TOINEN NÄYTÖS
Vehmasmäen talon piha. Vasemmalla asuinrakennus, josta näkyy etualalla ikkuna ja portaikko. Ikkunan alla seinustalla kasvaa kukkia, ja niiden edessä on kiikkulauta. Oikealla puolella on vierekkäin kaksi aittaa. Perällä on alaspäin viettävä pelto, jonka keskitse polku kulkee järven rannalle. Sieltä häämöttävät sauna ja nuottakota.
Portaikon patsaiden väliin on vedetty nuorat, joissa riippuu lasten kapaloita ja riepuja kuivamassa.
On päivänpaisteinen kesäaamu. ANNI (kuuluu sisällä laulavan kehtolaulua). KUSTAAVA MANSIKKA (istuu portaikolla, sylissään lasta sylkytellen ja laulaen myöskin).
ANNI (jonka laulu kotvan kuluttua sisällä taukoaa, tulee portaikolle).
Eikös Maiju vielä ole nukkunut?
KUSTAAVA (laulunnuottiin vastaten). Johan Maiju nukkuu, johan Maiju nukkuu.
ANNI. Antakaa, niin vien sen Kallen viereen! (Ottaa lapsen Rustaavalta.)
KUSTAAVA (antaessaan lapsen Annille, vastaa yhä samaan laulunnuottiin).
Vie se Kallen viereen. — Maiju Kallen viereen!
ANNI. Eipäs Villeä vielä näy tulevan!
KUSTAAVA (lyhyesti). Ei häntä näy. (Alkaa ottaa lasten vaatteita alas nuorilta.)
ANNI. Kauanpas se viipyykin. (Vie lapsen sisään.)
KUSTAAVA (laulaen taas). Kauanhan se viipyy, — kauanhan Ville viipyy. (Hoksattuaan.) Kah! Hulluko minä olen?! Lauluun tahtoo jo mennä ihan joka-ikinen sana. (Käärii vaatteita kokoon ja tähystelee vähä-väliä perällepäin oikealle.) Mutta kukas se… keitäs ne nuo ovat, jotka tuolta ajoivat ja tallin kohdille seisattuivat? (Laskeutuu alas portailta ja tähystelee taas. Sitten hän juoksee ikkunan kohdalle ja huutaa.) Anni hoi, Tulehan tänne! Tule sukkelaan!
ANNI (tulee yksin, ilman lasta, takaisin portaikon ovelle). Mikä nyt on?
KUSTAAVA. Katsohan tuonne tallin kohdalle! Tunnetko, keitä vieraita ne ovat?
ANNI. Ka, todenperään, vieraita on.
KUSTAAVA. Kaksi vaimoihmistä. Keitähän ne ovat?
ANNI. Eläs huoli! Jo tunnenkin.
KUSTAAVA. Jo, jo minäkin.
ANNI. Siinähän on Kaisa toinen.
KUSTAAVA. Ja Heta Pöllänen toinen. No, jo sun kummat!
ANNI. Nehän ne ovat. Ja Kaisa riisuu hevosta valjaista.
KUSTAAVA. Ja Heta lähtee tännepäin kyyhöttämään.
ANNI. Hevosella tulivat kahden. Kaipa sitten Ville veneessään tuo
Asariaksen mukanaan.
KUSTAAVA. Kaipa ne sentähden ovat viivästyneetkin, kun Villellä oli vielä kirkollekin asiaa.
ANNI. No, siinä se selitys sitten onkin.
KUSTAAVA (ilakoiden). Jo nyt saadaan ristiäiset, kun Heta Pöllänenkin tuli, jo nyt saadaan ristiäiset! (Menee perälle ja lyö kämmenensä yhteen.) Totta toisen kerran! Hetahan sieltä tulee. Eivät ottaneet oikein silmänikään uskoakseen.
HETA (tulee). Vai eivät ottaneet? Hetahan minä olen. (Kättelyä.) Päivää!
KUSTAAVA. No, tervetuloa!
(Taputtelevat sylitysten toisiaan ja pyörähtelevät pari kertaa ympäri, siten edeten pihalle.)
ANNI. Tervetuloa nyt meille! (Ojentaa kätensä.)
HETA (katsellen kummastellen Annia). Tämäkö se on Anni?
ANNI. Tämä on.
HETA (kätellen). No, hyvää päivää! Enpä olisi tuntenut.
KUSTAAVA. Arvaahan sen.
HETA. En olisi tuntenut, — kun on sillä lailla muuttunut.
ANNI. Laihtunuthan minä olen.
KUSTAAVA. Vähemmälläkin!
HETA. Vähemmälläkin, todenperään! Mutta yhtä kaunis sittenkin kuin ennenkin.
ANNI. Elkää joutavia!
KUSTAAVA. Vaikk' on neljä tehnyt kolmessa vuodessa!
HETA. Kuulin sen jo, kuulin; No, on se! (Rustaavalle.) Eikä ole kertaakaan kirkolla tavattu, että olisi omin silmin sattunut näkemään.
KUSTAAVA. Johan nyt tästä kirkossa käymään pääsee, tämän matkan päästä!
HETA. Arvaahan sen, niin, niin.
ANNI. Onhan Raisa mukana? Eikös oo?
HETA. On, on. Hän korjaa siellä ensin kärryt vajaan ja vie hevosen hakaan.
KUSTAAVA ja ANNI. Voi, voi!
HETA. Miehet eivät ole vielä tulleet, se kyllä tiedetään.
ANNI. No, minä keitän sillä aikaa kahvin. (Juoksee sisään.)
KUSTAAVA. Niin — keitä, keitä! (Hetalle.) Ja me tässä sillä aikaa tarinoidaan — kiikkulaudalla istuessamme.
HETA. Kun ei ole vuosikausiin tarinoitukaan. (Istuutuvat kiikkulaudalle.)
KUSTAAVA. Niin — ei, siitä saakka kuin anopeiksi tultiin.
HETA. Niin, kun anopeiksi tultiin, heh-heh-heh!
KUSTAAVA. On sekin, todenperään, hih-hih-hih-hih! — Mutta milloinkas te kotoa läksitte, kun näin varhain tänne kerkisitte?
HETA. Ennen auringonnousua, mitenkäs. Eihän sitä muuten olisi keritty näin varhain.
KUSTAAVA. Eihän. No oli se hyvä, että' näin varhain tulitte, niin ehditään vähän rupattaa, ennenkuin ne muut tulevat.
HETA. Niin, niin. No, vai niin! Vai tänne se Rustaava Mansikka sittenkin joutui Annin luo?
KUSTAAVA. Tänne jouduin, Heta kulta, tänne. Kun se Tahvo helluntain aikaan toissa vuonna kuoli, niin minnekäs minä? Tännehän minä.
HETA, Hyvähän se Anni sitten onkin. Ja hyvähän mies se on Villekin.
KUSTAAVA. No, kah, toimeenhan niiden kanssa tulee. (Vilkaisee ikkunaan ja portaikolle.) Istutaan tuonne toiselle puolelle aitan kynnykselle!
HETA. Istutaan! (Siirtyvät toiselle puolelle.) Vai tulee toimeen, sanoit?
KUSTAAVA. Kun, näät, talossa tarvitaan.
HETA. Arvaahan sen. Lapsijoukon tähden.
KUSTAAVA. Niin, näetsen, silloinhan se on anoppi ja äitipuolikin oikein hyvä ihminen hänkin.
HETA. Niin, niin. Mutta on maar se hauskakin saada noita pikkasia hoitaa ja niitä titittää ja niiden kanssa leperrellä.
KUSTAAVA. No, jo siinä on hauskaa! Välistä tahtoo ihan sekaisin mennä.
HETA. Saako niitä kohta nähdä?
KUSTAAVA. Vastikään nukkuivat. Mutta saahan niitä.
HETA. No, katsotaan sitten, kun heräävät. — Vai niin tahtoo sekaisin mennä? Niinpä tuo tahtoo mennä meilläkin.
KUSTAAVA. Vai tahtoo? Vaikka ei ole vielä yhtään tullut?
HETA, No, senpä vuoksi juuri. Siitähän se huoli onkin, ettei ole vielä yhtään ainoata tullut.
KUSTAAVA. Mikäs siinä Raisassa sitten on vika?
HETA. Ruka hänet tietää. Mutta vika siinä vain on.
KUSTAAVA. Entäs Asarias? Mitäs hän?
HETA. No, siitähän se ikävintä on. Ja riita alituisesti, kun ei perillisiä saa.
KUSTAAVA. Vai tahtoisi hän perillistä?
HETA. Kovasti tahtoisi. Niin on kovin lasten perään.
KUSTAAVA. Olisi sitä kyllä varaa niitä täältä muutama hänellekin antaa.
HETA. No, kah! Mutta eri laillapa niitä Jumala jakaa: toiselle monta, toiselle ei yhtään.
KUSTAAVA. Ja kellä enemmän varojakin olisi niitä useampiakin pitää, sille tavallisesti ei yhtään anna, kun taas köyhälle ihan lykkäämistään lykkää.
HETA. Niin, eikös olekin kummallista? Ja kun siinä naimisiin olet joutunut saamattoman kanssa, niin et enää irtikään pääse; pidä hyvänäsi sitten vain!
KUSTAAVA. Vai ovat asiat jo silläkin kannalla, että Asarias Raisasta tahtoisi eroonkin päästä?
HETA. Ovat kun ovat! Mutta elä ole vielä tietävinäsikään!
KUSTAAVA. Mitä minä?! Enhän minä. Eihän ne asiat minuun kuulu.
HETA. Näetsen, kun tännekin tultiin Raisan kanssa ihan Asariaksen tietämättä.
KUSTAAVA. Jo nyt on jotakin! Vai niin!
HETA. Niin. Hän kun läksi Villen kanssa päivällisen syötyä meille sanaakaan sanomatta, — rovastin puheille kai käkesi, kun kuuli Kapsäkin täälläpäin olevan ja teille tulevan, — niin me Kaisan kanssa päätettiin perässä tänne ennen heitä ehättää.
KUSTAAVA. Elähän mitään! Jo minä nyt kummia kuulen.
HETA. Kaisalta sain sitten vielä matkalla kuulla minkä mitäkin, niin että nyt sitä täällä ollaan Asariakselta ja Villeltä salassa.
KUSTAAVA. Vai salassa ihan?! No jo!?
HETA. Niin, niin, toistaiseksi. Niin että nyt on teidän pidettävä meidät piilossakin, kunnes… (Kaisa ilmestyy perälle.) Tuossapa se jo on Kaisakin!
KUSTAAVA. Siinähän se on! (Nousee ja menee Kaisaa vastaan.) Päivää!
Päivää! (Kättelyä.)
KAISA. Terveeks'! Ja terveisiä.
KUSTAAVA. No terveeks'! Kiitoksia! Tervetuloa nyt!
KAISA (Hetalle). Täällähän tekin vielä istutte?
HETA. Täällä, täällä. Ole huoleti ihan. Kaikki olen jo ehtinyt kertoa.
KUSTAAVA. Niin, ole ihan huoleti, Kaisa kulta! Kaikki olen jo kuullut, kaikki.
ANNI (tulee portaikolle). Näin Kaisankin jo tulevan…
KAISA. Siinähän on Anni.. Päivää!
ANNI (tulee alas pihaan; kättelyä). Terveeks' nyt! No, oli se hauska, että tulit. (Kustaavalle.) Siellä on jo tuvassa kahvi valmis.
KUSTAAVA. Tule, Heta! Kahvipannu kuuluu jo odottavan.
HETA. No, ei sen minua tarvitse kauan odottaa.
KUSTAAVA (Kaisalle). Lähdetään — kaikki!
KAISA. Kiitoksia! Joko nyt paikalla?
ANNI. Niin. Mennään mekin!
KAISA (Kustaavalle ja Hetalle). Menkää te nyt vain edeltä! Tullaanhan me kohta Annin kanssa perästä, jahka hiukan huokaisen.
KUSTAAVA (Hetalle). No, lähdetään sitten me!
HETA (menee Kustaavan kanssa). Lähdetään! Tulkoot sitten perästä! Niin saadaan vielä puhetta jatkaa.
ANNI. Istutaan me sitten ensin pikkuseksi aikaa tähän kiikkulaudalle!
Eikö niin?
KAISA. Istutaan! (Istuutuvat.) Sinun kanssasi, Anni, minun pitikin heti saada vähän puhua kahden kesken.
ANNI (hämmästyen). Mistä niin nyt?
KAISA. Kuulehan ensin! Vein hevosen niin etäälle piiloon ja kärryt vedin katoksen alle, ettei Asarias tietäisi meidän olevan täällä.
ANNI. Mitä kummia? Mutta ristiäisiinhän teidät kaikki tänne kutsuttiin.
KAISA. Niinpä niin. Mutta kuulehan sitten vielä! Se on Asarias tullut ihan pähkähulluksi.
ANNI (kovin kummissaan). Mitä sinä sanot?
KAISA. Hassuttelee semmoisia asioita, ettei ole kuuna päivänä kuultu.
ANNI. Ja millä lailla, hyvä ihme?!
KAISA. Siitä, näet, minulle on jo kauan kiukutellut, ettei meillä lapsia ole, ja nyt eroa riitelee. Rovastiin asti taas aikoo mennä.
ANNI (lyöden kätensä yhteen ja iloisesti nauraen). Kaikkea minä kuulen. No, jos ei muuta, niin antaa sen mennä. Kyllä maar hän rovastilta taaskin opetuksen saa.
KAISA. Kuulehan vielä! Villelle siitä puhui eilen, ja arvaas, mihin se
Ville kehoitti Asariasta ryhtymään?
ANNI. Varmaan sillä taas oli joku koirankuri mielessä?
KAISA. Vaihtokauppaan kehoitti kanssaan, niin että Asarias saisi sinut ja minä Villen.
ANNI. No, arvasinhan, arvasinhan minä. Hah-hah-hah-hah. (Nauraa katketakseen.) On se koko vekkuli.
KAISA (nauraa myöskin). Eikös olekin oikein kekseliäs se Ville? Ja Asarias hölmö otti asian ihan tosissaan: nielaisi kuin ahven koukun mahaansa.
ANNI. Ja nyt hän, tietysti, on kohta niissä tuumissa täällä?
KAISA. Arvaathan sen. Vanha suola yhä janottaa, niinkuin sanotaan.
ANNI. Mitä joutavia!
KAISA. Näkeehän sen. Ja kun nyt näin sinut hänelle suoraan tyrkytetään, niin miks'ei mies parka olisi valmis ottamaan, kun minustakin on kyllikseen saanut.
ANNI. Ole vait'! Kuulehan nyt, Kaisa! Me, tietysti, suostumme tuohon vaihtokauppaan, eikö niin?
KAISA. Sitähän minäkin. Suostumme, suostumme.
ANNI. Ja annamme Asariaksen todenperään mennä rovastiin asti, ammoin kuin rovasti iltapuoleen tulee tänne ristimään, niin se sopii mainiosti.
KAISA. Ihan niin. Ja sinun on nyt vain avosylin otettava Asarias vastaan ja annettava lupaus, kun hän tulee sinua omakseen vaatimaan. Se oli sillä lailla sovittu jo Villen kanssa.
ANNI. Kyllä, kyllä! Minä suostun kaikkeen. Ole ihan huoleti. Kyllä me
Villen kanssa asian selvitämme.
KAISA. Ja sillä aikaa minä olen sisällä piilossa, minä ja anoppi. Eikö niin?
ANNI. Niin, niin. — No, tuleepas tästä hauskaa! (Nauraa sydämensä pohjasta.)
KAISA. No, jo sen arvaa, mikä lysti siitä tulee. (Nauraa myöskin.)
ANNI. Tämmöisiä ristiäisiä en ollut unissanikaan aavistanut. (Nauraa yhä.) Mutta nyt on se kahvi juotava.
KAISA. No, nythän sen voi…
ANNI (vilkaisten perälle). Herra siunatkoon! Tuollahan ne jo tulevat,
Asarias ja Ville.
KAISA. Taivaan isä! Joko ne tulevat?
ANNI. Pellon pientaretta jo tänne astuvat. Joudu sisään — kamariin, pian, pian!
KAISA. Mitenkä ihmeesti tämä nyt käynee! (Juoksee aika vauhtia sisään.)
ANNI (alkaa keräillä lastenvaatteita ja hyräilee itsekseen jotakin laulua. Kun ASARIAS ja VILLE ilmestyvät perälle, vetää hän huivin silmilleen niin, että hänen kasvojaan näkyy vain puoleksi. Hän ei ole huomaavinaan tulevia, vaan menee puuhiinsa aitan puolelle pihaa.)
VILLE (tullen, nyyttejä kantaen, edellä). Tässä sitä nyt ollaan.
ASARIAS (tullen jäljessä ja pysähtyen perälle). Hoh-hoh! Kylläpäs tänne olikin nousua. (Katselee rakennuksia ja ympärilleen.)
VILLE. Onnen tie käy aina ylöspäin.
ASARIAS. Hä-hä! — Tämä se on sitten se Vehmasmäki?
VILLE. Tämä, tämä!
ASARIAS (pysähtyy tuijottamaan Anniin, joka yhä on selin häneen, ja kysyy Villeltä). Kuka se on tuo?
VILLE. Tuoko? Se on meidän lasten piika, Liisa. (Annille.) Liisa, hoi!
Sano edes päivää vieraalle!
ANNI (niiaa syrjittiin). Päivää!
VILLE. Se on puolikuuro ja muutenkin vähän hassahtava, tuo tyttö.
ASARIAS. Vai on teillä lastenkin piika?
VILLE. Mitenkäs sitä muuten toimeen tultaisiin? Tuokin laiha kuippana saa tehdä työtä yöt päivät.
ASARIAS. Laiha on todellakin ja romuluinen, tyttö-raukka.
VILLE. Toista se on sinun Kaisasi, eikö ole?
ASARIAS. Onhan siinä molempaa: luuta ja lihaa. Mutta mitä häntä muistelee.
VILLE. Vertauksen vuoksihan minä muuten vain sanoin.
ASARIAS. No, kah! — Mutta missäs se on Anni?
VILLE. Sisällä varmaan lasten kanssa.
ASARIAS. Minä lähden tervehtimään. (Yrittää nopeasti mennä portaikolle.)
VILLE (tarttuen häntä käsivarresta). Elä hiidessä vielä!
ASARIAS (pysähtyen). Miks'ei? Pitäähän sitä emäntää saada tervehtiä.
VILLE. Saattaa olla makuulla, jos on koko yön lasten kanssa valvonut.
ASARIAS (kynsien korvallistaan). Niin vainkin. Saattaahan tuo olla sitäkin.
VILLE. Minä lähetän Liisan katsomaan. (Annille.) Kuule, Liisa! Menehän katsomaan, mitä emäntä tekee! Ja sano, että täällä on vieras, joka tahtoisi tervehtiä! (Kuiskaa samalla vielä Annille jotakin korvaan.)
ANNI (ääntään muuttaen). Kyllä, kyllä! (Juoksee portaikon kautta sisään.)
ASARIAS (katselee epäilevästi Annin jälkeen, mutta sanoo sitten itsekseen.) Ei se oo. (Villelle.) Missä ne sitten nukkuvat, ne lapset?
VILLE (osoittaen ikkunaa). Tuossa kamarissa. Näetsen, siinähän on ikkunavarjostinkin alaruutujen edessä. Toissa päivänä sattui vielä yksi lasikin särkymään, niin että on vain pyyhkeellä tukittu, kun ei ollut lasiakaan kotona.
ASARIAS (hartaasti katsoen ikkunaan). Vai siinä ne ovat, vai siinä! Ja Annikin? (Samassa vedetään verhon takaa pyyhe pois ikkunasta ja sisältä kuuluu):
ANNIN ÄÄNI. Hyvää päivää, Asarias!
ASARIAS. Kah, siellähän se on Anni. Päivää! Päivää, Anni! (Lähenee ikkunaa.)
ANNI (pistää kätensä ja kyynäspäätä myöten paljastetun käsivartensa ulos särkyneestä lasista, muuten ollenkaan näyttämättä itseään). Terve tuloa, Asarias!
ASARIAS (nousee polvilleen kiikkulaudalle ja tarttuu Annin käteen). Kiitoksia vain paljon! Ja terveisiä paljon. Voi, voi! Näinkö sitä vain pitääkin tervehtiä?
ANNI. Näin nyt. Ei sovi vielä, Asarias hyvä.
ASARIAS (silitellen molemmin käsin Annin käsivartta). Enkö minä saa,
Anni kulta, edes silmiäsikään nähdä?
VILLE. Maltahan nyt vähän vielä odottaa!
ANNI (koettaa vetää kättään takaisin). Asarias päästää nyt! Kyllä minä tulen sitten milloin sopii.
ASARIAS (painaen poskeaan Annin käsivartta vastaan). Voi, voi! Näinkö vähän? Näinkö vähän? (Hellittää vihdoin Annin käden.)
VILLE. Eihän makeata mahan täydeltä. Kerkiäthän sinä vielä.
(Sisältäpäin tukitaan särkynyt lasi jälleen pyyhkeellä.)
ASARIAS (hyppää ylös kiikkulaudalle). Elkää vielä! Näyttäkää edes se säilikkö, se piironki!
ANNIN ÄÄNI (sisältä varjostimen takaa). Ei nyt! Ei nyt!
VILLE (tarttuen takaa Asariaksen takinliepeeseen). Hulluko sinä olet, kun tuolla lailla kurkistelet! (Vetää Asariaksen alas maahan.) Herätät vielä lapsetkin.
ASARIAS. Enhän minä muuta kuin sen säilikön tahdoin nähdä.
VILLE. Saat, saat, kaikki saat, jahka maltat odottaa.
KUSTAAVA (tulee portaikolle). Johan minä kuulin, että Asariaskin on tullut. (Laskeutuu alas pihaan.) No tervetuloa! (Kättelyä.)
ASARIAS. Päivää! Ja terveisiä paljon niiltä muilta.
KUSTAAVA. Niiltäkö muilta? Niin, niin. Kiitoksia, kiitoksia!
VILLE. Sainhan minä tämän väkisin tulemaan. Ei tahtonut millään lailla ensin.
KUSTAAVA. Vai ei tahtonut?
ASARIAS. Tahdoinhan minä. Mitä sinä, Ville, höpiset? Heti paikallahan minä läksin.
KUSTAAVA. No, tietystikin. Asarias on hyvä ja istuu. Minä tuon kahvin tänne. (Menee portaikolle.)
VILLE. Tuokaa tänne! Eihän sitä siellä.
KUSTAAVA. Eihän sitä sisällä kuumassa tuvassa ja lasten hajussa. (Menee sisään.)
VILLE. Ja kahvin juotuasi kai käyt vähän makuulle, vai?
ASARIAS (joka on istuutunut kiikkulaudalle, oikoo käsivarsiaan). Eihän tuo pahaa tekisi, kun näin raukaisee.
VILLE. Ei, kun ei oikein yötäkään nukuttu. Tuossa on vaateaitta ja siinä vuode.
ASARIAS. Siellähän sitä onkin viileä nukkua.
VILLE. On oikein. Käy sinne pitkällesi vain milloin haluttaa!
ASARIAS. Jahka minä nyt ensin sen kahvin kulautan alas.
VILLE. Tuossapa se jo tuodaankin.
KUSTAAVA (on tullut portaikolle). Tässä, — tässä minä tuon. (Laskeutuu alas pihaan.)
ASARIAS (Kustaavalle). Pianpa se joutuikin. Istukaahan tekin tähän laudalle!
KUSTAAVA. Istun, istun. (Tarjoo kahvia Asariakselle.) Ja vielä itsekin juon puolisen kuppia tarinan voiteeksi. (Istuutuu.)
VILLE. No, se on oikein. Minä juon sen tuvassa ja siellä höllitän nämä ostoksenikin Annille. (Juoksee tavaroineen portaikolle.)
ASARIAS (heristäen hänen jälkeensä). Elä vain kovin kauan Annia siellä pidätä, kuule!
VILLE. Kuulen, kuulen. (Menee sisään.)
KUSTAAVA. Niin. Voi, voi, tokisen! Oli tämä nyt oikein lystiä, että
Asarias tuli.
ASARIAS (iloisesti). No, kah! Lystiähän tämä oli minulle varsinkin, (hörppäisee kahvia) että sieltä pääsin.
KUSTAAVA. Niin, on se käry jo tännekin levinnyt, ettei siellä teillä ole asiat niinkuin olla pitäisi.
ASARIAS (vakavasti). Eivät ole — niinkuin ovat täällä.
KUSTAAVA. Niin, lapsettomiksihan te, näemmä, olette jääneet.
ASARIAS (synkästi). Niinhän tuota ollaan. (Vihaisesti.) Mutta se on sen Kaisan vika. Ja sen tautta minä siitä lähden eroon.
KUSTAAVA. Niin, niin. Mikäs siinä muu auttaa? Erota pitää, kun se kerran sen vika on.
ASARIAS (edelleen äkäisesti). Ja otan toisen — toisen eukon.
KUSTAAVA. Tietenkin. Eihän sitä ilman jää.
ASARIAS. Ja sen tautta nyt olen tänne tullutkin.
KUSTAAVA. Sehän passaa hyvin, kun rovastikin tänään tulee tänne.
ASARIAS. Muiden tietämättä tänne läksinkin, että sen asian paremmin selvitetyksi saisin.
KUSTAAVA. Parasta onkin, ettei hiisku kellekään mitään, ei sanaakaan, ennenkuin asia on selvä.
ASARIAS. Ville vain sen toistaiseksi tietää, ja hänen neuvostaan tänne oikeastaan tulinkin.
KUSTAAVA. No, ei se minunkaan suustani pitemmälle pääse, siitä Asarias saa olla huoleti.
ASARIAS (joka on lopettanut kahvinsa, panee kupin kiikkulaudalle). Kiitoksia! (Nyökäyttää päätään Kustaavalle ja pyyhkäisee samalla oikean korvansa ylitse.)
KUSTAAVA. Vielä kahvia lisää?
ASARIAS. Ei enää, kiitoksia! En häntä huoli.
KUSTAAVA. Eikö maita?
ASARIAS (katkerasti). Ei maita. Niin on äitelää koko elämä jo, ettei häntä välitä enää mistään.
KUSTAAVA. Ei nyt Asarias tuolla lailla saa surra. Kyllä se siitä muuttuu vielä.
ASARIAS. Olettepa te yhtä hyvä kuin ennenkin. Ymmärrätte ja säälitte minua.
KUSTAAVA (esiliinan kolkkaan silmiään pyyhkien). Mitenkäs? Ymmärränhän minä ja säälin.
ASARIAS (kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään hihan suulla). Toisen onnettomuutta. (Kääntyy sitten äkkiä ja polkaisee jalkaansa.) Mutta nyt siitä tulee loppu.
KUSTAAVA (hätkähtää). Niin, loppu tulee, tietysti! (Korjaa kahvivehkeet.) Minä sen näen selvästi. Asariaksen täytyy erota. Muutenhan sitä tulee ihan hulluksi.
ASARIAS. Ja minä otan toisen, otan.
KUSTAAVA. Tietysti, Asarias hyvä, tietysti. (Lähtee pelästyneenä viedä kyyhöttämään kahvivehkeitä pois.) Istuu nyt siinä ja rauhoittuu vähän! (Menee sisään.)
ASARIAS. Saattaahan tuon. (Istuutuu laudalle, miettii hetken ja katsahtaa sitten ylös ikkunaan. Ojentaa kätensä ja yrittää nykiä ikkunaan kipattua pyyhettä, mutta jättää sen paikalleen. Vihdoin hän kuiskaa hiljalleen ikkunaan päin.) Anni! Anni, hoi! (Istuutuu hajareisin kiikkulaudalle selin portaikkoon päin.)
ANNI (hiipii samalla portaikolle ja istuutuu, selin Asariakseen päin, portaikon penkille kuuntelemaan, silloin tällöin kumartuen kaidepuiden taakse piiloon).
ASARIAS. Sielläkö Anni on? (Ikkunasta vedetään pyyhe sisään, mutta ikkunavarjostin jätetään lasin eteen, niin ettei Asarias tiedä, että sisällä vastaa hänelle puolikovaa KAISA, koettaen matkia Annin ääntä.)
KAISAN ÄÄNI. Täällä.
ASARIAS (ihastuen). Onko? No, enkö vieläkään pääse sisään?
KAISA. Ei, ei.
ASARIAS. Eikä nähdäkään saa?
KAISA: Ei.
ASARIAS. Milloinkas?
KAISA. Jälkeen puol'sen.
ASARIAS. Jälkeenkö puolisen vasta?
KAISA. Niin.
ASARIAS (väräjävällä äänellä). Anni hyvä! Minä olen niin kovin onneton.
KAISA. Niin minäkin.
ASARIAS. Niinkö?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Minä otan eron Kaisasta,
KAISA. Ottaa pitää.
ASARIAS. Eroattekos tekin?
KAISA. Eroamme.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Lähdetäänkös rovastin puheille?
KAISA. Lähdetään.
ASARIAS. Vielä tänäpäivänä? Eikö niin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Niin että nyt minä sittenkin sinut saan, oma kulta…?
KAISA. Saadaanhan nähdä.
ASARIAS. Miksi niin: saadaanhan nähdä?
KAISA. Lupaatkos rakastaa minua?
ASARIAS. Lupaanko rakastaa?
KAISA. Niin.
ASARIAS (pannen kätensä ristiin). Myötä- ja vastoinkäymisessä.
KAISA. Niinhän Kaisallekin lupasit.
ASARIAS. Ettäkö niin Kaisallekin lupasin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. Se tuli vahingossa luvatuksi.
KAISA. Jos tulee nytkin?
ASARIAS. Ettäkö tulee nytkin? Ei tule enää.
KAISA. Ja vielä purat?
ASARIAS. En pura.
KAISA. Vannotkos?
ASARIAS. Vannon, niin totta kuin tässä hajareisin istun.
KAISA. Teetkös kaikki, mitä käsken.
ASARIAS. Kaikki teen, mitä käsket. Käske vaikka kaivoon menemään.
KAISA. Vuota sitten.
ASARIAS. Vuotan, vuotan, vaikka vuoden. (Kaisa tukkii jälleen pyyhkeellä lasin.) Anni, Anni, hoi! Elähän vielä! Jokos se nyt sen tukki?! (Nousee ja astuu pari askelta pihaan, kääntyy ja huomaa Annin portaikolla.) Kah! Lisa, kuulehan! (ANNI nousee, mutta ei ole kuulevinaan. Asarias huutaa.) Liisa! Tulehan tänne, Liisa! (ANNI ei ota kuullakseen, vaan pujahtaa sisään.) Mokomakin kuuro! Kaikenlaisia lastenpiikoja ne ottavatkin.
VILLE (tulee samassa portaikolle, kantaen vasua, jossa on likaisia lastenvaatteita). Asarias, hoi!
ASARIAS. Hoi?! Hoi?!
VILLE (laskeutuu alas pihaan). Anni lähetti sinulle paljon terveisiä ja käski menemään rantaan näitä lastenriepuja pesemään.
(Työntää vasua Asariaksen käsiin.)
ASARIAS (kummastellen). Häh?
VILLE. Sanoi sinun mielelläsi tekevän vaikka mitä hänelle.
ASARIAS. Teenhän minä, mitä osaan.
(Ottaa vastahakoisesti käsiinsä vasun.)
VILLE. Osaathan sinä toki tuon!
ASARIAS. Mutta onhan teillä täällä lastenpiika.
VILLE. Eihän se mitä kerkiä näitä töitä tekemään.
ASARIAS. Kukas ne sitten?
VILLE. Tavallisesti minä.
ASARIAS. Sinä?
VILLE. Minä, minä, tietysti. Mutta sentauttahan se nyt tahtoi ensin nähdä, pystytkö sinäkin tähän.
ASARIAS (uljaasti). Pystynkö? (Nostaa vasun olkapäälleen.) Kai minä pystyn siihen, mihin toinenkin mies.
VILLE. No, ala laputtaa rantaan sitten.
ASARIAS. Milloinkas näiden käskettiin olla valmiit?
VILLE. Niin pian kuin vain ehdit. (ASARIAS aivastaa, jolloin vasu putoaa maahan hänen olkapäältään ja rievut maahan.) Noh? Mikäs sinulle nyt tuli?
ASARIAS (aivastaa toisen kerran). Kylläpäs niissä hynttyissä onkin lemu!
VILLE. Ihan kuin parhaissa apilaheinissä! (Kerää Asariaksen kanssa rievut uudelleen vasuun, jonka nostaa Asariaksen olkapäälle.) Noin!
ASARIAS. En minä tämäntapaista apilaheinän hajua ole vielä koskaan nenässäni tuntenut.
VILLE. No, nyt sen tunnet. Mutta elä nyt pudota enää!
ASARIAS. Ehkäpä sitten tähänkin tottuu. (Lähtee perällepäin.)
VILLE. Tottuu. Kaikkeen sitä tässä maailmassa on totuttava.
ASARIAS (kääntyy). Kuulehan! Onko siellä suopaakin, millä pestä?
VILLE. Kaikki sieltä löytyy. Mene vain!
ASARIAS. No. Hyvästi sitten ja — terveisiä! (Menee kiireesti perälle.)
VILLE. Hyvästi! Hyvästi! (Viittaa kädellään portaikolle päin.) Saatte tulla jo! ('ANNI ja KAISA tulevat portaikolle.)
KAISA. Joko hän meni?
ANNI. Ihanko todenperään meni?
VILLE. Meni. Ja sen se teki rakkaus, joka on "suurin näistä kaikista", kun uskoo ja toivoo.
KAISA (tulee pihaan). No, enpäs olisi uskonut.
ANNI (tulee myös). Ihan minun jo on sääli Asariasta.
KAISA. Minun ei vähääkään.
VILLE. Ja niin oli sokea ja kuuro, ettei huomannut Kaisan hänelle koko ajan ikkunasta puhuvan.
ANNI. Eikä minuakaan näy tuntevan ollenkaan.
VILLE. Vielä häntä! Tuommoista laihaa ja romuluista! (Naurua.)
KAISA. Antaa hänen nyt sitten tehdä urakkansa loppuun.
ANNI. Eihän hän siitä iltaankaan valmistu.
VILLE. Ammoin siksi kun rovasti tulee. Minä käyn hänet hakemassa pois, jahka on vähän aikaa siellä molskutellut.
KAISA. Ei, Ville. Nyt ei auta muu kuin pysyä tosissaan loppuun asti, kun tämän olen kuullut ja nähnyt.
VILLE. Ihanko todenperään eroon asti?
ANNI. Eihän nyt toki, Kaisa?
KAISA. Rovastiin asti. Tulkoon mikä ryöppy tahansa!
VILLE. Niinkö tahdot?
KAISA. Niin tahdon. Ja sitä puhun äidillekin.
ANNI. Anna olla, Kaisa!
KAISA. Enkä anna.
VILLE. No kuinka vain sitten. Ehkä tuo ei haittaa tulevaisuuden varalle.
(HETA ja KUSTAAVA tulevat portaikolle.)
KUSTAAVA. Täälläkö te olette kaikki? (Tulee alas pihalle.)
KAISA. Täällä. Tulkaa tekin!
HETA (tulee myös). Entäs Asarias? Missäs hän on?
VILLE (iskien silmää Kaisalle). Meni vähän rantaan. Mikä lie unhottunut veneeseen.
KUSTAAVA (Annille). Siellä jo Maiju kuului vähän pirisevän.
ANNI. Minä menen. (Menee sisälle.)
KUSTAAVA. Olisi vähän puitakin tuvassa tarvittu, Ville.
VILLE. Ai, todenperään. Minä kannan heti. (Menee perälle ja rakennuksen taitse vasemmalle.)
KAISA. Minäkin sitten menen Annia auttamaan. (Yrittää poistua.)
KUSTAAVA (pidättäen). Elähän mene vielä!
HETA. Niin. Sinun kanssasi justiinsa, Kaisa, meidän pitikin saada puhua.
KAISA. No?
HETA. Kun nyt Kustaavakin on nähnyt, että se Asarias-raukka sinun tähtesi on ihan hulluksi tulemaisillaan…
KUSTAAVA. Eikä vain ole tulemaisillaan, onkin jo ihan hullu.
KAISA. Jopa te nyt minulle uutisen kerroitte. Olenhan sen jo itsekin kauan tietänyt.
HETA. Niin, eihän siinä sitten auta muu kuin suostua, Kaisa hyvä, ihan kaikkeen, mitä se tahtoo.
KUSTAAVA. Niin, ja ellet suostu, niin…
KAISA (Hetalle). Mitä te nyt turhaan intätte! Suostunhan minä, suostun. Vieläpä vaadinkin eroa. Sillä kuka sitä semmoisen hullun kanssa yhdessä elämään rupeaa. Olenhan nyt itsekin nähnyt ja kuullut, kuinka hullu hän on. Niinpä sitten pitäkääkin poikanne kokonaan ja päästäkää minut hänestä irti ja eroon, niin ettei koskaan tässä maailmassa yhdyttäisi emmekä toistemme silmien eteenkään sattuisi.
KUSTAAVA. Ähäs! Siinä sen kuulit.
HETA. Vai sinä nyt sitten itsekin vaadit eroa Asariaksesta?
KAISA. Vaadin ja vaatimalla vaadin, jopa vaatimasta päästyänikin vaadin.
KUSTAAVA. Sittenhän asia on selvä.
HETA. Tietenkin, Eikä rovastillakaan voi olla mitään sitä vastaan.
Selvähän se on asia.
KAISA. Selvä hyvinkin, kun minä samalla saan irti naimaosuutenikin.
KUSTAAVA. Kuulitko, Heta, mitä se sanoi?…
HETA. Oho-ho! Vai on sulla vielä semmoinenkin vaatimus?
KAISA. Onpa hyvinkin.
HETA. JO minä nyt jotakin kuulin!
KUSTAAVA. Jo minä todella jotakin kuulin!
KAISA. Kuulitte, minkä kuulitte. Ei suinkaan minua niin vain pellolle ajeta maata kiertämään?
HETA (salavihjauksella). Eihän tuo syyttä tapahdu — omienkaan sanojesi mukaan.
KUSTAAVA (samoin). Niin, niin. Onhan siihen syytä kaikenlaista.
KAISA. On kun on. Mutta mikä syy siinä lopulta toden sanoo, Asariaksenko vai minun, se saadaan vielä nähdä. Ja tänään vielä, jahka rovastin puheille päästään. Niin, vielä tänä päivänä.
(Menee topakasti, niin että piha tömisee, sisään.)
HETA (katsoen hänen jälkeensä). Keh-keh, sitä!
KUSTAAVA. Keh-keh, todenperään! On sillä sisua!
HETA. Tuon on sille Ville opettanut.
KUSTAAVA. Niinkö luulet?
HETA. Mistäs se sen olisi saanut?
KUSTAAVA. No, jos se siihen luottaa, niin kuka sen tietää kuinka sitten käykään.
HETA. Pitäisi asiaa tiedustella siltä Villeltä, niinkö se oikein meinaa. (VILLE tulee perältä kantaen puutaakkaa tupaan.) Ras, tuossahan se onkin.
KUSTAAVA. Anna olla! Älä koske siihen asiaan nyt!
HETA. Olkoon! Ehkä on parasta.
KUSTAAVA (Villelle). Kiitoksia, Ville!
VILLE. Rah, mitä nyt joutavia! (Menee taakkoineen sisään.)
KUSTAAVA. Mutta olisi se hyvä ollut sinulle saada se Kaisa pois ja toinen miniä sijaan.
HETA. Kuka sitäkään tietää!
KUSTAAVA. Tiedän minä sen kuitenkin, ettei se Raisa sinulle alunpitäen ollut mieluinen, eihän?
HETA. Jumalan tahto. Mutta eihän se nyt huonokaan ole.
KUSTAAVA. Väkisinhän se tuli kuitenkin, kun ei Asarias silloin Annia saanut.
HETA. Siksipä se Asarias Annia nyt vielä onnettomuudessaan muistelee ja omakseen toivoo.
KUSTAAVA. No, kukapa sen tietää, ehkä se toivo vielä toteutuukin, kuka sen tietää.
VILLE (palaa kiireesti sisältä). Käykää pois sieltä sisään pian!
Asarias näkyy jo tulevan rannasta takaisin.
KUSTAAVA. Tulkoon! Ja parhaaksi tuleekin.
HETA. Niin, Ville, minun täytyy saada puhutella häntä nyt.
VILLE. Hullujako te olette! Hänhän suuttuisi minuun silmittömästi.
HETA. Rauhoittaahan minun pitää poikaparkaani.
KUSTAAVA. Niin, niin, anna meidän jo!
VILLE. Rauhoittaa? Vielä hän hurjemmaksi vain siitä kävisi. Minähän
häntä olen koettanut rauhoittaa. (Ajaa Hetan ja Rustaavan sisään.)
Menkää, menkää pian! Muuten meidät tässä vielä riitelemässä yllättää.
So!
HETA. No, jos niin luulet, niin… Mennään sitten!
KUSTAAVA. Kun ei enää ihmisten näkyvissä saa olla!
(Hän ja Heta rientävät toisiaan tuuppien sisään.)
VILLE (heidän jälkeensä). Minä kyllä kutsun kaikki sitten, jahka olen hänelle asian selvittänyt. Pysykääkin alallanne siellä siksi! (Itsekseen.) No, jo tästä koko soppa tuleekin, kun nuokin pääsivät kauhaa kiertämään! Ei tässä auta muu kuin toimittaa mies makuulle. (ASARIAS ilmestyy perälle, astuen hyvin väsyneesti.) Rah! Siinäkö sinä jo olet?
ASARIAS. Eivätkös silmäsi enää erota?
VILLE. Erottaahan sinut, mutta missäs ne sotkut ovat?
ASARIAS. Kuule, Ville! Akkojen töihin minä en rupee.
VILLE. No! Enhän minä siihen pakota. Mutta mitäs se Anni siihen sanoo?
ASARIAS. Häh! Anniko?
VILLE. Niin, niin. Hänellehän sinä lupasit tehdä kaikki, mitä käskee.
ASARIAS. Sano, että olen tällä kertaa niin väsynyt, etten jaksa.
(Heittäytyy rentonaan laudalle.)
VILLE. Keskenkö se pesu sitten sulta jäikin?
ASARIAS. Kesken. Raukaisee niin, että nukun siihen paikkaan.
VILLE. Elä toki siihen! Onhan aitassa vuode, niinkuin sinulle sanoin.
ASARIAS (nousten). No, minä lähden sinne.
VILLE. Tule! Tule! (Menee aitan puolelle.)
ASARIAS (ikkunaan). Hyvää yötä nyt! Minä menen makaamaan. Kuuletteko?
VILLE. Kyllä ne kuulivat. Joudu nyt vain!
ASARIAS (lönkyttää pihan poikki). Mikä helkkarin kiire sinulla nyt on?
VILLE (avaa aitan oven). Kah, että kerkiät nousta siksi kun rovasti saapuu ja pääset avioeroasi hänelle selittelemään.
ASARIAS. Avioko…?
VILLE. No, niin! Eroasi Kaisasta.
ASARIAS. Kah, kun ihan oli unohtunut koko juttu.
VILLE. Astu sisään nyt vain! (Koettaa tuupata Asariasta aittaan.)
ASARIAS. Maltahan, maitahan!
VILLE. No, mitä nyt vielä?
ASARIAS. Kuulehan! Eikö siitä Kaisasta ole kuulunut mitään?
VILLE. Mitäs siitä olisi kuulunut?
ASARIAS. Eipäs, näät, lähtenyt perässäkään tulemaan, kun karkuun läksin.
VILLE. Vähät hän sinusta välittää.
ASARIAS. Niinkö luulet?
VILLE. Siltähän tuo näyttää.
ASARIAS. On se sitten koko juupeli.
VILLE. Iloissaan kai on vielä, että läksit.
ASARIAS. Kah! Enhän minä sille ole mitään pahaa tehnyt.
VILLE. Kaipa kuitenkin, koska noin omatuntosi nuhtelee.
ASARIAS. Eikä nuhtele.
VILLE. Näkeehän sen. On maar sinun häntä jo vähän ikäväkin.
ASARIAS. Ikävä mikä ikävä! Nukuttaa vain vähäsen.
VILLE. Ja näin maata pannessa muistui sitten Kaisakin mieleen, vai?
ASARIAS (naurahtaen). No, olihan Kaisa välistä rattoisakin. Oikein naurattaakin, kun sen kanssa olleet kaikki lystit muistaa.
VILLE. Näetsen! Johan sinä rupeat peräytymään koko jutusta.
ASARIAS. Eikös hänestä sitten enää saa haastellakaan?
VILLE. Haastele, haastele, mutta haastele sitten rovastin kanssa! Ja unissakin saat haastella, jos tahdot! (Tuuppaa Asariaksen aittaan.) Mene jo! So!
ASARIAS (aitasta). Elä vain pane lukkoon, Ville! Elä pane lukkoon!
VILLE (sulkien oven). Lähdet vielä karkuun.
ASARIAS (aitasta). Enkä lähde karkuun.
VILLE (lukitsee oven). Kuka sinut tietää, kun tässä jo Kaisasta puhuit, niin peräytymään vielä lähdet.
ASARIAS (aitasta). Enkä peräydy, en.
VILLE. Lupaatko varmasti, ettet peräydy?
ASARIAS (aitasta). Lupaan, lupaan varmasti.
VILLE (aukaisee oven ja katsoo sisään). Kah, johan sinä olet pitkälläsi.
ASARIAS (aitasta). Jo, jo.
VILLE. No, nuku sitten rauhassa! Kyllä minä sinut ajoissa herätän. Unta saat vielä nähdä Kaisastasi, mutta et muuta. (Sulkee jälleen oven lukkoon.) "Levätköön hän nyt vahvass' rauhass', mutt' me kuin olemm' tuonen kauhass'…" Meidän pitää olla ihan hiljaa. (On hetken vaiti, painaa sitten korvansa lukon kohdalle ja kuuntelee kotvan.) Jopa, todenperään, mies parka nukahti; alkaa jo kuorsata. (Juoksee pihan poikki portaikolle päin.) Tulkaa nyt! Nyt saatte tulla. (Viittaa kädellään.)
HETA (kapalolapsi sylissä ilmestyy portaikolle). Tullaan Ja tullaan uhallammekin. (Laskeutuu pihaan, lasta sylissään sylkytellen.) Missä se poikaparka on?
KUSTAAVA (tulee perässä portaikolle, toinen kapalolapsi sylissään). Tullaan. Ei tätä piilosilla oloa enää jaksa. (Laskeutuu myöskin pihaan, lasta sylissään sylkytellen.) Mutta missäs Asarias on?
(Portaikolle ilmestyvät myös ANNI ja KAISA, kummallakin sylissään yksi ensimmäisistä kaksosista.)
VILLE (huitoen heitä takaisin). Joko te nyt tulette — koko roikka!
ANNI (laskeutuu pihaan). Täytyyhän sitä jo.
KAISA (laskeutuu samoin pihaan). Nähköön nyt meidät kaikki samalla ja kuulkoon…!
HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA (yhtaikaa). Mutta missäs Asarias on?
VILLE (kuiskaten). Tuolla makaa aitassa, — juuri nukkui. Mutta jos te nyt hänet herätätte, niin piru teidät kaikki perii, sillä hän tulee ihan raivohulluksi teidät tässä nähdessään.
(HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA hyssyttelevät ja tuudittelevat lapsia koko ajan.)
HETA (kuiskaten). Poikaparka!
KUSTAAVA (samoin). Levätköön sitten!
ANNI (samoin). Räikistä vaivoistaan!
KAISA (samoin). Kunnes rovastin luo mennään.
VILLE (samoin). Parasta on. Sillä nyt hän tuolla näkee unta, että piha on täynnä taivaan enkeleitä ja heillä kullakin lapsi sylissään, ja niiden enkelien joukossa on hänen oma Kaisansa. Niin että menkää sisään nyt!
HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA (astuvat, pihaa kiertäen, peräkkäin sisään, hyssytellen lapsia ja laulavat kuiskaten). Mennään, mennään, mennään! Mennään, mennään sisään!
VILLE (käy vielä tunnustelemassa aitan ovea, kuunnellen.) Nukkuu kuin porsas autuaitten unta. (Aikoo sitten mennä muiden jäljessä sisään, mutta pysähtyy äkkiä ja katsoo perälle.) Jopas tuolla rovastikin saapuu! No, nyt sitä saadaan juhla! (Juoksee ylös portaikolle.)