NIMINEUVOS
Hän oli noita pikku virkamiehiä, noita "ikuisia nimineuvoksia", joista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.
Minä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa ruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä, istuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän niinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan toisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä, kun hän tuli, niin ajattelin minä aina: "kas tuossapa hänkin tulee" ja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että "jopa se tuokin on syömään ehtinyt".
Ja hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett'ei tarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä syntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin, niinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan kuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen kolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin näkemättänikin, että "kas tuossapa hänkin tulee".
Kesäaikaan — ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen tavallisesti näinkin — oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen, vuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt ovenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui yltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki hän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa antaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi tahi ehkäpä molemmistakin syistä. — Sormissa oli hänellä aina harmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn asetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle, paperisalkkunsa päälle.
Muutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin laiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa takia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin hoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat sormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat tätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet, kalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä siihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, — vaan hän ei katsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan läpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen otsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän edestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät hiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin hatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala varsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota hänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen, litteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.
Kun tämä ruokavieras istuutui i'äti saman pöytänsä ääreen, riensi palvelija — lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen — hänen luoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani suunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti minusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet yht'äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas yht'äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen silmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa ja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan kellään nähnyt. — Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa nenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan aikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli saanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä ja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi syödä.
Ja olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti, nauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän pisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti nautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki ulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän kirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä hetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä päivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä, ellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan nautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.
Yhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti sen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä syönyt noin neljä, viisi lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä hartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa päätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan ilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa. Vaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen silmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin, sulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa kiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä hitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski hän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen toisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi koskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme suurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka päivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti minua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen elinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä päättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka varmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin luumun sinertävän punaisen värin.
Nämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä ruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä siellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta syöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän siellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen harvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän oli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta, kun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.
* * * * *
Erään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan. Istuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen tataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti päällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään, kylmän kohteliaaseen hymyyn.
Minä määräsin ruokalajit.
Syötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini tullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin puhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää toivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen, epämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin velvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.
— Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole täällä tänään nähnyt? — kysyin lopuksi.
— Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, — vastasi isäntä venäläiseen tapaan.
— Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.
— Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.
— Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi juomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä syödessään teki!
— Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.
— No, vaan kuinkas se sitte…?
— Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa saman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein, luullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä huomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte pöytäkumppania. — Minä tunsin hänet jo kauan, — siitä asti jo kun tämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, — muutaman talon päässä täältä — ja kävi täällä melkein joka päivä syömässä. Miksi sanon "melkein", saatte kohta kuulla. En tiedä, kuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta ylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin hämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli hän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä maksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin huonekalut — tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja samallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut — palveluksen sekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän sai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana palveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä hän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän kotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli, mutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette suvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.
Virassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen, ettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti hyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään oli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei sitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan yhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran kuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja silloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa tiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa kirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle mielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa, suurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui aina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä, jolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä, mutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut. Ja kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä mielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja maksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja lausui aina samoilla sanoilla: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin summan tätä "reissuaan" varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt seuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli hän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen se oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.
— Omituinen mies! — lausuin minä.
— Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt virkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana päivänä, kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni, maksoi ja sanoi minulle: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta takaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän jälkeisenä päivänä humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan, kompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin kuluttua heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki vähän paremman lopun ansainnut.
— Sääli! Sääli! — Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että vaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.
Kumarsin ja lähdin.
Eikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia kyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki — tavallisia ihmisiä vain.
Pietarissa v. 1889.