"ISÄ MEIDÄN."

Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä, ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia, loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka suhisee, kihisee kuusen oksilla! — Kaikkihan on hupaista semmoisena päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki, ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin hyvää tarjottavana.

Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu, loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna, lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan sanomalehtitilauksen".

Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan, isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.

— Kas tässä, pienoiseni, — sanoi isä antaen Ebballe viiden markan setelin ja markan, — tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut. Ymmärrätkö, lapseni?

— Ymmärrän, isäni, — vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään vakavin, huolellisin silmin.

— Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, — jatkoi isä, — ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme rahat siihen.

— Ei, isäni, — vastasi Ebba yhtä vakavana, — ei käy päinsä. Sillä silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan nenäliinoja.

— Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua, — vastasi isä nauraen — jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä kadotat rahatkin.

— En, isä, sitä en tee, — vakuutti Ebba uskollisesti, — rahoja en kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä. Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.

Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.

— Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, — sanoi isä hymyillen ja taputti Ebbaa poskelle, — silloin isä näkee, että hänellä on jotain hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule ajoissa kotiin päivälliseksi!

Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.

Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin, vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle, jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän korteen.

Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia mansikoita!

Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle, joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli kuullut äitinsä lausuvan:

Korkeudesta taivahan
Pimeimmälläkin polulla
Silmä valpas Jumalan
Valon on loiste minulla.

Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit olisivat olleet häntä saattamassa.

Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa. Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata — se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä, lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat, silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi sinitaivaalle.

Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa, perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.

Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa aidan portailla.

Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat olivat ja pysyivät poissa.

Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään, kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä. Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina olisivat hyviä hänelle.

Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella, ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää, sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.

Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle, aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen. Ja ääni — hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan — kuiskasi hiljaa ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"

Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.

Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin mahdollista ehtiäksensä pappilaan.

Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.

Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi taas lukea "Isä meidän".

Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään, silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.

Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin, rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.