KAIKKEIN RAKKAHINTA.
Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää, ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.
Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä. Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta, mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari potaattia äidille ja pikkusiskoille.
Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan, silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.
Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista. Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen, ymmärsi, että juuri koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?
Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.
Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.
Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen huoneesen.
— Kuinka on laitasi, pikku Janne, — sanoi hän ystävällisesti silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, — puhu minulle, mikä sinua niin pahoitti opetustunnilla?
Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.
— Neiti, — kuiskasi hän nyyhkien, — en voi uhrata äitiä, niinkuin
Abraham uhrasi Iisakin…
— Pikku Janne-kulta, — lausui neiti ja veti hänet luoksensa, — eihän Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että mielellään annat hänelle tämän uhrin.
Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.
— En voi uhrata äitiä, neiti … en koskaan sitä voi, neiti … sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta…
Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.
Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan pian vaativan häneltä suuren uhrin, — hän oli niin tottunut kuulemaan äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille leskille, joilla oli neljä lasta.
Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: "En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"…
Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä äitiä, vaan tekisi terveeksi.
Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.
Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin suureen hautaan, — "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.
Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias, arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän pääsi suutarin luo juoksupojaksi.
Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen, silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena, kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui sitä itkiessään.
Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle toivottomalle pojalle…
Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä tahtoisin olla", — ajatteli Janne, — "täällä pääsisin juoksemasta asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.
Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana, nälkäisempänä…
Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti, kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän hänet juuri täällä, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa? Siellä olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä…
Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon naisen luo ja kysyä, miksi itki.
— Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen, köyhyyteen, suruun — nyyhki nainen hiljaa.
— Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? — kysyi Janne.
— Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, — huokaili nainen. — Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on pimeätä, raskasta, yksinäistä!
Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.
Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot, ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.
Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on niin onnellinen!"
Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:
"Jumalan kiitos, hän on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli, luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"