SAIRAALASSA
Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin klinikan ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen, kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä, jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara, kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi: minä, näet, olin "mahdottomasti" rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast'aikaa olin tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon "mahdottoman" rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella, joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.
Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista "asiapaperia" jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin tahtoi tunkeutua aivoista esille, että "mitäs jos minä nyt todella kuolenkin?" Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se, jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon syynä oli se, että varmaan tiesin "hänen" minua kovin rakastavan ja tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin "häntä" paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin, että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi, joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan "tavallaan". Mainitsinpa kirjeessäni, ettei "hänen" pitäisi minua surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka ansaitsisivat saada "hänen" paljoa paremmin, kuin minä ja jotka voisivat tehdä "hänen" onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi, niinkuin ehkä minä tekisin "hänet" enemmän eloon jäämällä, kuin nyt mahdollisella kuolemallani. — Toiseksi kirjoitin paperilipulle kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi kirjoitin "jäähyväisrunon mailmalle" (siihen aikaan kirjoittelin vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet, ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.
Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis, mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille. Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.
Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta, niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi, mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman minuutin kuluttua, ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä sammuu — ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi, niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: "kuinka monta lyöntiä tekee valtasuoni?" — "Sata kaksi kymmentä viisi", oli vastaus. — "Nyt se loppui", kuulin sitte erään äänen. — "Mikä loppui", tulin ajatelleeksi; "elämänikö? Se ei ole totta", tahdoin vastata, "sillä minä elän vielä", Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen äänen, joka sanoi: "tuokaa sitte pian kloroformia lisää!" Kloroformi siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta tuo "nyt se loppui", kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin sanat: "Bravo herra V——lle!" Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika, että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo "bravo" siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan mitään vastausta tälle minun arvelulleni.
Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, — näköaistin palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana päivänä, mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.
Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen vaikuttaneen.
Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode, joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella, istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin, jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani, olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut, vaikk'en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että hänellä kasvoissa oli "lupus", että hän kauan oli sen tähden ollut sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa, oli "muiden tohtorien" joukossa ollut.
Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo'asta itseksensä mutisikin, että "se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen". Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla, että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana juustopalastansa syödessään sanoi: "Kah, kun taas ovat ihan reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen tulisi". Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo'an sisään toi, sanoen: "Eikös teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?" — "Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?" kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. — "Pedothan ne vain haaskoja syövät", vastasi Ville nenäänsä honisten.
Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin reipas eikä ollenkaan ruma.
Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin lukea:
Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni…
Lu'in sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui meidänkin huoneeseemme.
Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin, niin paljon kuin se oli mahdollista.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin, että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana, että hän oli tappelussa haavansa saanut. "Oho!" arvelin minä, "onpas minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!"
Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan, vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta, milloin pääsisi pois. "Ehkä parin viikon kuluttua", luvattiin hänelle hymyillen.
Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin. Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa. Vaan kun minä sitte huo'ahdin lu'ustani ja nousin ylös kävelemään edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:
— Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?
— Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.
— Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.
— En. Eilisestä vain.
Minä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan ikäänkuin tahdoin välttää puhelua "puukkojunkkarin" kanssa.
— Onkos teitä, herra, leikattu? — kysyi toinen jälleen.
— On kyllä.
— Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette ylös päässyt.
— Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin sanoakseni.
— Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?
En minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä leikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin kloroformilla nukutettu.
— Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut, tokaisi siihen Pohjolainen.
— No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.
— Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon toki mies kärsiä, jatkoi toinen.
Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.
— Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen, vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.
— Näin, vastasin minä. — Puukolla kai se oli… kysyin sen jälkeen.
— Puukolla… Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun hän tätä ajatteli ja muisteli.
— Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.
— Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, — muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt…
— No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi…?
Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa'an tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin kysyneeksikin.
Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat, mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi siitä asiasta.
— Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen puhetta toisaanne.
— Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.
— Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.
— Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut tuolla Annan kadun varrella.
— Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?
— Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että minulla täällä on morsian.
— Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, — siinä erotus välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.
— Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette? kysyin minä.
— Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan, selitti Pohjolainen alakuloisesti.
— Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, — sanoin minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä itselleni selkoa tämän asian laidasta.
— No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta jos huomenna… olettehan te vielä huomenna täällä?
— Kyllä. Olen.
— Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.
— Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.
Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.
Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu'in vähän, mutta sillä välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa, mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.
Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen, sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme eilisestä aineestamme.
— Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin minä, kun olimme sille alalle tulleet: — mitä hän täällä tekee ja koska olette te tutustuneet?
— Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan tunteneet.
— Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?
— On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan poika, mutta hän — rikkaan talon tytär.
— Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin kummastellen.
— Niin!
— No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.
Ell'en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.
— No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa vuotta nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett'ei isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa, näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan. Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta, olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan Antti nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi. Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta, kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. "Silloin on tämän talon ovi sinulta suljettu", oli hänen isänsä kiljaissut eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä, että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy, eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja, josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia. Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää. Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin, niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä, täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht'äkkiä, ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa, jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt…
Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.
— Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.
— Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai'oin ruveta puhumaankin, puuttui hän taas puheeseen. — Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me, Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin, sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi — hänen äitiinsä tämä ero koski kipeästi — ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut pari vuotta palveluksessa.
— Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta, tänä keväänä? kysyin minä.
— Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.
— Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä näin rehelliset aikeet on? — utelin jälleen.
— Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, — kertoi nuori mies.
— Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen taaskin kysymykseni.
— Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut, sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.
Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen, että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa ääneti.
— Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin, että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa…
— Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? — kysyin minä.
— Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta. Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan, että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin, koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime lauantaina Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt, ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä, joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet Marin kanssa portille, — minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, — niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että "ollaan me vain tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa". Ja kun hän sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: "kukas se tämä vieras on?" — "On se niin vieras", sanoi Mari, "että jollei Antti sitä tunne, niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni." — "Mitä? Sulhanenko? Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa", sanoi Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni. Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.
— Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.
— Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä jätti Marin silläkään rauhaan. — Seuraavana päivänä, noin kymmenen aikaan, niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin "sovinto-olutta" juomaan, jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin. Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan, kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin lailla luuli hänestä irti pääsevänsä…
Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa, ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett'en voinut tulla, koska minun täytyi olla työssä, ja ett'en siitä pääsisi koko päivänä irti. Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin, mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota, niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta kaikkiaan.
Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme, niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle istumaan — Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua — ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen siihen lorujansa rakkaudestaan, — näkyi, että hän jo taas alkoi olla päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett'emme vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin jyrkästi, sanoen, ett'emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht'äkkiä, ennenkuin mitään aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja iski minua takaa selkään, sanoen: "Täss' on sulle sitte sovintoa eilisestäkin, perkeleen sulhanen!" Tunnettuani iskun keuhkoissani, koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa, paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas tuotiin heti paikalla tänne…
Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.
— Sepä vasta oli raakaa kostoa, — en minäkään voinut olla mieltäni osoittamatta.
— No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri tehdä, — lisäsi toinen.
— Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet hänestä i'äksi vapaiksi, sanoin jälleen.
— Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.
— Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä vielä ole puheellenne päästetty.
— Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa mitäkään tietoja saanut, — ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: — vaikka jo olen täällä kohta kolme vuorokautta ollut.
Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan. Sitä lu'in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun täytyi olla siellä vielä huomisenkin yli. Vaan kaikesta, mitä sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin päivää ollut.
Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.
Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään. Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat, ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.
— Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! — kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.
— Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut? Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? — kysyi hänen sulhasensa.
He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:
— Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki kertonut.
He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.
— Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä ollut.
Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että vieras tiesi heidän salaisuutensa.
— Enhän minä oikein tiedä… pitäisikö minun jo…? Minä olen niin iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa… mutta nyt tuli minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri auki nenäliinastaan kirjeen.
— No, mikä nyt on? kysyi Johannes. — Mikä kirje se on? Mistä se on?
— Se on kotoa.
— Onko mitä tapahtunut?
— On.
Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.
— Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.
— Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.
— Kuollut?! huudahti Johannes.
— Kuollut?! — tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.
— Niin… Halvaukseen… ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä aloin sitte ensiksi sanoen:
— Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää. Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen äiti on ai'ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut. Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä sairaalasta.
— Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, — myöntelivät molemmat.
Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan. Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin — pikaiseen näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan katsomassa…
Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni pikaista parantumista.
— No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? — sanoin lähtiessäni.
— Toivottavasti syksyllä, ell'ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi toinen hyvillä mielin.
Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.
Pietarissa 1888.