Umpisolmu

by Martti Wuori

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Pölläsen talon tupa; perällä ovi, oikeassa nurkassa iso paistinuuni ja oikeassa seinässä keskellä ikkuna; pitkin seinää lavitsa ja sen edessä pitkä ruokapöytä; vasemmassa seinässä, myöskin keskellä, ikkuna ja pitkin seinää lavitsa sekä peränurkassa astiakaappi. Uunin ja oven välissä on vesisaavi; vasemmanpuolisessa seinässä, ikkunan ja nurkkakaapin välissä, on naulakko, jossa riippuu takki, päitset, sirppi, nuoria y.m., ja orsilla on reenjalaksia, päreitä ja reikäleipiä. Oikeanpuolisella seinällä, ikkunan ja etualan välillä, on kello ja sen vieressä pieni avonainen hyllykaappi, jossa muutamia kirjoja, rasia, keritsimet y.m.

ASARIAS (istuu paitahihasillaan pöydän ääressä, ikkunan kohdalla, edessään iso raamattu, jota selailee ja silloin tällöin tutkii, ääneen tavaillen).

HETA (tulee ulkoa ja häärii töissään paistinuunin ääressä).
Kah, täällähän sinä, Asarias, olet!

ASARIAS (kirjasta päätään nostamatta). Täällä.

HETA. Ja työsi ulkona kesken jätit? Katselin, että minne se meni, kun kirveen lehdespölkkyyn nakkasi eikä missään näy.

ASARIAS. Joutaahan nyt tuon… vielä.

HETA. Joutaa, kun joutaa. Vaan mitäs sinä siinä tutkit?

ASARIAS. Raamattua.

HETA (kummastellen). Näenhän minä sen, että raamattua.

ASARIAS. No, kun näette, niin mitä sitten kysytte ja — häiritsette.

HETA. Enhän minä, poikaseni… Ihmettelen vaan, että mikä sinusta nyt on tullutkaan lukumies ja — kirjanoppinut.

ASARIAS (kiukkuisesti). Olisitte edes kiusaa tekemättä!

HETA. Herranen aika! Mikä se sinut noin kiukkuiseksi on saanut?

ASARIAS. Mikäkö? (Selailee kiivaasti lehtiä edestakaisin.) Pitäisi se teidän jo tietää kysymättäkin.

HETA (arasti). Koetanhan minä arvailla, vaan… löytyyköhän se apu sieltäkään (viittaa raamattuun).

ASARIAS. Ellei löydy, niin on se sitten jo koko paikka, tämä elämä.

HETA (myöstellen). On se, on.

ASARIAS. Tämä aviokäskyn sääty.

HETA. Niin, niin. Sitähän minäkin.

ASARIAS. Oikea ump'solmu.

HETA. Ump'solmu, — oikein sanot.

ASARIAS (suuttuen). Ka, mitä tuossa yhä vaan myöntelette, äiti?!
Sanoisitte edes jotakin vastaan.

HETA (hätkähtäen). Herran pieksut! Ihan säikähdin. No, ei sitten, ei.

ASARIAS. Onpas, on.

HETA. NO, on ja ei, kuinka sitten tahdot.

(Hetkinen vaitioloa.)

ASARIAS (selaillen raamattua). Kuka tämän upm'solmun oikein lienee keksinytkään?

HETA (arasti). Aviokäskyn säädyn?

ASARIAS. NO, sen saman.

HETA. Jumala, kah, kukas muuten.

ASARIAS. Piru, sanon minä.

HETA. No, piru sitten.

ASARIAS (sukkelaan). Ja te ja Kustaava Mansikka ja Anni ja Ville ja rovasti ja…

HETA. Hyvään seuraanhan minut sitten panitkin.

ASARIAS (ivallisesti). Hyvään!

HETA. Mutta Kaisan siitä unhotit.

ASARIAS. Kaisa ei ole syypää.

HETA. Kukas sinut sitten käski hänet ottamaan?

ASARIAS. Kukako käski?

HETA. Niin juuri.

ASARIAS. Tehän te kaikki minut siihen mertaan ajoitte, kun en Annia saanut, ja rovasti siunasi lukkoon tämän liiton.

HETA. No eihän sinua toki väkisinkään vihille viety, kultaseni.

ASARIAS. Vai ei? Kun teidän kaikin mokomin piti talon asiat niin järjestää, ettei palvelijaa tarvittaisi, ja Kaisa siten emännäksi taloon joutui, niin eikös se ollut väkisin?

HETA. Muistathan sen, että talon asiat niin vaativat; ajat olivat huonot.

ASARIAS. Ja sen vuoksi te uhrasitte ainoan poikanne, kuin Aapraham
Iisakin.

HETA. Kaisasta minä en voi mitään pahaa sanoa. Hän on hyvä miniä ja tekee työtä kuin mies, (Ikkunaan vilkaisten.) Näet sen, kuinka hän tuolla pellolla kyntääkin. Ei ollenkaan sinua huonommin.

ASARIAS (lyöden raamatun kiinni). Mutta Asarias Pölläsen vaimoksi hän ei passaa.

HETA (kummastellen). Vai ei passaa?!

ASARIAS. Ei. (Panee raamatun hyllylle.)

HETA. Se on ikävä se.

ASARIAS. On.

HETA. Ja mistä syystä? Selitähän!

ASARIAS. No, kun ei passaa, niin ei passaa, ja sillä hyvä.

HETA. On se todellakin jo sitten…

ASARIAS. On se. Ja varsinkin, kun sen huomaa vasta kun on tämmöisillä kahleilla ikipäiviksi toiseen ihmiseen kiinni sidottu.

HETA. Sitäkö sinä, että teillä ei vielä lapsia ole, vai?

ASARIAS. Vaikkapa sitäkin.

HETA. Ja sitäkö parakrahvia sinä nyt sitten sanasta etsit, että…?

ASARIAS. Että miten taas eroon päästä. Niin.

HETA. Vaan et löytänyt?

ASARIAS. En.

HETA. Vaan ehkäpä niitä nyt vielä tuleekin.

ASARIAS. Lapsiako?

HETA. Niin — lapsia.

ASARIAS. Kun ei kolmeen vuoteen ole yrittänytkään, niin taitavat jäädä tulematta.

HETA. Elä nyt! On niitä kummempiakin nähty — kahdenkymmenenkin vuoden perästä.

ASARIAS (naurahtaen). Tapahtuihan se ihme kyllä Saaralle vanhanakin, vaan ei taida meidän talossa semmoinen vieras käydä. Ja joutaa olla käymättäkin.

HETA. Hm! Sietää sitä, nään mä, juttua todenperään aprikoidakin.

ASARIAS. Eiköpähän siedä.

HETA. Tuossa tuo vilahti Kaisakin ikkunan taitse. Kun tulee, niin voihan puheeksi ottaa.

ASARIAS. Antaa olla! Ei se siitä parane.

HETA. No, ellei parane, niin ei kai pahenekaan.

KAISA (tulee ja juo vesisaavin kipasta pitkän kulauksen). No, nyt se on, sarka, sitä myöten kynnetty.

ASARIAS. Tupakalle taisit sitten tupaan vaan pistäytyäkin? (Tarjoo
Kaisalle tupakkamassiaan.)

KAISA (lennättäen massin syrjään). On siinä ollut laiskan työtä yhdellekin. Metsästä olisi polttopuita ajettava, ja siinä on tehtävää sinullekin.

HETA. Kaisapas nyt komentaa!

KAISA. Kun ei muut paremmat pauhaa. Olen odottanut jotakin viisasta sanaa isännältäkin, vaan eipä tuota kuulu.

ASARIAS. On se jo kauan ollut hampaankolossa, vaan ei ole lähtenyt irti.

KAISA. Koettaa nyt sitten, ehkä lähtee vihdoinkin! Menee muuten talo hunningolle, ellei työt tule kaikki tehdyiksi niinkuin pitäisi.

HETA. Voi sitä väliin talonisännällä olla muitakin huolia sydämellään — talon tulevaisuuden takia.

ASARIAS. Niin voi.

KAISA (istuu lavitsalle). No, nyt minä jo kuuntelen. Antaa tulla sitten?

ASARIAS. Työtä se on sekin, jota minä meinaan.

KAISA. Ei jääne tekemättä, jos vaan siihen pystyn.

HETA. Sepä se on.

ASARIAS. Vähän vaan nikkarin työtä — aluksi.

KAISA. Sekö se tupakammarin ikkunaraami näin kesäaikaan jo mielessä kummittelee?

ASARIAS (ivaten). Vai se? On se monenkin talven yli eteenpäin ajateltu, se laitos, jota minä meinaan.

KAISA. No, nyt minun järkeni seisoo.

ASARIAS. Eipä tuota sillä värkillä aikaan saadakaan.

KAISA (kiivaasti). Minä jo suutun, ellet sano.

ASARIAS. No, So! Kätkyt se olisi nikkaroitava tähän taloon, kätkyt, — vihdoinkin.

KAISA. Ja siihen pantava Asarias huutamaan, kun hänestä tulee lapsi uudelleen.

HETA. Mitä se tuo tuommoinen nyt on?!

KAISA. Siltähän tuo näyttää, että hän kasvaa alaspäin kuin lehmän häntä ymmärrykseltäänkin.

ASARIAS. Jos on Kaikkivaltias jättänytkin minut osattomaksi monessa suhteessa, niin on hän sen sijaan sinusta liikoja tehnyt: akasta miehen, sillä naisen tehtäviin sinä et näy pystyvän.

KAISA. Niinpä kai sitten Kaikkivaltias on oikeammaksi nähnyt tehdä tässä talossa, jotta se paremmin pystyssä pysyisi kuin akkamaisen miehen varassa.

HETA. Olkaa jo!

ASARIAS. On mulla toki vielä sen verran ymmärrystä, että näen, ettei talo iankaiken pystyssä pysy, ellei lapsia synny ja uutta väkeä lisää kasva.

KAISA. Vai niin pitkälle häntä jo ajatteletkin?

ASARIAS. Niin.

KAISA. No, kyllä saat sitten olla rauhassa, että Jumala siitä kyllä huolen pitää, ettei tämäkään talo väettömäksi jää, ellei maailman loppu tule.

HETA. Mitä tuossa nyt joutavia jankutatte!

ASARIAS (yhtäkkiä Kaisalle, kiivastuen). Mutta minä tahdon saada lapsia, — minäkin tahdon olla isä ja iloita. Oikein hävettää muuten jo ihmistenkin silmissä.

KAISA. En rupea tuosta itkemään — enkä nauramaankaan, vaikka jo kovin naurattaakin.

ASARIAS. Laputa pellolle sitten, mokomakin.

KAISA. On tuossa viisi hirttä poikki sinuakin varten.

ASARIAS. Taidatpa sitten saada kokonaankin talosta lähteä. Vai etkö sitäkään?

KAISA. En.

ASARIAS. Vai et?

KAISA. Enkä, en, kun et parempaa syytä löytäne.

ASARIAS (äidilleen). Näet sen nyt! Enkös sanonut, että ump'solmussa se on.

HETA. Sanoit, totta sanoit.

KAISA. Ja kovassa onkin. Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei pidä ihmisten erottaman, niin sanoo sanassakin.

ASARIAS (härnäten). Vai niin se sanoo?

KAISA. Niin.

ASARIAS. Eikä mitään muuta?

KAISA. Ei.

ASARIAS. Ei purkamisesta mitään?

KAISA. Ei, — mikä tähän passaisi.

ASARIAS. Vai ei?

KAISA. Ei — uhallakaan. Semmoista rikosta en ole tehnyt enkä tule tekemään, että minut niin vaan pellolle ajettaisiin.

ASARIAS. No, jo minä sitten todenperään oonkin Asarias Pöllänen.
Hyvästi! (Sieppaa lakkinsa ja aikoo mennä ulos.)

HETA (pidättäen häntä). Minnekä sinä nyt noin?

ASARIAS. Hirteen.

HETA. Elä nyt, Herran tähden, poikaseni, tuommoisia haasta!

KAISA. Joutavia peloittelee. Kuka sitä nyt akan tähden hirteen menisi?

ASARIAS (kääntyen ovessa). Häh?

KAISA. Porsaita ruopottelemaan menee, sen jo tiedän eeltäpäinkin.

ASARIAS. Enpäs mene. Ruskon valjastan ja rovastin luo ajan, jos tietää tahdot. Hän se meidän liittomme rakensi ja siunasi, hän se sen nyt purkakoonkin.

KAISA (kujeillen). Elä nyt vaan kovin kauan siellä viivy, Asarias kulta!

ASARIAS. Pelsepuup! Tpfyi!

(Paiskaa oven kiinni ja menee.)

HETA. Voi, voi sentään! Semmoiseksiko teidän elämänne on käynytkin?

KAISA. Semmoiseksi.

HETA. Ensimmäisen kerran minä sen vasta omin korvin kuulin.

KAISA. Vaan minulle hän siitä on jo monastikin kahden kesken ä'itellyt.

HETA. Poika parka! Ei sille koskaan käy mielensä mukaan.

KAISA. Hänen hullutuksiaanko tekin sitten valittelette?

HETA. Siitähän minä olen jo monasti aikonut puhua, että pitäisi nyt sitten käydä tuolla pitäjän toisella kulmalla Mähösen muorin luona. Sillä kuuluu olevan siihen asiaan tepsivä taika.

KAISA. Siihen nyt ei ole kuin yksi taika: — luonto ja aika. Ja ellei niistä apua ole, niin ei ole mistään.

HETA. No, ei sitten — koska se on niin arka kohta. Asariaksen tähdennän kuitenkin olisi ollut suotava, että olisi jotakin tehty ja että talossa olisi ollut rauha, sopu ja ilo.

KAISA. Ei ole aina iloa kakaroistakaan.

HETA. Eipä, ei.

KAISA. Ja rauha ja sopu voi olla ilmankin, jos ei syyttä suotta riitaa etsi ja rauhaa riko.

HETA. Niin, niin. Enhän minä sinusta mitään pahaa sano, — uuttera ja työteliäs olet, niin ettei joka miehestäkään moista apua ole. Mutta ikävähän on, ettei… Mutta minnehän se Asarias oikein meni? Käynpähän katsomassa ja lähetän hänet luoksesi, niin saatte kahden kesken asioitanne selvitellä.

KAISA (ikkunassa). Siellä tuli joku vieras eteiseen.

HETA. Vierasko? (Aukaisee oven.) Toden perään.

VILLE (ilmestyy ovelle). Hyvää päivää!

HETA. Ville!

KAISA. Ville!

VILLE (tullen sisään ja kätellen Hetaa ja Kaisaa). Vielähän, näänmä, minua talossa tunnetaan!

HETA. Kuinkas ei? Voi, voi!

KAISA. Terve tuloa! Voi, voi!

VILLE. Kiitoksia! Ja terveisiä Vehmasmäeltä.

HETA, Kiitoksia! Tekee hyvin ja käypi puulle tänne peremmälle!

KAISA. Mitäs sitä oikein kuuluu?

VILLE. Kiitoksia! Vanha rauha ja rakkaus. Mitäs tänne?

HETA (rykäisten). Noh! Sitä samaa tännekin…

KAISA (kuin vältellen). Sitä… (Puolikovaan Hetalle.) Tekös kahvin keitätte?

HETA. Kyllä. — (Villelle.) Mutta mitäs tietä Ville tuli, kun ei mitään kuultu?

(Alkaa puuhata kahvin keittoa.)

KAISA. Niin tosiaankin. Ei ajoa kuultu mitään.

VILLE (on istuutunut lasin alle ja panee tupakan). Veneellä tulin, selkiä soudellen.

KAISA. Vai veneellä?! Onhan se mukava, kauniilla ilmalla.

VILLE. On se.

HETA. Onhan se. No, mitenkäs Anni ja lapset…?

KAISA. Niin, mitenkäs ne voivat?

VILLE. Kiitoksia kysymästä! Mikäs niiden… Hyvinhän ne… — Vaan täälläpä ei taida olla isäntä kotona?

KAISA. On… kotona.

HETA. Kotonahan se on. Minä lähden katsomaan, minne se meni. Muutenkin jo yritin taannoin…

KAISA. Minä menen.

HETA. Kyllä minä menen. Laita sinä tässä sillä välin vieraalle kahvi.

(Menee.)

VILLE. Tulipa tässä minun tähden puuhaa.

KAISA. No, ei pikkustakaan. Ilosta vaan muori noin hätääntyi. Pannu oli tässä jo muutenkin hiilloksella. Eikäpä Villellä itsellään kiire lie?

VILLE. Eihän tässä toki jäniksen selässä olla, vaikka vähän oli asialla käytävä.

KAISA. Eihän se ole hoppu hyväksi.

VILLE. … muuta kuin kirpun tappajaisissa. (Nauraa.)

KAISA (nauraen). Niinhän sitä ennenkin sanottiin, kun täällä Villen kanssa yhdessä palveltiin.

VILLE. Niin. Mutta nyt se täällä Kaisa on jo kolmisen vuotta emäntänä hyörinyt.

KAISA. Niinkuin Villekin siellä isäntänä.

VILLE. Joo. Niin, että kun ei hoppua pidetty, niin jouduttiin onnellisiin naimisiin kumpainenkin.

KAISA. On hauska Villestä kuulla, että niin on.

VILLE. No, eiköpähän ole kuulumiset sitten samat täältäkin, vai?

KAISA. Onhan se onni orvollakin, vaivaisellakin Jumala, — miten asian ottaa. — Tuossa!

ASARIAS (tulee). Kah! Todenperään — Ville!

KAISA. Siinähän se tulee.

VILLE. Ville on, niinkuin näet. Terveeks'! (Kättelyä.)

ASARIAS. Terveeks'! Luulin äidin ilman aikojaan minua tänne juoksuttavan, mutta Villehän se on sittenkin.

VILLE. Just se sama. Niinkö kovin oudoksuttaa?

ASARIAS. No, kah! Kun ei ole kertaakaan käynyt siitä saakka, kun naimisiin meni.

(Istuutuvat.)

VILLE. Onhan tänne matkaa, — aivan yhtä paljon kuin täältä meillekin.

ASARIAS. Niinhän sitä kyllä on, mutta…

KAISA (tarjoo kahvia). Ville tekee niin hyvin — kahvia!

VILLE (ottaa). Kiitoksia! Kaisa se osaakin hyvän kahvin keittää, minä muistan sen.

KAISA. Niin ja mitä!

ASARIAS. Vaan eipä sitä ole täältäpäinkään… tultu.

KAISA (tarjoten Asariakselle). Juo seuraksi sinäkin! Me kyllä äidin kanssa sitten…

ASARIAS (ottaa, Kaisalle). Äiti siellä somisteleiksen. (Villelle.) Se on meidän kyntömies tämä Kaisa, niinkuin tiedät, sen tautta se on tuon siivoinenkin, jalat ja hameen helmat savessa.

KAISA. Sekös nyt suutaan soittaa. Ei malttanut, että minäkin olisin päässyt vierasta varten vähän somistelemaan.

ASARIAS. No, nyt pääset. Mene sitten!

VILLE. Turha se minun tähden on. Olenhan minä nuoren emännän kyllä ennen nähnyt sekä kirkkorustingissa että paratiisinkin puvussa, kun ennen täällä yhdessä saunassa kylvettiin, ammoin sitten työhynttyissä, kun yhdessä isännälle peltotöitä tehtiin.

KAISA. Ensimmäistä kertaahan tämä nuori isäntä meillä nyt talossa on, niin… (Asariakselle.) Tuossa on pannu hiiloksella, tarjoa sitten lisää. (Menee.)

ASARIAS. Kyllä tässä toimeen tullaan.

VILLE. Näetsen, eikös Kaisasta tullutkin oikein esimerkillinen emäntä.

ASARIAS. Emäntä mikä emäntä!

VILLE. Ja vaimokin varmaan, ettei paremmasta mihinkään?

ASARIAS. Vaimoko?

VILLE. No, niin, niin.

ASARIAS. Housuissa sen pitäisi olla eikä hameissa.

VILLE. Häh?!

ASARIAS. Niin justiin.

VILLE. Elä hiiessä!

ASARIAS. Semmoinen se on paikka.

VILLE. No, on se sitten jo paikka todenperään.

ASARIAS. Kun on saanut miehen vaimokseen!

VILLE. Jaa-a! Enpäs olisi sitä uskonut.

ASARIAS. En minäkään.

VILLE. Ei olisi sitten pitänyt ostaa sikaa säkissä, niinkuin sanotaan.

ASARIAS. Hyvähän tuosta on perästäpäin puhua, vaan en minä ollut sen sorttinen mies.

VILLE. Kova onni se sitten on todenperään.

ASARIAS. Kova.

VILLE. Mutta ei niin kova sittenkään, ettei sillä olisi hyvääkin puoltaan.

ASARIAS, Hyvääkö?

VILLE. Niin.

ASARIAS. Ja mikä se olisi?

VILLE. Ettei ole pelkoa lasten tulosta.

ASARIAS. Pelkoako?

VILLE. Niin, niin.

ASARIAS. Mutta niitähän minä toivonkin. Mikä se on talo ilman perillisiä?

VILLE. Vai se se surettaa?

ASARIAS. Se. Surettaa ja hävettää, Voivat ihmisetkin vielä luulla minusta, että minä akka olenkin enkä mies.

VILLE. No, on sitäkin. On se paikka sekin.

ASARIAS. Eikös oo?

VILLE. On, on.

ASARIAS. Noh! Mitäs sinä, Ville, siihen nyt sitten meinaat?

VILLE. Enpä mitään muuta kuin että olisi niitä lapsia sitten meillä teillekin antaa.

ASARIAS. Vai olisi?

VILLE. Olisipa!

ASARIAS. No, on se onni sitten sinulla, että oikean vaimon itsellesi sait.

VILLE. Kah, oikeahan se on — Anni.

ASARIAS. Herttainen ihminen, se Anni. Ja montako niitä sitten jo on?

VILLE. Lapsiako?

ASARIAS. Niin.

VILLE. Neljä ja puoli oli.

ASARIAS. Häh?

VILLE. Vaan nyt ei ole kuin neljä, kun se puol' kuol'.

ASARIAS. Jo nyt lasket leikkiä.

VILLE. Enkä laske; totta puhun.

ASARIAS. No, on siinä viljan tuloa! Onpas teitä Jumala siunannut todenperään.

VILLE. Kuinka sen asian nyt sitten ottaa!

ASARIAS. Neljä kun on tullut lasta kolmessa vuodessa! Jo se käy yli minun ymmärrykseni. Miten se on ollut mahdollista!

VILLE. Hyvin yksinkertaisesti: ensin tuli kaksoset ja sitten kolmoset.

ASARIAS. Kolm…?!

VILLE. Niin, mutta niistä kuoli se yksi, jonka minä sanoin puoleksi, niin että nyt on elossa vain neljä.

ASARIAS. Neljä lasta! No, olet sinä koko mestari, Ville.

VILLE. Mestari mikä mestari! Mitään suurempaa taitoa siihen nään mä, ei juuri tarvita.

ASARIAS. Ja Anni myös!

VILLE. No, Anni se se todenperään koko mestari onkin.

ASARIAS. Hi-hi-hi-hi! No, se mahtaa vasta olla lystiä?

VILLE. Ettäkö on niin paljon lapsia?

ASARIAS. No — se!

VILLE. Niinkö luulet?

ASARIAS. Kah! Kun saa niitä käsillään keikutella, noin ja noin ja noin — (tekee mukavia keikutusliikkeitä) eikä tiedä mihin niitä ottaa ja mihin panna.

VILLE. No, siitä lystistä minä antaisin mielelläni vähän teillekin.
Sillä todellakaan siinä ei tiedä, mihin niitä panna.

ASARIAS. Niin että neljäkö kätkyttä teillä heiluu yhtaikaa sinne ja tänne?

VILLE. Ei heilu yhtään.

ASARIAS. Häh? Mitenkäs sitten?

VILLE. Ne pidetään piirongin laatikossa.

ASARIAS. Valehtelet.

VILLE. Enkä valehtele.

ASARIAS. Hi-hi-hi-hi! No, se mahtaa olla somaa?

VILLE. Somaahan se en.

ASARIAS. Jotta vaan sitten sieltä ottaa sen, mikä milloinkin eniten miellyttää, vai?

VILLE. Ihan ne ovat siellä numerojärjestyksessä.

ASARIAS. Numerokojärjestyksessä ihan?

VILLE. Kah! Eihän niistä muuten selvää saisi.

ASARIAS. Eipä kai. Niin että ykkönen… Poikako se on vai tyttö?

VILLE. Poika — tietysti, esikoinen.

ASARIAS. Niin, että se on ylimmässä säilikön laatikossa sitten, vai?

VILLE. Eikä kun alimmassa. Näetsen, kun säilikössä on kaksi pientä, ja kaksi suurta laatikkoa, niin vanhin, joka on voimakkain, on siellä alimmassa pitkässä laatikossa.

ASARIAS. Ja kakkonen? Poikako se on sekin?

VILLE. Tyttö se on.

ASARIAS. Vai tyttö! No, se on sitten sitä ylemmässä pitkässä laatikossa, vai?

VILLE. Niin on. Ja ne kaksi nuorinta, jotka kuuluvat toiseen sarjaan…

ASARIAS. Mitäs sorttia ne sitten ovat, kolmonen ja nelonen?

VILLE. Poikia, kah!

ASARIAS. Ähäs! Sitä viljan tuloa ja taivaan siunausta? Ne sitten…?

VILLE. Ne ovat kukin omassa pienessä laatikossaan ylimpinä.

ASARIAS. No, on teillä kaikki, todenperään, erinomaisessa järjestyksessä.

VILLE. Pitäähän se olla. Mitenkäs muuten?

ASARIAS (vilkkaasti). Vaan maltahan: kun seuraavalla kerralla tulee neloset, minnekäs ne sitten panette?!

VILLE. Ei tule enää.

ASARIAS. Häh?

VILLE. Säilikkö pannaan lukkoon ja avaimet viskataan järveen.

ASARIAS. Hanki, helkkarissa, uusi piironki!

VILLE. Ei lyö leiviksi se viljelys!

ASARIAS. Oo vait!

VILLE. Niin se vaan on.

ASARIAS. Elä taivasta soimaa! Onnen poika sinä olet, Ville. Kun semmoinen on sulla aikaansaava ja uuttera vaimo.

VILLE. Onhan se. Niin että vasta-alkajan pien'eläjän ei tarvitse muuta kuin ajatella sitä asiaa.

ASARIAS. Toista kuin meidän muori sittenkin.

VILLE. Elä sinäkään taivasta soimaa. Tyydy onneesi vaan!

ASARIAS. Vai tyydy! Kateeksi minun sinua käy, kun olet tuon kaiken minulle kertonut.

VILLE. Sama vähän minunkin sinua.

ASARIAS. Kun vielä ajattelen, että sinä minulta sieppasit Annin, joka oli oikeastaan minulle vaimoksi luotu.

VILLE. Taisihan tuo olla vähän pahasti tehty. Ja sovittaahan minun se asia pitäisi.

ASARIAS. Sovittaako? Ja millä lailla sen nyt voi?

VILLE. No, kah! Vaihdetaan eukkoja!

ASARIAS. Häh?

VILLE. Sinä saat Annin, anna sinä minulle Kaisa!

ASARIAS. Ettäkö tuota…?

VILLE. Niin, niin.

ASARIAS (purskahtaa'kovaan nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä!

VILLE. Eikös se passaisi!?

ASARIAS. No, se se vasta somaa olisikin. Hä-hä-hä-hä-hä!

VILLE. No, oikein olisikin. Hä-hä-hä-hä-hä! Jos vaan Kaisa minusta huolii?

ASARIAS. Huolii. Me olemme jo niin saaneet kylliksi toisistamme, että hän ottaa sinut ummessa silmin.

VILLE. Niinkö luulet?

ASARIAS. Ihan varmasti. Miten vaan Anni minut?

VILLE. No, siellä ei sinun tarvitse kauan kauppaa hieroa, siitä olen vissi.

ASARIAS (makeasuisena). Ihanko hän sitten vielä muistelee minua, Anni?

VILLE. Yhtä mittaa, entisiä aikoja. Vanha suola janottaa, se on tosi se sananparsi.

ASARIAS. Voi, voi, mikä herttainen ihminen se Anni on. Oikein pyrkii itkettämään.

VILLE. Niin hän sanoo, että mahtoi se silloin Asariakseen kovasti koskea, se juttu.

ASARIAS. Koski, koski se.

VILLE. Niin että kyllä hänkin kernaasti tähän vaihtokauppaan suostuu.

ASARIAS (kuin yhtäkkiä hoksaten). Mutta ne sinun lapsesi? Mitäs niiden kanssa tehdään!

VILLE. No, ne saat sinä kaupantekijäisiksi.

ASARIAS. Häh? E-öö — — — ei. Ei se oikein passaa.

VILLE. Mitenkäs muuten?

ASARIAS. Eihän minulla ole sinulle muuta antaa kuin paljas Kaisa.

VILLE. Siinä sitä on ihan tarpeeksi minulle. Kaisa on kyllä heidän kaikkien arvoinen.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Sitä sietää kuitenkin miettiä.

VILLE. No, minä annan vielä piironginkin päällisiksi.

ASARIAS (mietittyään). Ei. En minä suostu siihen kauppaan kuitenkaan.
Meillä pitää olla omat lapsemme Annin kanssa.

VILLE. No, no. Onhan se totta sekin. Jotakinhan teillekin pitää jäädä tekemistä.

ASARIAS. Enkä niinä henno sinulta niin paljon ottaa, Ville.

VILLE. Köyhäksihän minä siinä suhteessa kovin kävisin.

ASARIAS. Niin että akat vaan vaihdetaan, eikö niin?

VILLE. No, olkoon menneeksi!

ASARIAS (ojentaen kätensä). Tuohon käteen!

VILLE (paiskaa kättä). Tuohon käteen!

ASARIAS. Ja milloinka?

VILLE. Milloin vaan. Lähde kanssani tänään meille, ja kun on asia puhuttu Annin kanssa, niin sitten rovastin luo.

ASARIAS. Kapsäkinkö?

VILLE. Niin, niin, Saxbäckin. Onhan hänellekin siitä puhuttava.

ASARIAS. Sillekö juuttaalle?

VILLE. Tietystikin.

ASARIAS. Luuletko, että solmu siellä laukiaa?

VILLE. Eiköpähän. Ja eihän se ainakaan koettamatta laukia.

ASARIAS. Milläs parakrahvilla sanasta sinä sitten sen luulisit laukiavan?

VILLE. Eiköpähän se tarvittaissa löydy sekin.

ASARIAS. Enpä minä ole löytänyt, vaikka kuinka olen etsinyt. Tänäänkin vielä.

VILLE. Kuule! Sanohan, onko Kaisa tehnyt aviorikosta?

ASARIAS (mörähtää). E…e…e…e! Vielä mitä!

VILLE. Mistä sinä sen tiedät?

ASARIAS. Tiedän varmastikin. Kuka siitä semmoisesta huolisi enempää kuin hänkään kenestäkään.

VILLE. Ai, ai! Sitten se on vähän ilkeä parakrahvi.

ASARIAS. Ettäkö se sitten pitäisi olla?

VILLE. Niin, ellet sinä ole. Vai oletko?

ASARIAS. Enkä ole minäkään — muistaakseni.

VILLE. Mutta jos sattuisit muistamaan väärin?

ASARIAS. Saisihan tuota ajatella, jos sitä välttämättä tarvitaan.

VILLE. Sillä se nyt ainakin laukiaisi.

ASARIAS. Kovassapa tuo sitten istuukin.

VILLE. Kovassa. Kun kerran on siihen kiikkiin joutunut, niin ei siitä vähällä irti pääse.

ASARIAS. Niinpä tuo näkyy — pakana. Vaikka kuinka vähän passaisi akka miehelle, niin ei muuta kuin pidä hyvänäsi, kun kerran otit.

VILLE. Kunnes kuolema erottaa.

ASARIAS. Ihanko siihen asti?

VILLE. Vaan ehkäpä se rovastilla kuitenkin selviää paremmin, kun hänelle kerrot ja sanot, ettei se passaa ollenkaan.

ASARIAS. No, onhan siellä asiat selvitetty ennenkin.

VILLE. Niinpä niin.

ASARIAS. Ettäkö nyt sitten lähden kanssasi teille?

VILLE. Eihän se lykkäyksestäkään parane. Ja kotiahan olen menossa.

ASARIAS. Mitäs varten sinä sitten oikeastaan meille tulit, Ville?

VILLE. Sinuahan tulin hakemaan. Olisi siellä meillä vähän tarvis.

ASARIAS. Minuako? Ja mitä varten?

VILLE. Sittenpähän kuulet ja näet. Nyt olisi sitten vaan valmistauduttava matkalle.

ASARIAS. Tulipas nyt kiire! Mutta mitäs nämä muut?

VILLE. Minä kyllä heille syyn selvitän, kun tulevat.

ASARIAS. Niinkö? Ettei tarvitse ajatellakaan?

VILLE. Ei. Kun vaan osaat loppuun asti tuppisuuna nila.

ASARIAS. No, sen kyllä, jos ei muuta tarvita. Mutta tuleepas tästä
Kaisalle yllätys!

VILLE. Tulee. Ja vähän muillekin.

ASARIAS. Muillekokin?

VILLE. Niin. Kun ei vaan sinun jo alkaisi katumoiksi käydä?

ASARIAS. Eikä käy. Kyllä se tämä nyt on Kaisalle ihan parhaaksi.

VILLE. Entäs äitisi? Mitähän se?…

ASARIAS. Saapi nähdä, ettei se Asarias ole niinkään pölkkypää kuin miksi häntä ihmiset luulevat.

VILLE. No, sen saa vissistikin.

ASARIAS. Saa-a! Ja Kaisa varsinkin.

KAISA (tulee hiukan siistimpänä).

ASARIAS. Siinähän tuo on.

KAISA. Tässä. Mikäs hätänä?

ASARIAS (ovelle mennen). Eipä mikään.

VILLE. Kyllä. Sanoin, etteihän sitä nuorta emäntää paljon puhutellakaan saa.

KAISA. Äidin kanssa jotakin suuhunpantavaa vieraalle hankittiin, niin siihenhän se aika meni.

ASARIAS. No, se oli hyvä. Minäkin tässä vielä sillä välin käyn omilla teilläni.

VILLE. Käy, käy, niin saadaan vähän kahdenkesken emännän kanssa muistella entisiä aikojamme.

ASARIAS. No! (Menee.)

KAISA. Olisipa tuo hauska kuulla vähän uutisia Vehmasmäeltäkin päin.

VILLE. No, ne on kaikki kuultu, kun tulette meillä käymään.

KAISA. Taitavat sitten jäädä paljonkin tuonnemmaksi.

VILLE. Eivät jää. Sinne tulinkin teitä nyt kutsumaan.

KAISA. Vai sitä varten Ville sitten nyt meille tulikin!

VILLE. Sitäpä sitä.

KAISA. Mitäs kummia siellä teillä nyt on tekeillä?

VILLE. Ei muuta kuin ristiäiset taas.

KAISA. Vai ristiäiset?

VILLE. Mutta meillä ei ristitä muuten kuin parittain, aivan niinkuin vihitäänkin.

KAISA. Aina se on Ville sama leikkisä.

VILLE. Ihan totta. Toissa vuonna kaksi ja taas kaksi. Vaan kun ei Kaisa usko, niin on uhallakin lähdettävä katsomaan.

KAISA. Kissanpentuja ne sitten ovat vai?

VILLE. Mitä Kaisa nyt vuorostaan leikkiä laskee? Meidän omia lapsiamme,
Annin ja minun.

KAISA. No, jos niin on, niin Jumala heitä siunatkoon sitten!

VILLE. Ovat todenperään ja kummeiksi teitä pyydämme — entistä isäntäväkeämme ja Kaisaa.

KAISA. Kiitoksia vaan paljon! Tulemmehan me.

VILLE. Ja tultava on jo huomenna.

KAISA. Niinkö? Jo?

VILLE. Asariaksen vien minä nyt kanssani ja te tulette vanhan emännän kanssa perässä.

KAISA. Mitä se Ville nyt meinaa? En minä oikein ymmärrä.

VILLE. Jos minä sanon sinulle, Kaisa, mitä täällä miehesi kanssa äsken puhuttiin, niin kyllä sitten ymmärrät paikalla.

KAISA. Vai se se! No? Mitäs se nyt sitten ehti jo sinulle haastettakaan?

VILLE. Niin paljon, että tuskin olisin uskonut, ellen olisi omin korvin kuullut.

KAISA. On sillä hullutuksia aina päässään.

VILLE. On. Ja on maar' niistä kiusaa sinullekin?

KAISA. Enemmän kuin toinen tietääkään.

VILLE. Sen minä aavistin. Vai ovat ne teidän asianne semmoisiksi kääntyneet?

KAISA. Niin, ovat, Ville hyvä.

VILLE. Mutta niistä hullutuksista on sinun päästävä, Kaisa.

KAISA. On. Mutta millä ihmeellä?

VILLE. Sekin on jo löydetty. Olenhan minä Ville, häh?

KAISA. Kah! Villehän sinä olet.

VILLE. Se, joka täällä ennen renkinä palveli sinun piikuutesi aikana?

KAISA. Niin. No, entä sitten?

VILLE. Ja se, joka oli puhemiehenä Asariakselle, kun hän kävi minun omaa morsiantani kosimassa?

KAISA. Muistanhan minä sen jutun.

VILLE. Mutta sitten Asarias saikin sinut.

KAISA. Niinhän tuo sai, kovaksi onneksi.

VILLE. Mutta nyt on Asariaksen kanssa päätetty vaihtaa eukkoja.

KAISA. Ole siinä hassuttelematta sinäkin!

VILLE. Enkä hassuttele. Sinun on siihen suostuttava, Kaisa.

KAISA. Mokomiakin!

VILLE. Toistaiseksi. Väliaikaisesti, tietysti, vaan. Kyllä sinä omasi takaisin saat.

KAISA. Ja mikä rieska siitä syntyisi?

VILLE. Selkäsauna ukollesi, ei muuta.

KAISA. No, sen se tarvitsee, ja siihen kyllä suostun.

VILLE. Sinä siis tulet meille, kun se vaihtokauppa tehdään?

KAISA. Kah! Joutaahan tuon sitten. Vaan mitäs siihen Anni sanoo?

VILLE. Tietysti hänenkin täytyy siihen suostua väliaikaisesti, kunnes
Kapsäkki solmun laukaisee.

KAISA. Sinnekö asti sitten sitä mennäänkin?

VILLE. Sinne. Onhan meillä siellä kaksoset ristittävät. Yksi tie ja kaksi asiaa.

KAISA. Eihän tuosta taida kuitenkaan henki mennä?

VILLE. Eikä mene. Niin että se sitten on päätetty?

KAISA. Olkoon minun puolestani.

VILLE. Näetsen! Etpäs antanut minulle rukkasia. Ja nyt kun olet minun eukkoni, niin on sinun oltava minulle kuuliainen kaikessa. Teet siis niinkuin olen sanonut?

KAISA. Saattaahan tuon.

VILLE. Mikä siveä ja nöyrä puoliso sinä oletkin, Kaisuseni! Me siis lähdemme, syötyämme, Asariaksen kanssa veneellä, ja te tulette hevosella perässä, Heta ja sinä.

KAISA. Pitäähän jonkun tänne kotimieheksi jäädä.

VILLE. Kyllä naapuri Holopaisen muori sen ajan talosta huolen pitää. Siellähän meillä on Kustaava Mansikka, Heta Pölläsen vanha tuttu, lapsia hoitamassa, niin että heillekin samalla lystiä tulee.

KAISA. Mutta mitäs ne anopit koko tähän lieskaan suustaan puhaltavat?

VILLE. No, sen saamme nähdä sitten. Tiedäthän sinä, että ne mielellään ja kielellään ovat semmoisessa aina mukana.

KAISA. No, oletpa sinä, Ville, jo koko juonen keksinyt!

VILLE. Juoni mikä juoni! Aivan itsestäänhän tuo läksi juoksemaan keksimättä.

KAISA. Kun ei vaan kovin pahasti sotkeutuisi.

VILLE. Eikä sotkeudu, kun yhdessä siitä huolen pidämme.

KAISA. No, lähtekää sitten Herran nimeen! Ja me tulemme perässä.

VILLE (ojentaa kättä). Tuohon käteen!

KAISA (lyö kättä). Tuohon käteen! Mutta milloinkas te olette perillä?

VILLE. Nyt vasta huomenna. Kun näin hyviä vieraita saadaan, niin on käytävä kirkonkylästä viinit. Rovasti on meilläpäin saatavillaan, niin toimittaa samalla kasteenkin meillä, ettei tarvitse pikkasia kirkolle kulettaa.

KAISA. Vai niinpäin se asia on? No, sitten kyllä mekin ajoissa keritään sinne.

VILLE. Niin että nyt se on sitä myöten selvä?

KAISA. Selvä on.

VILLE. Mutta yksi seikka on vielä vaarinotettava. Anopillesi et saa hiiskua juonesta mitään, ennenkuin hän itse saa nähdä ja kuulla.

KAISA. Ole huoleti. Kyllä minä hänet tunnen.

VILLE. Niin. Voi vielä ojaan kaataa kaikki ennen aikojaan.

HETA (tulee). Kah! Täällähän se Kaisa.

KAISA. Täällä.

VILLE. Entisiä aikoja muistellaan, kuinka hauskasti täällä yhdessä emännälle raadettiin.

HETA. Siksipä se tänne unehtuikin.

VILLE. Minun se oli syyni. Elkää pahaksi panko!

KAISA. Mikäs on hätänä nyt sitten?

HETA. Ei mikään enää. Tuonne tupakamariin laitoin ruuan pöytään.

KAISA. Vieraalle, kah. Mitenkäs muuten?

VILLE. Mikä vieras minä olen? Talon vanha palvelija.

HETA. Mutta vieras tällä kertaa. — Missäs se Asarias on?

KAISA (vasempaan ikkunaan vilkaisten). Tuossahan tuokin jo tulee. On, näänmä, käynyt pukeutumassa sekin.

VILLE. Toden perään! Ja ihan kirkkovaatteissaan.

HETA. Se on kaikki Villen kunniaksi.

ASARIAS (tulee).

VILLE. Todenperään! Ihan sulhasmiehen näköinen taaskin!

ASARIAS (räjähtää nauramaan). Hä-hä-hä-hä! Minuako se tarkoitti tuo?

VILLE. Ketäs muuta? Kyllä oletkin komea poika.

KAISA. Senkin papiaani!

ASARIAS. Ole vait', marakatti! Vielä sen näet, mikä papiaani minä olen.

HETA (taputtaa Asariasta olkapäälle). Älä huoli, poikaseni! Etkö sinä ymmärrä, että Kaisa vaan hyväilysanana sinua siksi sanoi.

KAISA. Ja vielä minä sinua hyväilen paremminkin.

(Menee, antaen mennessään Asariakselle hyvän sysäyksen.)

HETA. Tehkää niin hyvin sitten ja tulkaa ruualle tupakamariin.

(Menee myöskin.)

VILLE. Kiitoksia vaan! (Aikoo seurata.)

ASARIAS. Tullaan — paikalla. (Kääntyen Villen puoleen.) Kuulehan, Ville.

VILLE. Häh?

ASARIAS. Luuletko sinä todenperään, että se onnistuu?

VILLE. Ka, mikäs siin' on? Onnistua pitää. Ethän vaan ole puhunut äidillesi asiasta mitään?

ASARIAS. En ole hiiskunut kenellekään sanaakaan. Etkä sinäkään
Kaisalle?

VILLE. Minä kyllä tiedän, mitä teen. Elä sinä minusta huolta pidä!

ASARIAS. Mutta Anni itse, se se minua vielä eniten huolettaa, mitä hän sanoo.

VILLE. Johan minä sanoin, että hän ihastuu iki-iloiseksi, kun sinut näkee.

ASARIAS. Hä-hä-hä-hä! Niinkö luulet?

VILLE. Sinähän vaan olet tullut nuoremmaksi ja kauniimmaksi näinä vuosina.

ASARIAS. Oo vait'!

VILLE. Sen sijaan kun minusta on tullut vanha rämä, jonka hän mielellään sinuun vaihtaa.

ASARIAS. Tule syömään ja tuki suus' ruualla!

VILLE. Johan tuo vatsaa, soudun jälkeen tänne, vähän hiukaseekin.

ASARIAS. Kaipa kai! Jo se nyt maittaa ruoka minullekin.

VILLE. Jokos? Ja kun on syöty, niin lähdetään matkalle.

ASARIAS. Sitten lähdetään heti. Hi-hi-hi!

(Menevät, iloisesti hyppien, käsitysten kaulatusten ulos.)