirkonkäynnistä. Vaan kun sitte loppuvärssy oli laulettu ja kaikki olivat kumarruksissa hiljaa itseksensä kirkonkäyntinsä siunanneet, tyhjensi kirkko sisästänsä koko tuon sakean, mustan joukon, joka tulvimalla tulvi ulos ja täytti kadun pelkillä päillä, joista toiset jäivät muiden päiden kanssa tarinoimaan, toiset taas ja ne, joilla oli tärkeimpiä toimitettavia, hajosivat mikä millekin haaralle ja valuivat kuin juoksevat jokivedet kadun käytäviä pitkin. Niiden joukossa, jotka seisahtuivat kirkon edustalle keskenänsä puhelemaan, olivat Anna ja Liisakin. Liisa ei ollut kirkossa ehtinyt loppuun puhua sitä asiaa, josta hän oli alkanut, ja vei sentähden Annan vähän syrjään voidakseen, muiden kuulematta, lausua vapaasti sanottavansa.
— Se on ihan totta, mitä sinulle sanoin, alkoi hän. Eräs suutarin matami, jonka luona palvelee minun tuttavani, Leena niminen tyttö, on tuttu kultaseppä Oittisen kanssa ja tämä, kuulen ma, on jo aikonut pyytää matamia puhemieheksi eli vaahaksi, niinkuin täällä sanotaan.
— Maaloli [vähäkös siitä!], että on aikonut pyytää? sanoi Anna, joka jo oli oppinut vähän venättäkin puheeseensa sekoittamaan. — Mistä sen tietää, että hän minua kosia aikoo? Ja tokkopa minä hänestä huolisinkaan!
— Älä sano niin! Hänen ottaisi mikä ryökynä tahansa.
— Vaan minäpä en huoli kenestäkään!
— Etkös sinä tiedä sitte, että hän on rikas? Ja sitte kuuluu hän olevan oikein hyvä mies ja kunnollinen eikä ryyppää tippaakaan. Eikä hän siltä itara ole, vaikka hän rikas on, jos sinä sitä pelkäät. Kaunis hän ei ole, se on totta, mutta mitäs se tekee, kun mies muutoin on kelpo ihminen. Olisitpa sinä onnellinen, jos hänen saisit!
— Olenpa minä onnellinen muutoinkin. — Katsopas tänne, Liisa! Mitä sinä tästä tykkäät?
Ja Anna päästi palttoon kauluksensa ylimmät hakaset auki ja näytti Liisalle rinnassaan olevan kultaisen solen, joka oli noin parin tuuman pituinen ja poikki leikatun vitjan tapainen. Liisa ei ollut uskoa omia silmiänsä.
— No, onpas sitä! Et suinkaan sinä ole tuota itse ostanut?
— Johan nyt! Menevät ne rahani muihinkin tarpeisiin.
— Keltäs sinä sitte olet sen saanut? Vaikka arvaahan tuon kysymättäkin.
— Keltäs muulta kuin häneltä… hovineuvokselta. Hän antoi sen minulle viime viikolla ja sanoi tahtoneensa antaa sen jo uuden vuoden lahjaksi, mutta pelänneensä, että rouva saa sen tietää. Ja sitte taputti hän minua poskelle ja pyysi, etten minä sitä koskaan kotona pitäisi, vaan ulkona käydessäni saisin sitä kyllä pitää missä tahansa. Niin hyvää herraa minä en ole koskaan…
— Hyvää päivää! Mitäs ne neidit täällä niin uutterasti…?
Se oli kultaseppä Oittinen, joka lähestyi heitä ja ryhtyi puheluun. Hän oli ensin seisonut vähän aikaa kirkon portailla ja katsellut ympärillensä ja huomattuaan, että väki oli jo melkein kokonaan kirkolta hajonnut, päätti hän mennä Annaa puhuttelemaan. Hän tuli Annan eteen juuri ennen kuin tämä ehti palttoonsa hakasia kiinni saada ja huomasi hänen solkensa. Se pisti heti hänen silmiinsä, mutta samalla pisti se pahasti hänen sydämeensäkin. Hän ei tullut sanoneeksikaan sentähden ollenkaan sitä, mitä oli aikonut sanoa, vaan aivan toista.
Eikä siitä puheesta tahtonut oikein mitään tulla. Jaksamista siinä kyllä tiedusteltiin ja sitä, kuinka Anna nyt Pietarissa viihtyi, vaan enemmän se Oittinen oli mykäksi jäädä, hänen katseensa kun vain lepäili Annan kasvoilla. Ja sitte häiritsi Liisan läsnäolokin vähän kultasepän ajatusten juoksua, hän kun muutoinkin oli hiukan kankeapuheinen. Vaan kun tytöt ikäänkuin käkesivät lähtemään pois, niin kiirehti Oittinen kysymään:
— Aikovatko neidit tänä iltana "seuraan" mennä? Hän puhutteli aina heitä molempia yht'aikaa. Liisa, joka tiesi, ketä tämä kysymys oikeastaan tarkoitti, katsahti Annaan, joka vastasi:
— Tänä iltana minä en enää pääse, mutta ehkä tulevana sunnuntaina…
Jaa, vainkin, jopa meidän täytyy kotiinkin lähteä… Hyvästi nyt!
— Hyvästi! Hyvästi! vastasi Oittinen, pannen ystävällisen äänen painon vastaukseensa ja jäi kummissaan katsomaan, kuinka tytöt rientäen lähtivät kulkemaan.
— Mitä sinä nyt noin, tuolla lailla… epäkohteliaasti…? muistutti
Liisa, kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän.
— Mitäs minä sitte olisin…?
— Näethän sinä nyt, että minun sanoissani on perää, kun hän puhuttelemaankin tuli. Sillä ei suinkaan hän sitä minun tähteni tehnyt.
— Kukapa sen tietää? Ehkäpä se sinun tähtesi olikin.
— Ole vait!… Mutta kuulehan, Anna, mitä minä sinulle sanon, mutta älä suutu vain. Valitse nyt oikea tie, niin kauan kun sinä vielä tien haarassa olet, muutoin sinä kadut kauppojasi.
— Älä saarnaa, vaan joudu pois! Kyllä minä tiedän mitä teen.
Liisa ei sanonut siihen enää mitään, ja molemmat tytöt kulkivat jonkun matkaa ääneti. Liisan alkoi käydä serkkuansa vähän niinkuin sääliksi. Hän ei tietänyt mitä keinoa olisi ollut käytettävä.
— Kuulehan Anna, sinä puhuit minulle kerran, silloin alussa vielä, että sinä olit kirjoittanut äidillesi, jotta sinä tahdoit häntä tulemaan tänne ja että ai'ot panna palkkasi säästöpankkiin. Hauskapa olisi, jos äitisi kohta tulisi. Onko sinulla jo paljonkin säästettyä? Ehkä sinä jo voit hänelle matkarahat laittaakin?
Liisa toivoi, että kenties voisi Annan äidin tulo jotakin hyvää asiaan vaikuttaa, ja teki sentähden tämän kysymyksen. Mutta Anna, joka luuli hänen ikäänkuin tahtovan soimata häntä, vihastui ja vastasi kiukkuisesti:
— Vielä sitä viidellä ruplalla mihin pääsee, jotka minulla pankissa on! Ja luuletkos sinä mitään jäävän säästöön pantavaksi, kun on niin paljon tarpeita ostettavana? Enkä minä tätäkään palttoota ole ilmaiseksi saanut. Muutoin äiti minulle kirjoittikin, ett'ei hän tahdo Pietariin tulla, kun on jo siinä iässä, ja että hän tahtoo kuolla omalla maalla.
Sillä välin olivat he tulleet Nevskille, josta heidän tiensä erosivat. Annan oli poikettava Kasanskaja kadulle, Liisan taas oli kulettava Nevskiä ylöspäin. Erotessa sanoi Liisa:
— No, hyvästi nyt, Anna. Pyydähän nyt päästä tällä viikolla jonakin iltana minun luokseni, niin puhellaan kaikenlaista.
— Hyvästi! Käyhän kohta meilläkin! oli Annan lyhyt vastaus. Ja hän lähti, vähän vihoissaan Liisalle, joka sitä vastoin astui, säälin tunne sydämmessään, ja muutamia kertoja katsahtaen Kasanskajalle päin, Annan jälkeen…
Mitä Oittiseen taas tulee, niin oli hän tästä kohtauksesta ikäänkuin hiukan nolostunut. Mutta tämän tunteen lisäksi, kirveli hänen sydämensä pohjalla vielä tuon äskeisen pistoksen jälki, sen näet, jonka Annan solkineula siihen oli tehnyt. Hän ei alussa tietänyt ollenkaan, mitä hän tästä näkemästänsä ajattelisi. Mutta kohta tuli hän kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se saattanut olla muuta kuin lahja. Ja tämä ajatus sai hänet hirveän pahoille mielin, hän melkein katui, että oli kirkkoon ollenkaan tullutkaan. Annasta rupesi hänessä yht'äkkiä liikkumaan kaikenlaisia mietteitä, joita hän tuon tuostakin koki karkoittaa luotaan, mutta ne palasivat yhä jälleen takaisin. Sitte näytti tuo Annan käytöskin hänestä vähän kevytmieliseltä, vaikka hänen sydämensä koki sitäkin puolustaa, lukien siihen syyksi sen, että Anna häntä liian vähän tunsi vielä ja että hänen varmaankin oli kiire kotiinsa.
"Mutta mitähän ihmiset minusta ajattelevat?" tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi ja vihastui itseensä. Vihossaan huusi hän luoksensa ajurin ja käski ajaa mitä pikemmin kotiin.
Tavallisesti käypi niin, että kun ihminen, jolla on vakaa, totinen, suora ja yksinkertainen luonne, yht'äkkiä tavalliselta uraltansa, vaikka rahtusenkin, syrjähtää, niin näyttää hän ja hänen tekonsa ja käytöksensä naurettavilta. Niinpä olisi ihmisten mielestä Oittinenkin näyttänyt, jos he olisivat tietäneet yhtäpaljon, kuin hän itse tiesi. Mutta, kaikeksi onneksi hänelle, olivat ainoastaan muutamat ja nekin vain nuoret, jotka muutenkin pilantekijöinä tunnettiin, hänestä jotakin tietävinään ja mitä he huhusivat, sitä eivät muut ihmiset oikein ottaneet uskoaksensa, sillä Oittinen oli jo niin hyvältä puolelta yleisesti tunnettu. Mutta se ajatus, että ihmiset saattoivat luulla hänestä enemmänkin kuin hän itsekään itsestään tiesi, suututti häntä kovin ja suutuksissaan ajoi hän suoraa päätä kotiinsa.
IV.
Annan palvelus oli tähän saakka ollut hyvin tasaista ja sopusointuista. Mitäkään erityistä tyytymättömyyden syytä ei hänen isäntäväellänsä ollut häntä vastaan, ei hänen töittensä eikä hänen käytöksensäkään suhteen. Ne työt, jotka olivat Annan tehtävänä, eivät tosin vaatineet suurta taitoa, vaan tarkkuutta, puhtautta ja luotettavaisuutta, ja nämät ansiot olivat Annalla kyllä. Suomessa, maalla ollessansa, oli hän ennenkin palvellut herrasväellä samanlaisessa toimessa, vaikka toisissa oloissa, ja oli täyttänyt paikkansa hyvin. Omasta itsestänsä taas oli hän aina pitänyt suurta huolta, jonka tähden hän ei koskaan näyttäytynyt muutoin kuin siististi puettuna, jopa oli vähän niinkin, että hän tahtoi näyttää korealta ja niin sanoakseni "silmään pistävältä". Tämä ominaisuus oli hänellä nyt, uusissa oloissa, kasvanut melkoisesti. Ensiksikin vaati hänen tehtävänsä, jossa hänen joka päivä piti olla ensimäisenä vieraiden silmien edessä, että hän oli nuhteettoman puhdas puvussansa, ja tässä suhteessa saikin hän aina parhaimmat ylistykset kaikilta, jotka hänen näkivät. Sitte oli hänen itserakkautensa, joka ennen oli ollut vain horrostilassa, hänen olonsa aikana Pietarissa, monella tavoin herätetty eloon ja kiihdytetty. Puvun ohessa rupesi hänen ulkomuotonsakin antamaan hänelle yhä enemmän ajattelemisen aihetta.
Käytökseltään muutoinkin oli Anna ollut tässäkin paikassa hyväntapainen. Ulkona käymään oli hän pyytänyt harvoin, johon tietysti pääasiallisena syynä oli se, ett'ei hänellä muita tuttavia ollut kuin Liisa, ja niin hyvin tämän luota kuin kirkostakin ja niinä parina kertana, jolloin hän "seurassa" oli käynyt, oli hän sieltäkin palannut aina määräajalla, myöhästymättä sen ajan yli, johon saakka hänelle oli lupa annettu tahi jolloin hän oli sanonut tulevansa kotia. Hänen luonansa taas ei käynyt kukaan muu kuin Liisa ja hänkin jotenkin harvoin.
Päättäen siitä, että Anna kirjeessään äidillensä oli sanonut rouvan olevan "vähän niinkuin konstikkaan" sekä kohta sen jälkeen maininnut äitinsä varoituksen hänen oman "kiukkuisen luonteensa" suhteen, olisi kyllä voinut luulla piankin jonkun "yhteen törmäyksen" tapahtuvan näiden henkilöjen välillä, mutta mitään sellaista ei vielä ollut, sillä Anna oli koettanut huolellisesti hillitä itseänsä ja "tietää paikkansa". Tältäkään kannalta siis ei ollut hänen käytöksensä suhteen ollut mitään moitteen sijaan.
Mitä sitte Annan kielen taitoon tulee, niin ei hän ollut niitä ihmisiä, jotka omaan puheeseensa takertuvat. Päin vastoin oli hänellä hyvinkin "kielen kanta irrallaan", niinkuin Yläjärven Kaarle siellä hänen kotipuolellansa aina oli sanonut. Ja vaikka Anna, Pietariin tullessansa, ei osannut venättä ollenkaan, niin alkoi hän kuitenkin jo heti tulla hyvin toimeen. Muutama sillon tällöin hätävaraksi kysytty sana ja vilkkaat liikkeet niiden lisäksi auttoivat häntä aina, Venäläiset kun muutoinkin helposti ymmärtävät mitä muukalainen tahtoo sanoa. Ylipäänsä voi sanoa, että Anna tällä ajalla jo oli oppinut venättä verrattain hyvin.
Pää-asiallisena syynä siihen, että Annan kaikki asiat olivat näin hyvällä kannalla olleet, oli siis epäilemättä se, että hovineuvos oli, niinkuin Anna äidillensä kirjoitti, "oikein hyvä ihminen" ja häntä, Annaa, "niin hyvänä piti, että välistä oikein hävetti". Ja kuinka hyväksi hän ajan kuluessa vielä oli käynyt, siitä oli Annalla todistuksena se vitjasolki, jota hän serkullensa niin hyvillä mielin kirkollakin oli näyttänyt. Mutta "rouvan läsnä ollessa ei hän, hovineuvos, tohtinut kuitenkaan tätä hyvyyttänsä näyttää", jonka tähden hän olikin pyytänyt Annaa, ett'ei hän tuota lahjaa kotona käyttäisi. Ennen kuin vielä hiukan katsellaan tämän hyvyyden laatua, tahdomme lukijan suosiollisella luvalla luoda pienen silmäyksen siihen perheesen, jossa nuori neitimme palveli.
Niinkuin tiedämme, kuului tähän perheesen ainoastaan hovineuvos ja hänen rouvansa, jotka molemmat jo olivat noin neljän, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä; rouva oli melkein yhtä vanha kuin hänen miehensä. Hovineuvos, joka palveli eräässä virastossa, ollen siellä joka aamupuoli päivää noin viisi tuntia, näytti, ikäänsä katsoen, vielä hyvinkin nuorelta ja rivakkaalta. Hänen mustanpuhuvassa tukassansa ei ollut yhtään harmaata karvaa, vaikka se oli käynyt harvemmaksi entistänsä ja hänen otsansa oli hiukan ylennyt, muodostaen, silmien kohdalta hiusten rajassa, kaksi lahdelmaa ja niiden väliin otsan keskelle pienen niemekkeen, josta kasvava tuuheanläntä kihara aina kallistui vasemmalle sivulle. Jotenkin suurien kulmakarvojen alta vilkkuivat hänen vireät, tumman väriset silmänsä ja antoivat yhdessä hänen paksun, käyrän nenänsä kanssa koko hänen ulkomuodollensa jotakin ylimyksellistä, mihin vielä lisäsivät hieman keikarimaisuutta hänen mustat viiksensä, jotka eivät olleet nuorten keikarien viiksien tavoin pitkiksi naskaleiksi kierretyt, vaan lyhyenlaiset ja päistä aina pienellä taskukammalla leveän tuuheiksi ja vähän ylöspäin kammatut. Alaleukansa ajatti hän aina ihan sileäksi ja hänen valkoiset hampaansa näyttivät pikemmin tekohampailta kuin omilta. Hänen leveät poskensa ja hiukan etenevä alahuulensa tekivät hänen vähän hekumallisen näköiseksi, — ei kovin, vähäsen ainoastaan.
Jos hovineuvos kasvoiltansa oli vain hieman keikarin näköinen, niin oli hän puvultansa sen sijaan täysi keikari. Häntä, samoin kuin kaikkia muitakin ylen hienoksi puettuja ihmisiä nähdessä, tuli ajatelleeksi, että "eiköhän tuokin tuon kauniin ja rikkaan pukunsa alle ko'e kätkeä sielunsa ja ehkäpä ruumiinsakin viheliäisyyttä?" Sillä puhtaus ja siisteys ei ketään ihmistä kiusaa, mutta ylenmääräinen hienous usein kyllä. — Puhtautta noudatti hovineuvos aina siinä määrin, että hän joka toinen päivä muutti puhtaan paidan, hienoutta taas siinä, että hän myöskin joka päivä vaihetteli keikarimaisesti tehtyjä pukujansa ja monen värisiä kaulaliinojansa, joita aina seurasi erilainen neula. Omituisuutena hänellä mainittakoon, että hänellä vasemman kätensä pikku sormessa aina oli kaksi paksua sormusta, joista toisessa oli suuri timantti, toisessa suuri safiiri, että hän hyvin rakasti käyttää valkoisia liivejä, joiden päällä riippuvissa kellonperissä koreili koko tukku kaikenlaisia esineitä, niinkuin sinetti, pienet sikarin sakset y.m. ja että hän usein kävi kiiltonahkaisissa puolisaappaissa, joista osa oli harmaasta vaatteesta tehty ja mustilla napeilla napitettu. — Kasvultansa oli hän jotenkin pitkä mies, hyvin harteikas, mutta hieman kumaraniskainen.
Hovineuvoksen ulkomuodosta oli melkein mahdotonta päättää mitäkään hänen syntyperänsä suhteen ja tietämättömäksi oli se jäänyt hänen virkaveljillensäkin, vaikka he kyllä kokivat arvata sinne ja tänne. Hänen nimensä ja kykynsä eivät myöskään valaisseet tätä asiata. Ylipäänsä ei hänen älyänsä asetettu varsin korkealle, mutta myönnettiin kuitenkin, että hän oli taitava laskumies, puhui hyvin monta kieltä, niiden joukossa hiukan ruotsiakin, vaikka venäläisellä murteella ja saksalaisilla lauseen käänteillä, pelasi mainiosti korttia ja osasi erinomaisen hyvin ostaa kaikkia, mitä osti. Siihen virastoon, jossa hän nyt palveli, oli hän tullut jo hyvin nuorena, lopettamatta vielä täydellisesti opintojansakaan ja siitä syystä hyvin ylhäisten suositusten kautta. Kaikki, jotka hänen tunsivat siitä saakka, sanoivat, että hän aina oli ollut suuri keikari, huvittelihe mielellään paljon ja rakasti herkullisia aterioita, vaan juoda hän ei tahtonut koskaan ylenmäärin, vaikka aina joi parasta, mitä löytyi. Virkaansa oli hän aina hoitanut tarkkaan ja huolellisesti; tuli lyömälleen virastoon ja lähti sieltä aina viimeisenä pois. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän olikin esimiestensä ainaisessa suosiossa.
Naimisiin oli hän mennyt vasta likemmä neljänkymmenen vanhana. Ja tämä naiminen ei ollut yhtä satunnainen, kuin se oli muille hämäräperäinen. Varmaan kuitenkin luultiin tiedettävän, että se oli tapahtunut jonkin hänen ylhäisen suosijansa toimesta, sillä nainen, jonka hän nai, oli vanhaa ylimyksellistä sukua, rikas ja oli ollut hovineitinä. Hovista oli hänen yht'äkkiä täytynyt jonkun onnettomuuden takia lähteä pois ja kohta tämän jälkeen oli hän joutunut nykyiseen naimiseensa. Paitsi rikkautta ja korkeaa sukuperää oli kuultu hovineuvoksen rouvalla olevan tahi ainakin olleen kauneuttakin; ja oli kuultu ainoastaan, sillä virkaveljillensä ei hovineuvos koskaan puolisoansa näyttänyt. Eikä tämä koskaan seurustellut miehensä toverien vaimojenkaan kanssa. Ylipäänsä, kun hovineuvoksen perheessä vieraita oli, niin oli herralla omat ja rouvalla omat vieraansa erittäin ja eri aikana. Ja kun hovineuvoksella oli yksinomaan miesvieraansa, niin silloin oli joka suojassa korttipöydät levällään, joten koko talo näytti pikemmin julkiselta pelihuoneelta kuin yksityisen asunnolta. Eikä hovineuvos itse, erittäin kohtelias isäntä kun oli, sinä iltana pelannut vistiä muutoin kuin viidentenä miehenä, jotta hänellä sillä välin olisi aikaa käydä vieraita kehoittamassa syömään ja juomaan koko ajan valmiiksi katetulta pöydältä. Rouva silloin, niinkuin sanottu, ei näyttäytynyt koskaan, tokkopa lienee ollut kotonakaan.
Sama sitte oli laita, kun rouvalla vuorostansa oli pidot.
Mainitut asianhaarat todistanevat jo kylliksi, että rakkaus tässä perheessä näytteli vain sivuosaa. Sitä paitsi lienevät syyt siihen, että molempien aviopuolisoiden väliset suhteet olivat näin höllällä, etsittävät sekä eroituksesta heidän sukuperässänsä ja sivistyskannassansa, että rouvan huonosta terveydestä, joka seikka, siitä johtuvan "konstikkaisuuden" ohessa, pakotti nuoruudestaan muutoinkin huveja rakastavaa hovineuvosta hakemaan niitä kodin ulkopuolelta. Tämä taas antoi aihetta rouvalle väliin ruveta kohtelemaan miestänsä ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi, väliin keskinäiseen kinaan ja sanaotteluun, mikä tavallisesti päättyi niin, että rouva tyrskähti itkuun ja sai hysterillisen taudinkohtauksen. Siitä sitte se "konstikkaisuus", joka näyttäytyi kaikkia, jopa palvelijoitakin kohtaan, ja joka kävi sitä pahemmaksi, mitä taajemmat puolisoiden väliset riidat olivat. Näitä välttääksensä oli hovineuvos ruvennut pysytteleimään yhä enemmän ulkosalla ja siten oli heidän välinsä väljenemistänsä väljennyt.
Mutta siitä saakka, kun Anna oli heille palvelijaksi tullut, oli rouva luullut huomaavansa, että hänen miehensä rupesi olemaan enemmän kotona kuin ennen. Samalla, kun tämä luulo herätti hänessä ääretöntä halveksimista miestänsä kohtaan siitä, että sellainen esine kuin "piika", oli tämän muutoksen matkaan saanut, syntyi hänessä myöskin luulevaisutta, jota hän ei suinkaan tahtonut mustasukkaisuudeksi tunnustaa. Hänkö olisi ollut mustasukkainen tuollaiselle "mokomalle"?! Suurinta hävyttömyyttä vain oli tämä kaikki, eikä muuta mitään! Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan saattanut olla ryhtymättä pieniin vakoamiskokeisiin, joiden loppupäätöksistä hän ei ollut hidas antamaan viittauksia miehellensä, jotka pääasiallisesti näyttäytyivät äreässä ja kiukuttelevassa mielen tilassa. Sanottava on, että hän tähän saakka oli yksinomaan syyttänyt miestänsä kaikesta ja sentähden aina purkanut vain hänen päällensä vihansa vasamoita. Anna sitä vastoin oli hänen mielestänsä viaton, sillä hän oli vasti'kään maalta tullut eikä voinut sille mitään, että oli kaunis. Sitä paitsi oli hovineuvoksen rouva niitä naisia, jotka ensimäiseksi ovat valmiita lykkäämään kaikki miesten syyksi.
Salaisissa urkkimisissaan ei rouva kuitenkaan ollut suuresti onnistunut. Se, mitä hän urkkimattakin huomasi, oli, että hänen miehensä osotti tavallista suurempaa suopeutta Annaa kohtaan, jopa oli toisinaan ikäänkuin valmis hänen puoltansakin pitämään, vaikka hän ylipäänsä oli hyvin ankara palkollisillensa ja vaativainen. Mutta Anna oli todellakin hyvin hänen mieliinsä. Ennen jo on mainittu, ettei hovineuvoksellakaan ollut mitään hänen töitänsä ja käytöstänsä vastaan muistuttamista. Tämän lisäksi tuli se, että Annan kauneus oli häntä jo ensi silmänräpäyksestä hämmästyttänyt. Eikä niin paljon hänen kauneutensa, sillä olihan hovineuvos eläessänsä toki kummempiakin nähnyt, kuin enemmän Annan luonnon raikkautta ja mehevyyttä uhkuva koko pulska olemus. Juuri tämmöistä hän, joka oli kaupungin lapsi, ei muistanut nähneensä näin yksinkertaisessa muodossa, ja tämä se herättikin vähitellen "silmäin pyyntöä" tuossa "monta kovaa kokeneessa miehessä". Muuten tuskin olisi voinut tätä viehätystä selittää.
Mutta tämä "silmäin pyyntö" alkoi ajan mukaan kasvaa, ja aivan huomaamatta; mihin määrin jo, siitä oli Annalla selvä todistus. Ettemme pahennusta herättäisi, jätämme kertomatta kaikki nuo pienet kohtaukset ja juonet, jotka aivankuin sivumennen ja silloin tällöin Annan ja hovineuvoksen välillä tämän omassa kodissa tapahtuivat. Sanomme ainoastaan, että kaikki ansat olivat niin luotettavasti viritetyt, ettei pyydettävän siihen saakka turmelematta ollut sydän lainkaan tuntenut, mihin pyytäjä häntä oikeastaan pyysi, varsinkin koska edistys tapahtui niin pienin askelin. Kaikkien suosion osotusten lisäksi oli Anna vielä saanut häneltä niin selviä vakuutuksia siitä, että tällä kaikella tarkoitettiin vain hänen parastansa. "Kun rouva kesäksi lähtee ulkomaille kylpemään ja minä muutan maalle huvilaan, niin saat sinä koko talouden hoidettavaksesi", oli hovineuvos kerran Annalle sanonut. Ja toisen kerran taas: "Jos rouva kuolisi ennen minua, niin varmaan naisin sinut lohdutuksekseni kaikista noista itkuista ja riidoista." Mikäpä tyttö ei olisi herkkä semmoisesta soitosta viehättymään! Ja senpä tähden Anna oli ollutkin silloin Liisan varoituksia kohtaan niin kylmä sekä kultaseppä Oittisesta niin välinpitämätön.
Ajan pitkään ei rouva kuitenkaan voinut olla tuntematta, että tuo "tyttö" alkoi käydä harmittavaksi, vaikka Anna yhä oli osannut käyttäytyä niin, ett'ei rouva ollut löytänyt hänestä mitäkään syytä. Tähän saakka ei rouva ollut niitä etsinytkään, mutta kohta alkoi Anna huomata hänen rupeavan etsimään, ja etsimällähän toisesta aina syitä löytää. Rouvassa heräsi vihdoin ajatus, että näiden suhteiden olisi mahdotonta jatkua, ell'ei toiseltakin puolelta olisi siihen jollakin lailla myötävaikutettu, jos ei muutoin, niin ainakin vastustelematta. Olisi hän Annan kyllä voinut ilman mitään lähettää tiehensä, mutta tällä oli kuitenkin niin paljon ansioita muissa suhteissa, että rouva oli vielä päättänyt toistaiseksi kärsiä. Ja luulevaisuuttansa ei hän kuitenkaan julkisesti tahtonut syyksi panna Annaa pois ajaaksensa, jonka tähden hän rupesikin mainittua keinoa käyttämään.
Kun Anna tämän oli huomannut, teki hän lujan päätöksen, että koettaisi niin paljon kuin mahdollista tehdä parastansa, ettei rouva etsimälläkään saisi mitään häntä vastaan muistutettavaa. Ja tähän sai hän yllykettä vielä toiseltakin haaralta. Mutta rouvaa alkoi tämä vieläkin enemmän suututtaa ja hän rupesi yhä enemmän epäilemään, että täten koetettiin vain asian oikeata laitaa salata niin paljon kuin suinkin mahdollista oli. Vihdoinpa pääsi oikea luonto kuitenkin voitolle kummallakin puolella…
Päivälleen viikko oli kulunut siitä, kun Anna oli ollut kirkossa, jossa silloin Liisa ja kultaseppä Oittinenkin olivat olleet. Sinä aamuna, niinkuin tavallisesti, oli Anna, jolla sisäkkönä oli puhdistaminen ja tomun pyyhkiminen huoneissa tehtävänänsä, nämät työnsä lopettamaisillaan hovineuvoksen molemmissa huoneissa, mutta salissa ja vierashuoneessa olivat ne vielä tekemättä. Edellisenä iltana oli hovineuvos jotenkin myöhään työskennellyt työhuoneessaan sekä sitte sunnuntai-aamuna noussut varemmin ylös ja mennyt sinne jotakin kirjoittelemaan. Rouvaa, joka kaikesta nyt oli käynyt luulevaiseksi, tämä hiukan epäilytti ja vastoin tavallisuuttansa nousi hän ylös jo kello kymmenen aikaan. Saliin mentyänsä, veti hän kädellään yli mustan sohvapöydän, jossa silloisen muodin mukaan ei pöydän peitettä ollut, ja näki, ettei tomua ollut pyyhitty. "Ahaa!" ajatteli hän ja soitti vihoissaan seinässä olevaa sähkökelloa, jonka soitosta Anna, hiukan punaisena, kiirehti sisään hovineuvoksen työhuoneesta.
— Miks'ei täällä tomua ole pyyhitty, vaikka kello jo on näin paljon? kysyi rouva ärreästi Annalta.
— Minä lopettelen parast'aikaa herran huoneissa, vastasi tämä tyynesti.
— Vaikka herra siellä parast'aikaa työtä tekee? kysyi rouva ivallisesti.
— Toinen huone, jossa herra työtä tekee, on jo siivottu ja toinen on kohta valmis.
— Mutta kello on jo niin paljon, että kohta voipi vieraitakin tulla ja vierashuoneet eivät vielä ole siivotut?!
— Siksi kuin vieraat tulevat, ehdin minä ne kyllä siivota, sillä vieraathan käyvät aina vasta kahden ja neljän välillä.
— S'ei ole sinun asiasi, mihinkä aikaan he käyvät, mutta huoneiden, sanon minä, pitää olla valmiit, kun minä nousen ylös, kiihtyi rouva kiihtymistään.
— Ne ovatkin silloin olleet valmiit, mutta tänään nousitte te ihan kuin tahallanne varemmin ylös, tuli Anna, hiukan tulistuen, sanoneeksi.
— Tahallaniko? Vai käyt sinä hävyttömäksi? Enkö minä saisi katsoakaan, mitä minun palvelijani tekevät?! Hävytön kutale!
Tämä viimeinen sana sai veren nousemaan Annan kasvoihin.
— Minä en ole mikään kutale! tiuskasi hän tulipunaisena.
— Mitäs sinä sitte olet koko aamun herran puolella tehnyt? sanoi rouva, yhä enemmän vihastuen ja kääntäen puhettansa siihen kohtaan, joka häneen kipeimmin kävi.
— Herra on pyytänyt minua aamuisin ensiksi hänen huoneitansa siivoamaan ja sentähden sen tänäänkin tein, muutoin olisin kyllä ehtinyt vierashuoneet valmistaa paljoa ennen teidän ylösnousuannekin, vastasi Anna ylpeästi.
— Herra sinua pyytää, vaan minä käsken, ja nyt käsken minä sinua tuossa paikassa laittamaan itsesi pihalle! huusi rouva, korottaen äänensä niin korkealle kuin suinkin. Samassa alkoivat jo kyyneleet kiertyä hänen silmiinsä.
Kun hovineuvos oli kuullut itseänsäkin tässä mainittavan, riensi hän, aamukauhtanaansa puettuna, saliin ja tuli sinne juuri ennenkuin Anna ehti vastata näihin rouvan viimeisiin sanoihin. Viittaus herran kädestä sai Annan vaikenemaan ja vetäytymään pois.
Samassa alkoi rouvan rinnasta nousta vihan katkaisemia, korisevia hengähdyksiä ja hän purskahti kovaan hysteriseen itkuun, joka kuului keittiöön saakka. Miehensä auttamana vaipui hän rentonaan salin sohvalle…
Päivällisen jälkeen samana päivänä, noin kello seitsemän aikaan, tuli
Anna rouvan luo ja pyysi päästä ulos koko illaksi.
— Mene! vastasi toinen lyhyesti. Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä!
V.
Kun kultaseppä Oittinen itseensä suuttuneena oli palannut kirkosta kotia, teki hän lujan päätöksen, ett'ei hän tulevana sunnuntaina menisi "seuraan", vaikka Anna oli hänelle sanonut silloin ehkä menevänsä sinne. Ja koko viikon pysyi hän tässä päätöksessänsä.
Tuon kohtauksen jälkeen kirkon edustalla oli hän tuntenut jo samana iltana rakkautensa ikäänkuin laimistuneen ja samalla tunsi hän myöskin aivan kuin hän uudestaan olisi herännyt entiseen, hauskaan poikamieselämäänsä, ravistettuansa pois hartioiltansa jotakin ikäänkuin rasittavaa ja tuskallista — ikäänkuin kiven, vaikk'ei se ollut kivikään, ikäänkuin pölyä, vaikk'ei se ollut pölyäkään. Unelta se lopuksi rupesi hänestä näyttämään, mutta niin tuhmalta unelta, että hän yht'äkkiä nousi tuoliltansa ylös, meni ikkunan luo ja alkoi rallattaa niin kovasti, että sillä itseänsäkin hämmästytti.
Mutta se rakkaus kun on niin ihmeen kummallinen kappale! Varsinkin tahtoo se hullunkurisuuttaan näyttää niissä ihmisissä, jotka se ennen on rauhaan jättänyt, vaan joita se vanhemmalla i'ällä vaivaamaan rupee. Silloin se tekee semmoisia tepposia, että älä Herra saata! Ja nyt se juutas teki semmoisen Oittisparallekin!
Tuskin oli viikkoa vähäsen alkanut kulua, niin alkoi siellä kultasepän sydämen sopukassa tuntua aivan kuin joku olisi siellä nakerrellut tahi kaivellut. "Ei suinkaan siellä hiiri ole, koska se noin nakertelee?" tuli hän ajatelleeksi, mutta samassa vastasi hän itse itsellensä: "Ole joutavia! Mato se on, koska se noin kaivelee". Ja hän aikoi mennä jo lääkärin luo ajaaksensa madon toista tietä pihalle, mutta muisti samassa ja sanoi: "Hullukos minä olen? Mahassahan ne madot ovat, eikä tuossa vasemman puolisten kylkiluiden alla! Ell'ei minulla vain mahaa sydämen kohdalla ole? No, jo perhana se olisi koko hirveä juttu!"
Mikäli sitte viikkoa kului, sikäli tuo tunne kävi yhä valtavammaksi ja ihan se alkoi vasenta puolta niinkuin kallistaa sinne päin, missä "seuran" silloinen koti oli. Torstaina oli Oittinen vielä kahdella päällä: "mennäkö vai eikö mennä?" Perjantaina ajatteli hän, että "mikäs siinä olisi mennessä; enhän minä sinne mene muita kuin itseäni varten ja olenhan minä siellä käynyt ennenkin". Lauantaina sanoi hän, että "huomenna minä menen seuraan" ja sunnuntaina: "tänäänhän minä pääsen seuraan." Ja ihan se oli kuin hän olisi oikein sitä iltaa odottanutkin. Jotta aika pikemmin kuluisi, meni hän aamulla taaskin kirkkoon… "Jo se Oittinen nyt alkaa toden perään vanhuuttaan potea, kun se käy ihan joka pyhä kirkossa", ajatteli taas sama pilkkakirves… Mutta "sitä yhtä ihmistä" ei sinä pyhänä kirkossa ollut. Ja Oittinen tuli kotiansa, söi sitte päivällisensä ja sen päälle kävi hän nahkasohvallensa loikomaan ja nukahti…
Ja ihan uneksimatta hän siinä makasi, niin makeasti, niin makeasti, että sylki oikein vuoti vasemmasta suupielestä. Eikä hän herännyt ennen, kuin hän tunsi, että jokin ikäänkuin nosti hänen molemmat jalkansa ilmaan ja lennätti ne sitten syrjään lattialle, niin että toinen tohveli tupsahti uunin luo sylkylaatikkoon ja hän itse seisoi suorana sohvansa edessä. Sitte hierasi hän molempia silmiänsä ja ajatteli: "Kah! Seuraanhan sitä minun piti lähteäkin?"
Mutta katsottuaan kelloansa, huomasi hän, että vielä oli aikaa, otti piippunsa ja pani sen täyteen tupakkia. Sen jälkeen istuutui hän, toinen jalka sukkasillaan, sohvallensa ja nielasi pari, kolme niin makeata savua, että hän oikein tunsi niiden hyvyyden sydänalassaan. Ja niin hyviltä tuntuivat ne, että hänen täytyi vasemmalla kädellään oikein hivellä liivinkin päältä sitä kohtaa. Ja sitte vasta päästi hän ne savut, suu pyöreänä, kuin tykin reikä, yhtä haavaa ulos, niin että puoli huonetta jo oli, kuin höyryävä sauna. Niinikään vähän aikaa nautittuansa, päätti hän ruveta pukeutumaan.
Mestarin saappaat ja kalossit piti vanhan Eevan uudestaan kiillottaa, vaikka hän sen jo oli tehnyt sinä aamunakin, ennen kuin mestari kirkkoon meni. Mutta oli ollut vähän "roskainen" ilma ja ne olivat ryvettyneet, ett'ei sitä sellaisissa ilennyt "seuraan" mennä. "Useinpa mestari onkin alkanut seurassa käydä", — sanoi vanha Eeva saappaita tuodessaan ja pannessaan ne oven luo, uunin viereen, sekä samalla katsoen kierolla silmällään mestariin. "Usein", — vastasi toinen, ikäänkuin ajatuksissaan, ja sillä meni Eeva keittiöönsä. — Silloin oli kultaseppä Oittinen juuri ehtinyt saada mustat housunsa jalkaan, kun Eeva toi saappaat sisään, niin ett'ei tämä häntä nähnyt muutoin, kuin paitahihasillaan, ilman liivittä. "Panenkohan minä tuon avorintaisen liivin tänään päälleni vaiko tuon, joka on kahdeksalle napille tehty?" ajatteli Oittinen ja päätti ottaa sen avorintaisen, koska aamulla oli tullut puhdas paita, melkein uusi, päälle otetuksi. Ja sitte otti hän pitkän, mustan takkinsa yllensä, mutta se takki oli vähän pitempi, kuin siihen aikaan oli muoti käyttää. Vaan "ei siitä mitään, se käy kyllä päinsä minun ikäiselle miehelle" ja Oittinen oli valmis lähtemään.
Koska vielä ei ollut kovin myöhäinen, astui hän seuraan hyvin taitavasti ja verkalleen, mutta mikä siinä lie ollut: hän saapui sinne kuitenkin ihan ensimäisinä. Paitsi palvelijoita ei siellä ollut muita, kuin "puhvettineiti", sen illan "isännät" ja se ylioppilas, jonka sinä iltana oli luento pidettävä sekä pari "mestaria", jotka tupakkahuoneessa dominoa pelasivat. Isännät istuivat tupakoiden pilettipöydän oven luona ja juttelivat keskenään; ylioppilas taas käveli, kädet selän takana, nurkasta nurkkaan, hiukan rauhattomana, ikäänkuin ainettansa ajatellen, puhuen väliin muutaman sanan isäntien kanssa, lähti sitte taas kävelemään, käveli ja kääntyi kerran huoneen peränurkkaan päin, otti povitaskustansa täyteen kirjoitetun vihon, silmäili hiukan sitä ja pani sen taas takaisin taskuun. Sitten meni hän sinne, jossa sanomalehdet seinällä säilytettiin, katseli kotvan aikaa, minkä tukun ottaisi ja otti "Keski-Suomen", jota hän kävi lukemaan nurkassa olevan pyöreän pöydän ääressä.
Kun kultaseppä Oittinen katsoi isoon tanssisaliin, niin ei sielläkään näkynyt muita, kuin pitkin seiniä rivitettyjä tuoleja ja tuolla näyttämön viereisen ikkunan luona soitikko. Salista oikealle olevasta naisten huoneesta kuului kahden naisen puhelua; ne olivat sen illan emännät, jotka siellä kuvalehtiä katselivat ja tarinoivat keskenänsä eräästä ikävästä, "seuraa" koskevasta jutusta. Odottaessaan istuutui Oittinen viidennelle tuolille, ovesta päin lukien, ja alkoi lukea kuinka monta tuolia salissa oli, ensin luki hän ikkunain puoleisen seinän. Ja lukemisensa uudisti hän kolme kertaa, ennen kuin sai oikein.
Vähitellen rupesi kuitenkin ihmisiä kerääntymään ja noin kolmenneljännes tunnin kuluttua oli siellä niin paljon, että ylioppilas luuli voivansa alkaa luentonsa. Tämä nuorukainen oli vasta yhden vuoden ollut ylioppilaana; hän oli filoloogi, ja oli jo ehtinyt lukea yhtä ja toista tiedekuntansa aineista. Osaksi tältä, mutta samalla yleisinhimilliseltäkin alalta oli hän luentonsa aineen valinnut.
"Arvoisat kansalaiset!" — alkoi hän — ja alussa hänen äänensä hiukan värähteli, mutta sitte se kohta tyyntyi: — "minä tiedän ja näen (ja hän katsoi merkitsevästi ympärillensä), että tällaiset luennot ylipäänsä eivät huvita 'seurassa' kävijöitä ja sentähden olenkin hyvin vastahakoisesti ottanut luentoa pitääkseni, olletikin koska varsin hyvin tunnen, ett'en minäkään voi mitään hauskempaa tarjota. Kun nyt kerran kuitenkin olen tähän ryhtynyt, olen valinnut sellaisen aineen, että se, jos se hiukan voisi huvittaakin, samalla olisi opettavainenkin. Sillä emmekös me, esimerkiksi, melkein joka päivä naura, vaikka aniharva meistä kuitenkin tulee ajatelleeksi tahi tietää, mikä nauru oikeastaan on ja mikä naurun synnyttää, puhumattakaan siitä, että moni nauraa ihan ilman syytäkin. Uskallan siis pyytää vähän aikaa saada koettaa teidän hyväntahtoista kärsivällisyyttänne tästä aineesta puhuessani."
Tämän alkajaispuheensa jälkeen otti ylioppilas povitaskustansa vihkonsa ja alkoi siitä lukea selvällä äänellä.
"Suuri saksalainen filosoofi Kant määritteli naurun seuraavalla tavalla" niin alkoi hän ja mainitsi, mitä Kant naurusta sanoo. Tämän jälkeen puhui hän siitä, missä naurun "ruumiillinen syntymäpaikka" on ja sanoi sen "luultavasti sijaitsevan" ihmisen vatsanpohjalla, jonka olettamuksen todeksi näkyy todistavan sekin seikka, että kun joku lihava ihminen nauraa, niin "selvään näkee" hänen vatsansa hyppivän. (Salissa kuului pientä naurua ja tirskahduksia. Siellä täällä näki todellakin jonkun suuren vatsan hyppivän ja kaikkikin, paitsi niiden omistajat, katselivat häpeissään vatsojansa). Tämän jälkeen kääntyi puhuja naurun "siellutieteelliseen" puoleen ja koetti tehdä selkoa siitä, kuinka monta eri lajia naurua löytyy. Hän luetteli "sydämellisen, harmittoman naurun", "pilkan naurun", "naurun, jonka läpi kiiltää kyyneleitä" j.n.e. "Kalevalassa", sanoi hän, puhutaan tosin "naisten naurusta", mutta se oikeastaan ei kuulu mihinkään erityiseen naurunlajiin, jonka tähden he (!) ovat luettavat "tyhjän naurajien" luokkaan. (Tästä muutamien naisten suu meni hiukan nyrpälleen, mutta toiset nauroivat harmittomasti tällekin. Miesten kesken oli sen sijaan tästä suuri ilo. Yksi jo huusi "hyvin" ja toinen paukahutti kerran kämmeniään yhteen, mikä yksinäinen paukaus vieläkin enemmän yllytti nauravien naurua. — Sillä välin oli väkeä jo "seuraan" lisääntynyt niin, että väliköstä kurkisteli päitä toinen toisensa yli, uskaltamatta luennon kestäessä tulla saliin, nämä kun juuri olivat niitä, jotka tahallaan myöhästyivät, etteivät tarvitsisi ikävää luentoa kuunnella. Salista kuuluvat naurun puuskat houkuttelivat heitä kuitenkin ovelle.) Naurun eri lajeista johtui luennon pitäjä sitte kysymykseen: "Mitkä ovat ne ulkonaiset vaikuttimet, jotka naurun synnyttävät?" johon hän otti vastataksensa. Selitettyään ne ensin tieteellisesti, otti hän useita esimerkkejäkin, monia Aleksis Kiven teoksista, ja ne huvittivat kuulijoita paljon. Puhuja sanoi nyt joutuneensa "koomillisuuden" alalle ja luetteli koomillisuuden kaikki eri muodot, valaisemalla nekin aina jollakin hauskalla kuvalla. Jos minun luentoni, esimerkiksi, sanoi hän, nyt on mennyt "penkin alle", niin on se kuulijoistani koomillista, sillä he ovat odottaneet enemmän, kuin minä olen voinut antaa, ja sillä lauseella lopetti hän sitte kaikkien mielihyväksi luentonsa. Ei niin, että he olisivat olleet hyvillään luennon loppumisesta, vaan päinvastoin. Kaikki sanoivat, nauraen ja käsiänsä paukutellen, että "niin hauskaa luentoa emme ole kuulleet koskaan". Ja ne, jotka olivat tulleet myöhään, alkoivat katua, etteivät olleet saaneet kaikkea alusta alkaen kuulla.
Näiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. — Kohta sen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla viimeisillä sanoilla: "Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä", lähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa itseänsä ajatuksella, että "vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin ja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä Oittinen, johon heti voin turvautua." Ja hän muisti samassa edellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina menevänsä "seuraan". "Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne pitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan", ajatteli Anna ja riennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein kohtelias kultaseppä Oittiselle.
Liisa kun kuuli Annan aikovan mennä "seuraan" ja tahtovan häntä sinne myöskin, ihastui tästä kovin ja oli heti valmis pyytämään lupaa, sillä hän muisti Annalle kirkolla lausumat varoitussanansa, että hän "valitsisi oikean tien", ja uskoi nyt visusti sanansa "langenneen hyvään maahan". Tuota pikaa olikin Liisa, luvan saatuansa, puettu ja tytöt lähtivät "seuraan", jonne mennessään Liisakin puolestansa kehoitti Annaa olemaan ystävällinen Oittista kohtaan. Siihen Anna myöntyi mielellään, vaan päivän tapauksesta ei hän hiiskunut serkullensa sanaakaan. "Seuraan" saapuivat tytöt juuri kun luento oli loppumaisillansa.
Sen loputtua ei pidetty pitkää lomaa, sillä tanssivien varpaita jo kutkutti ja he kiertelivät salia, vilkkaasti puhellen keskenänsä sekä kärsimättöminä odottaen tanssin alkua. Näyttämölle, jonka esirippu oli ylös vedetty, oli kannettu jo nuottitelineitä ja kohta nousi sinne seitsemän miestä, jotka puhuivat keskenänsä saksaa. Ne olivat soittajat. Siellä oli kaksi viulua, violonselli, bassoviulu, klarinetti, huilu ja torvi. Klarinetti antoi äänen ja kaikki muut soittokoneet alkoivat sen mukaan kakistella ääniänsä, josta syntyi tuota korvia vihlovaa vikinätä ja pörinätä, jota kuulee joka paikassa, missä kaksi tahi kolme soittokonetta yhteen tulee. Kun sitte kaikki olivat saadut asianomaiseen kuntoon, ilmestyi näyttämölle hännystakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettu pitkätukkainen "kapellimestari", joka välistä itse soitti, tarpeen tullessa, ensimäistä viulua kahdeksantena miehenä. Tämä oli myöskin saksalainen tahi pikemmin juutalainen, mutta niitä epämiellyttäviä juutalaisia, jotka ovat valkoverisiä ja punapartaisia ja joiden kasvot ovat täynnä kesakkoja. Hän istuutui ensin soittajien keskelle ja napautti kaksi napausta tahtipuikollaan nuottitelineeseen; sitte, puolen minutin kuluttua, nousi hän ylös, meni oman nuottitelineensä eteen, napautti taas kaksi kertaa ja nosti kätensä kuin lentoon lähtevä kotka levällensä. Ja kun hän sitte yht'äkkiä teki rajun liikkeen päällään, käsillään, jaloillaan ja koko ruumiillansa, päästivät soittokoneet kukin oman vikinänsä ja pörinänsä ja pitkäveteisen, kuluneen valssin sävelmä hajoitti tuossa paikassa keskellä lattiaa kävelevät pitkin seiniä. Mutta kuin saaliinsa päälle syöksyvät pedot, riensivät "kavaljeerit", takertuen toinen toisensa jalkoihin, "daamiensa" luo ja veivät heidät huimaan pyörteeseen, muodostaen siellä täällä parien väliin aukkoja ja toiseen paikkaan taas niin sekavan, hyppivän ja huojuvan ryhmän, että tuskin koskaan luuli heidän voivan siitä selviintyä. Vaan kuin taikasauvalla selvitti vyyhden kohta kapellimestarin tahtipuikko ja parit pääsivät taas entiseen vauhtiinsa kiitämään lattiaa pitkin, milloin törmäisten vasten toisiansa, milloin astuen toistensa varpaille, milloin, ollessaan ikäänkuin kaatumaisillaan tasapainosta, antaen kyynärpäillään survauksia tuoleilla, seinän vierustalla, istuvien kasvoihin ja rintaan. Ja vaikka hiki jo virtana valui kasvoilta, täytyi, toisen heitettyään, heti ottaa toinen ja taas kiitää ja pyöriä, pyöriä ja kiitää, siksi kuin johtajan puikko alkoi väsyä, tahti harveni ja soitto vähitellen päättyi.
Anna sai alusta alkaen jo tanssia paljon, sillä hänellä oli kavaljeereja kosolta, ja usein oli Liisakin lattialla. Etenkin tanssitti Liisaa eräs rautatien mies. Kultaseppä Oittinen ei valssia tanssinut.
Valssin loputtua tulvi iso osa ihmisiä ravintola- ja tupakkahuoneisiin, täyttäen ne ei ainoastaan omilla ruumiillansa, vaan vieläpä niin paksulla savulla, että siellä oli kuin sumuisella merellä. Ne taas, jotka saliin jäivät, lepäsivät kuka miten innokkaasta työstänsä, toiset istuskellen, toiset taaskin salia kiertäen, vaan kaikki olivat punaiset kuin saunamiehet, ja löyhöttelivät nenäliinoin ja viuhkoin hikisiä kasvojansa. Ja tanssia seuraavalla loma-ajalla kokoontui lauluseura saliin ja ensin lauloi mieskööri pari laulua ja sitte sekakööri muutamia, osottaen jommoistakin taitoa yhteislaulannossa. Äänetkin olivat, huolimatta salissa vallitsevasta kuumuudesta, hyvässä kunnossa ja varsinkin kuului sopranojen joukosta korkea, heleä ääni.
Tämän jälkeen tanssittiin sitte ensimäinen katrilli ja siihen oli kultaseppä Oittinen jo ehtinyt pyytää Annaa ennen kuin ensimäinen merkkikään oli soitettu katrilliksi. Ja ensimäisinä oli tämä pari paikkaakin itsellensä valitsemassa, kavaljeerilla kun oli niin paljon puhumista daaminsa kanssa. Ennen kuin oikea soitto ja tanssi oli alkanut, näkyi kuitenkin niinkuin ei heidänkään puheensa vielä olisi oikeaan vauhtiin päässyt, vaikka Oittinen kyllä ajatuksiansa ponnisteli ja Anna niiden syvämielisyyttä aprikoi. Mutta sitte, kun ensimäiseen "tuuriin" päästiin ja "figureeraamaan" ruvettiin, niin silloin vilkastui puhelukin ja kävi oikeaksi "resonemangiksi".
— Se oli todellakin vahinko, ett'ette ollut tämänpäiväistä esitelmää kuulemassa, se kun oli niin hupaisa, että oikein, puhui Oittinen sillä välin kun "sekondi" tanssi.
— Niin kuului olleen, vaikk'ei ne sitä ylipäänsä ole. Ne nuoret ylioppilaat tahtovat aina liian oppineesti… Minä kuulin kerran luennon Porthanista, enkä muista siitä yhtään vuosilukua, vaikka niitä siinä niin paljon lueteltiin. Vahinko todellakin, että myöhästyin, sanoi Anna.
— Onkos teillä sunnuntaisinkin niin paljon työtä, koska ette kerinnyt tänne aikaisemmin?
— No, o-onhan sitä aina, kuului Annan hiukan epäröivä vastaus, ja hän katsahti alakuloisesti maahan.
— Senpä tähden se oma koti onkin parempi, kun ei tarvitse toisen käskettävänä olla…
— Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan närkästyneenä, vaikk'ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin muistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa…
— Figurez, les dames! Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi samassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka oli "seuran" paras ja uutterin tanssija.
"Oho!" ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa figureerasi: — "Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui. Eikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein." Tästä huolimatta astui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen syrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti sitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa eteen.
— Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein, mitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy omassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin mahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin keväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.
— Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii siihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin vielä ulkona lenneskellä.
Tässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti silloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että "ei se tyttö vastannut niinkään tuhmasti".
Tanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi lujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi kyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi hilpeästi:
— No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan…
… Ja lintuja, jatkoi Anna. — Ja sitte he lensivät niin, että siipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.
Näin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat lopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi rajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.
Katrillin loputtua kysyi Oittinen Annalta, tahtoisiko hän lähteä ravintolaan jotakin nauttimaan. Mutta sinne ei Anna tahtonut mennä, vaan koska "mestari" oli niin hyvä ja tarjosi hänelle, niin söisi hän kyllä mielellään, siellä salissa, vähän jäätelöä. Ja Oittinen meni ja tilasi kaksi annosta jäätelöä, jotka hän käski ravintolan palvelijan tarjottimella tuoda sisään.
Sillä välin kuin Oittinen oli jäätelöä tilaamassa, oli Liisa tullut ja istuutunut Annan viereen.
— No, mitä hän sinulle puhui koko katrillin ajan, kun te niin toimessanne olitte?
— Mitäs? Loruja vain, vastasi toinen.
Samassa tuli Oittinen takaisin ja hänen jälessänsä tarjuri, tuoden jäätelöä. Kun Oittinen näki Liisan istuvan Annan rinnalla, tarjosi hän Liisalle oman annoksensa ja käski palvelijan tuoda vielä yhden lisää. Tämä teko sai Liisan perästäpäin sanomaan Annalle, kun Oittinen oli mennyt pois:
— Näetkös nyt, ett'ei hän ole saita ollenkaan, niinkuin vanhatpojat tapaavat olla; antoi oman osansa minulle ja vielä pyysi itsellensä uuden.
— Tak shtoshe? [Entäs sitte?] Huono kavaljeeripa hän olisi ollut, ell'ei hän niin olisi tehnyt, vastasi Anna.
— Niinmuodoin on hän hyvä kuitenkin, niinkuin minä sanoin? härnäsi
Liisa ja iloitsi itse aivan kuin hän olisi suuren voiton voittanut…
Ja sinä iltana tanssittiin "seurassa" vielä monet valssit, polkat, masurkat ja katrillit, vieläpä kahdesti tansseista kaikkein kauniin tanssi, lancierkin, vaikk'ei siitä kuitenkaan voi sanoa, että sitä kauniisti tanssittiin, se kun vaatii niin verrattoman paljon suloa. Mutta ahkerasti kaikkia tansseja tanssittiin, minkä todisti sekin, että viimeiseltä tuntui aivan kuin höyrypannussa olisi oltu.
Tämä kuumuus ei kuitenkaan estänyt muutamia ihmisiä sisällisesti hehkumasta. — Uutterasti ja innokkaasti pyöritti Oittinen Annaa ja väliin Liisaakin polkassa ja kun kolmas katrilli tuli, meni hän jälleen Annan luo ja sanoi:
— Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette minun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon, niinkuin viiden leiviskän puntin, "hyviä" sanan päälle.
— Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin viekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän tunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli hän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei Oittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.
Ja se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi, kuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat olisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk'eivät he olleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan siitä, ett'ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa niin mit'ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin paljon muuta hauskempaa puhuttavaa.
Seuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen teki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa, mutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään eikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä "seuran" iltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin Oittiselle kuin Annalle.
Kun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä pois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi, että monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne siellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin, josta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa nuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta puolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot vakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin tyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten sunnuntai-ilosta.
Tässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot Annan ja Liisan päälle, jotka lähtivät "seurasta" yhdessä kotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden Oittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta pukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi Oittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.
VI.
Muutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman mitäkään erityistä huomattavaa. — Se ehkä kummastuttanee, että Anna vielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka hyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan vielä ollut sen suurempia seurauksia.
Anna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi, vaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli jotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella, hovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin kiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi Anna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä hänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen kanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: "Pidä sinä kalkattimesi lukkojen takana!" Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea entistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi vaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään varoitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen sanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.
Alussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden olisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä menettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi lähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin aikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi tämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä silloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä itsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta mitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja toivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen menettelemään, niinkuin hän menetteli…
Eräänä iltana — ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että hänen rouvansa olemaan poissa kotoa — tuli Liisa erään vanhan naisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin ennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas kätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä asia koski.
Ennen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen puolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän sen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla ja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla kukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.
— Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini tällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet. Minusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa soittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden välistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.
— Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte, vastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.
Huoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen palvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä, keittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona. Teetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen asiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.
Hän alkoi siitä "seuran" iltamasta ja sanoi, että niissä on jo "moni omansa löytänyt" ja että "seura" ylipäänsä on ollut oikea siunaus kaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa heillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei Pietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte luetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat "seuran" kaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin "saamattomia", etteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli enemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä Oittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta se olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä avuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat ja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa tytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin kultaseppä Oittisenkin käynyt, ell'ei hän olisi välittäjäksi tullut, hän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan rakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa sitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut mitään sitä vastaan?
Näitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa päille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta riippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi ähkikin puhuessansa.
— Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile, vastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.
— Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän puoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen katsoo.
— Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä kehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.
— Eikös sitte sydäntänsä tällaisissa asioissa kysyä pidäkään, vaan päätänsä ainoastaan? puuttui vihdoin Annakin puheeseen.
Ämmä naurahti yhden kerran kuivasti.
— Raha voittaa nykyään sekä sydämen että pään. Yksinkertaista sydäntä kaikki halveksivat, sydämetöntä järkeä pidetään usein kyllä suuressa arvossa, mutta rikkaus, missä muodossa tahansa, vie kuitenkin voiton kaikilta.
— Mutta jos voisi samasta löytää hyvän sydämen, ymmärryksen ja rikkauden…?
— Ei ne sovi yhteen. Kaksi niistä välistä kyllä, vaan kaikki kolme — melkein ei koskaan.
Anna tahtoi tätä vastustaa muistaessaan hovineuvosta, jolla hänen mielestänsä oli kaikki nämät ominaisuudet. Ja sydämestänsä ei hän löytänyt rahtustakaan rakkauden tunnetta Oittista kohtaan, vaan sen sijaan oli se kokonaan tuon toisen valloittama.
— Vaan jos on vara valita, niin valitsee aina sydämensä mukaisen rikkauden, muodosti Anna ajatuksensa.
— Mutta sydänpä vie paljoa useammin harhaan kuin mikään muu, ell'ei kokemus tule avuksi. Ja sitä varten on Jumala sellaisia ihmisiä luonut, jotka voivat toisia tässä asiassa auttaa. Minäkin olen vanha ja kokenut ja tunnen asiat ja sen voin sanoa, että sellaista miestä ette saa koskaan, kun se on, jota teille nyt tarjotaan, — puheli ämmä, ikäänkuin pahastuen Annan epäröimisestä. Ja hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi hän pontevasti:
— Minkä vastauksen käskette siis antamaan kultaseppä Oittiselle?
Anna ei antanut heti vastausta. Hän rupesi miettimään.
— Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää vastauksen olla.
Anna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli käynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä niinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten kaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli jo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta, että hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että tämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä vieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:
— Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää tämän asian salassa syksyyn saakka…
Olihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi lopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua ja muuttua.
— No, minä otan, sanoi Anna yht'äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin teeskennellen iloisuutta.
Ämmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen vaivansa olivat korvatut!
Näistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä iltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta pelastunut vaarallisesta kurimuksesta.
VII.
Mutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä käydä entistä "hyvää" menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran liehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti, samalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta, mutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata saattoi että, ell'ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi "puuska" heidän välillänsä puhkeaisi.
Ennen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin oli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä hyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.
Toalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota hän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle sinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa olemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä, ensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään epäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta joka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne se oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä hyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas, joka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana, kielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell'ei sitä Anna ollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen luonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa. Tämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille huoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja hyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan häviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt ollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa, mutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla vieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen tämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta, jonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.
Vaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. "Ehkä on tuo ämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä syitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan keksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja varsinkin täällä Pietarissa löytyy?" ajatteli Anna ja hänen sydämensä alkoi vihasta kiehua.
Samalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla, sanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia pidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen päähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen lähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki kolme. "Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä… kateudesta… tahi mistä sen tietää…?" vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja hän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään. Hirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän kautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta, jonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut millä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka hän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista juonista itseänsä vastaan. "Kateudesta kai se Liisa silloin kirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään", ajatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä. Kävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka olisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut koskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet valtaamistansa…
Kuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän tämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa. Suorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, — vaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy mitään mailmassa, — mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän huoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti luottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä vastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli Anna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo lähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin, etteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä itsellensä toisen paikan.
Tämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen vuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.
Silloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä makasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä, itki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi, heltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä haavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.
Samana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin huoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut vielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä ja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi punoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:
— Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän edessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani tuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja sen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän teiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle todistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla rukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja palkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.
Tämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei ollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin hyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen tila oli hänelle todellakin varsin edullinen.
— Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat heti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin ehdit saada itsellesi toisen paikan.
Sillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.
Ja kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen lähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut rannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.
Kesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.
VIII.
Helposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista teille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.
Tuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna suostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta elämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi tuoda kotiinsa oman "kainaloisen kanansa", niin tuli hänelle tieto, ettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit tuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen jälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten kiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä. Tuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän kivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.
Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut, oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän itse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen, toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla ei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle, kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä hyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt, kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne oli toimittanut. "Luultavasti", niin vastattiin, "on hän lähtenyt Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä."
Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa, joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi. "Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä", ajatteli Liisa. Ja jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan. Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.
Ja niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului kesä ja jo kappale sateista syksyäkin.
Eräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli suuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista, kotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja huvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian höllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys tallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä ääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli juuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka tähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman työnsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti pientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään vilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen ajatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät liidelleetkään.
Ehkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän silloin tällöin oli "seurassa" tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että hyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä talossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa talossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet ja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan ohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä näyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää, jolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa lypsämässä…
Kyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta, vaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin portailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän rautakoukun aukaisi, kysyi hän:
— Kuka siellä?
— Minä. Päästähän, Liisa, sisään.
Tämä ääni sai Liisan säpsähtämään.
Hän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta oli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu henkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.
Hämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.
— Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? — kysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan olkapäätä vastaan.
— Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä: — mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä olet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!
Mutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.
Sitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta alkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä anteeksi, ett'ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.
— Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän, huoaten onnettomuuden taakkansa painosta. — Mutta, tiedätkös, minä tunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk'ei se ollut vielä mitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään olla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma. Sydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun piti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä mailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut tulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.
— Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?
— Milläkö lailla?
— Niin. Jesus minua siunatkoon!
— Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua kadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen sinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä onnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta tahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni, jonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että minä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se ämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka varastajaksi minua nyt luullaan.
— Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis, että sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin rouvan lähtiessä ulkomaille.
Anna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän lausuneeksi puoli kovaan:
— Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään… Se ilkiö!
Hetkinen kului äänettömyyteen.
— Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään petoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. — Etkö sinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi tahtonut?
— Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä en sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo, viha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä, ajatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä itseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut häpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja kiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt liian myöhään huomannut.
— Miksi liian myöhään? Älä nyt niin
— Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!
— Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan nyt, Anna, hillitä itseäsi ja… sitte taas elää uutta elämää.
— Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa, saanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell'et sinä ole huomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman kuukauden perästä - äidiksi.
Liisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
— Mutta olethan sinä… kihloissa…?
— Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa, sillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti juosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon minä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä arvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa. Kun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa huvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Siellä se sitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme, mutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan, vaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään pahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi. Mutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä päivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja kuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni koettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää minua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa pois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin taas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua siksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin etsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni ja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan hän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää minun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä, viheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia huonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla siis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä jo toista kuukautta elänyt. Tämän toisen kuukauteni rahoja ei hän määräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana päivänä nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi ottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo huoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli, alkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla hänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut, kuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa… Mutta mitä sinä nyt noin itket, Liisa?
— Voi, Anna, Anna! Miks' et sinä ennen tullut minun luokseni?
— Miks' en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin sinulle, miks' en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta vasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos, vaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen pikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti päästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki mieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta silloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja itsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa kulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi häirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun piti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa… Ja hän painoi päänsä Liisan syliin ja itki, itki…
— Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni olisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut sinua jollakin lailla auttaa.
— Silloin… ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on kaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten auttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin enää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä onnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa siunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett'en voinut häntä edes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä tänne tullessani niin suuresti ai'oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa, jotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut ja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin panttiin panna, vaan sitä en ai'o koskaan takaisin lunastaa, sillä en tahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä Oittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten tahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte minun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle tämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en ole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro sinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä sinä näet, ett'ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole elämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.
Nämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja paatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.
— Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden sanain merkityksen. — Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile hartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä kaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa sinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!
— Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. — Mikä Jumala voisi minua auttaa?
— Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun noin villisti!
Ja Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.
— Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.
— Ei! Älä mene! Jää tänne yöksi, niin rukoillaan yhdessä! Sinä et saa mennä, Anna!
Vaan toinen oli jo menossa ulos.
— Anna, hoi!
— Toisen kerran! vastasi tämä.
— Kuulehan, Anna! Sanohan edes, missä sinä asut.
Anna sanoi ja astui portaita alas.
— Hyvästi sitte, rakas Anna! Rukoilehan Jumalaa maata pannessasi, huusi Liisa hänen jälkeensä ja palasi keittiöön.
Ja sade pieksi ikkunoita, muodosteli suuria lätäköltä ja virtoja kivikadulle ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli…
IX.
Annan kerran tuohon kurimukseen jouduttua, oli arvattava, että hän alkaisi pyöriä sen mukaan ja joutuisi lopullisesti virran vietäväksi. Sillä hän oli niitä luonteita, joita hirvittää, joiden päätä pyörryttää katsoa taaksensa, vaan jotka suinpäin syöksyvät eteenpäin, tuli mikä tuli.
Jo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa, verrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen oli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän veltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen, välinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa itseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä eikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla hän kuukautisen "palkkansa" sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi myödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi useammin "ainoan aarteensa" avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä suurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä huomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä mielellään epätoivon hurjuudessakin.
Kaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna tähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa, mutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon rajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät kuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman pitkät ja pimeät syksy- ja talvi-illat! Ne ikään kuin pakoittivat häntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen sille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta vähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä "tilasta"…
Vaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein kuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta odottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa joko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä mahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon synkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada elää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin taistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan, että hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä ei nyt ollut.
Ja se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin se onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten. Muutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän kolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava. Ja sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa. Mutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen aika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä, ja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä ennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut auttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä määrin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään laitoksesta leipäänsä etsimään.
Tämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut hiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.
Liisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen joutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt, niin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään saksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin kaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona, jopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle kaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama kuukausi kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen luonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi paikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat häntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien samanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut lainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli jälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä, joka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi kuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa hän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari, kolme ruplaa kuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin huikentelevaksi, ett'ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt laiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa ja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä pois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin vuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä hänen ainainen vuorottelemisensa.
Talvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin, nähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen askeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan hitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa, tuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse oli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi katsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon tuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui jonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja kertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo ulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään ja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen seisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu silmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka ja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen käynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän korot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi pantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka turmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan ryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista huomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli hyvinkin tunnetuksi.
Ja kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine, rääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen ja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä Annaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin lähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä eläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli loppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen "puoli-ylhäisön" naisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen ahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien täyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun ravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä, rajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu avonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa koko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen lasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin tuohon "yölepakkojen" muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon kalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla rautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin tavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa sen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.
Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen. Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään…
Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi "julkiselta näyttämöltä".
Minne, sen voipi jo arvatakin.
Olemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan seuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan siihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia vuosia vietti.
X.
Kevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa Viipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä kortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat, joiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa: odotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten toimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta tietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän näköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen kanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin, ulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen paikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.
— Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.
— Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin Liisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee, vastasi sulhanen.
— No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.
— Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan halu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa edullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa vanhettua.
— Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.
— Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että te näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.
— Niinhän ne ihmiset sanovat.
— Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan vaivata?
— Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi. Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan se on sitäkään?
— Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea ansiopaikkannekin.
— Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!
— Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin…
— En minä koskaan… Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.
Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.
Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.
Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä, hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.
Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi vähän, vastasi hän:
— Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda. Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N——in sairaalaan.
* * * * *
N——in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen, missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina, edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia. — Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin ja ristiäisistä hautajaisiin.
Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.
Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen, mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen, kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, — syöpä maksassa oli ajanut sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta, päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut, että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin sellaisena "prinsessana" Pietariin saapui.
Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat: "Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Ja inho pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.
Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä ylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin. Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt. Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten, eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut, edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia, niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.
Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän matkan päähän vuoteesta.
Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.
— Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua, en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani… Ja Anna nosti ristissä olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:
— O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän, kalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta…!
— Rakas ystävä! — lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett'et joutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta itseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle, joka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja tahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin esimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle, jonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat Moseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan. Silloinhan Jesus sanoi heille: "joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä kivellä." Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan vaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: "en Minä myös sinua tuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee." Ja eikös Kristus itse sano: "En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen kutsumaan?" Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja sille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä tunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit anteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.
— Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun syntini anteeksi, rukoili sairas.
— Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: — Vaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!
Tämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla, jotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan, hänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän ei ollut moneen vuoteen nauttinut.
Vaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset lohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen päin sanoen:
— Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.
Pastori kummastui hiukan, mutta sanoi:
— No, sanokaa vain.
— Minulla olisi pieni pyyntö.
— Mikäs se olisi?
— Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.
— Mitä te oikein tarkoitatte?
— Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa. Jumala heitä siitä varjelkoon!
Pastori kummastui vieläkin enemmän.
— Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.
Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa
Annakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.
Lappeenrannassa 1888.