KAIKISTA HUPAISINTA.
Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä, sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa. Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.
Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.
Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.
Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat lähenemään toisiaan.
Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta, nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein seurata Charlien kaikkia liikkeitä.
Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni! Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin Charlie oli.
Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi.
Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä sivellä vannetta.
Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi, asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa sanaa sanomatta.
— Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? — kysyi vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten housuihinsa.
Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta.
— Hyi, ilkeä poika, — sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja työkkäsi häntä rintaan.
Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä "ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.
Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa. Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni, hävisivät ne ilmaan.
Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon, ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan, tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan, sen mukaan, mihin vanne vierähti.
Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä
Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun
Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan
äidilleen.
— Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa vannettani.
Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen tukkaansa.
— Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? — kysyi äiti. — Ehkäpä pikku poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä?
— En, sitä en tahdo, — vastasi Charlie jyrkästi, — minun mielestäni hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani.
Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään.
— Miksi äiti noin huokaa? — uteli Charlie äreänä, — onko äiti pahoilla mielin?
— Olenpa niinkin, — vastasi äiti surumielisesti hymyillen — minusta on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle. Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle vanteesi…
Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä, sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän levottomaksi. Mutta hän ei tahtonut lainata hänelle vannettaan, ei, ei mistään hinnasta.
Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai nuhteita.
Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti pantiin vuoteesen.
— Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, — nyyhki Charlie kalpeana, säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka äiti itki…
Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.
Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä. Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä, silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että jos vaan saisi, hän kyllä voisi nousta ylös ja juosta kuinka paljon tahansa!
— Äiti, on niin kauhean ikävää, — valitteli Charlie-raukka maatessaan tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, — eikö äiti voi keksiä mitään hupaista?
— Voinpa, poikani, — vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja piti pojan kättä omassaan, — tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa läksyjäsi.
— Ja mitä se sitten on? — ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta samalla vähän epäillen äidin sanoja.
— Niin, — sanoi äiti, — kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.
Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:
— 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa yrttitarhaa.
Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa, joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.
Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään!
Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä kysymykset olivat liian myöhäiset, — mikä kerran oli tapahtunut, sitä ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, — säälimättä välkkyi enkelin säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään.
He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa nyyhkyttäen…
Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi pilkkopimeään.
Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää, tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta.
— Mitä se on? — kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, — mitä se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?
— Voi, voi, — kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen — on niin surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.
— Kuka olet? — kysyivät Aadam ja Eeva.
— Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä, kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, — vastasi vieno ääni, — nimeni on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!
Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, — sitten ilmassa surkean suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan avaruuteen.
— Voi, — kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen valittelevan, — minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja, mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin mahdollista.
— Ja kuka sinä sitten olet? — huokasi Eeva.
— Olen terveyden ilonhenki, — vastasi vieno ääni kiireesti, — ja täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!
Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa häviävän avaruuteen…
Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku, "tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" — "Olen kuuliaisuuden ilonhenki", — huokaili toinen, "minun on vilu läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä, hyvästi!"
Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.
Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi painautunut arolle.
Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.
— Kaikki ilo on paennut maan päältä, — huokasi hän, — rauha, yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä ja tuskaa!
Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.
— Kuka olet? — kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.
— Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi, — vastasi pikku olento, — mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia, erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! — Ja hän nousi, levitti pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.
Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja koetti pidättää häntä.
— Laske, laske minut lentämään, — kuiskasi pienokainen surkeasti — tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa silloin voisin jäädä luoksenne.
— Voit, — huusi Eeva epätoivossaan, — sinä voit! Vaikkapa emme enää voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua, juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja voimme pidättää.
Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.
Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.
Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"
Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen, puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen, ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.
Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön, näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus, kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja koettaa toimittaa muille iloa.'
— Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita onnellisiksi.
Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta.
— Äiti, — sanoi hän vihdoin, — mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon hauskempaa täällä maan päällä.
— Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset Eevaraukalle, että hän voi yhdenkin ilon meille pidättää.
Taas Charlie mietti hetkisen.
— Mutta äiti, — sanoi hän sitten arvellen, — minusta on mieluisampaa itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.
— Oletko sitä koskaan koettanut? — kysyi äiti hymyillen, — oletko koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?
— En, sitä en koskaan ole tehnyt, — vastasi poika avomielisesti.
— No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.
Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet tulivat silmiin.
— En, äiti, — huudahti hän malttamattomasti, — sitä en tee, en tahdo antaa pojalle vannettani.
— Kas niin, Charlieseni, älä itke, — sanoi äiti mielistellen, — ei kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.
Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että tahdon antaa pojalle vanteeni, amen!"
Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie kerran oli kuullut sepän laulavan:
Ho hei, ho hei!
Takoa kalkutelkaa!
Takoa kalkutelkaa!
Ho hei, ho hei!
Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana. Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään, että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.
Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika äkkiä:
— Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee tänne, niin saamme antaa hänelle sen.
Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä mäellä.
Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta olisi saatavissa, kun Kalle tuli.
Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet mukaansa.
Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa hämmästystään.
Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.
— Tässä on pieni sairas poika — sanoi hän hymyillen, — joka mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän sanomista.
Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle, katsellen äitiinsä.
— Saat sen, — sanoi äiti hymyillen, — saat sen lahjaksi, se on tästä lähtien sinun. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä tahdot.
Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta, oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne … vanne, jota hän niin paljon oli ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi hänen … hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.
— Saat sen, Kalle kulta, — toisti äiti, — se on omasi, saat mennä ja pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.
Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.
— Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle tahtonut luovuttaa vanteensa.
— Kiitos, — sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen, mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.
Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.
— Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?
— Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin onnelliseksi tullut?
Charlie mietti hetkisen.
— On, — vastasi hän, — on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni olisi hauskempaa, jos minäkin olisin terve ja saisin nähdä, kuinka hupaista Kallella on.
— Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi. Käsitätkö sen, poikani?
— Käsitän, — vastasi Charlie miettien.
— Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa itsensä ja hankkia muille onnea?
— O-olit, — vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.
Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:
— Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani, vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi. Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee se, Jeesuksen tähden. Amen.