RAKKAUDEN SALAISUUS.
Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut, niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa.
Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia.
Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen — hän ei ollut klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta, tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä!
Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira nielee lihapalasen.
Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa vielä yhden … kaksikin.
Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin, että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan. Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi.
Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia, eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä niin monen monta oli jälellä.
Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia. Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" … oli ikäänkuin kolme leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada kuulla jotain leivoksista.
Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin.
Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen, katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten:
— Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta?
Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä:
— En, äiti, en minä.
— No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan.
Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta
Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä
oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi.
Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan: "en, äiti, en minä!"
Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen Jumalaa…
Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä. Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka pidätti hänet. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, ettei sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein tekevän…
Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta", ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!"
Hyi, mitä sanoja … varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan, kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla iloinen ja onnellinen kuten ennen?
Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt… Oi, kun vain saisi tunnustaa syntinsä, — kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, — mutta sehän oli mahdotonta — hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.
Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta. Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli: tuli tuomitsemaan häntä.
Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa, missä olet?"
Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin yrttitarhassa.
Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi…
Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista. Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.
Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia, kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka otsaan tahmistunut.
Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös, pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat, yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä oli. Silloin oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja samaa hän nyt ajatteli tunnonvaivoistaan.
Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos, vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".
Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.
— Kas niin, lapset! — huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin, — ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin olevan hyödyllistä.
— Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, — väitti joku pojista voitonriemulla.
— Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset, lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne tässä tee aivan oikein?
— Tekee kyllä, äitiseni, — huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi kätensä äidin kaulaan. — Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella, kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.
— Älä sano koskaan, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen aikaan!
Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen. Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.
Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä. Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade rapisi ikkunoihin.
Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.
— Se on vankila, — sanoi äiti, — rangaistusvankila, ja kaikki nuo ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat syntinsä.
— Mitä rikoksentekijä on?
— Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.
— Hyi, mitä ilkimyksiä! — sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään kuvaan.
— Ei, lapseni, niin et saa sanoa, — sanoi äiti lempeästi nuhdellen, ja tarttui hänen käteensä, — nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan, ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole siellä.
— Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, — väitti Elsa, — kuinka siis voisimme olla siellä?
— Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa, sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys, niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa, lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen, pienokaiseni?
— Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, — vastasi vanhin tyttö, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, — enkä koskaan, koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä, että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?
— Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, — vastasi äiti lempeästi hymyillen, — farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita parempana.
Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään. Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi, minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen nimeänsä.
Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli äyräittensä.
Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa, ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi…
Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana, jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään väärät verukkeet auttaneet, — semmoiset kuin esim. että leivoksien ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti oli ollut hänelle liian ankara — nyt hän näki syntinsä oikeassa valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään.
Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää, kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan! Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot käsiinsä…
Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet nurkasta ja vei sohvalle.
— Kuinka on laitasi, tyttöseni? — kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, — mikä on saattanut sinut niin pahoille mielin, kerro äidille…
Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän, että hänen nyt juuri täytyi puhua.
— Oi, äiti, on niin hirmuista, — kuiskasi hän kasvot kätkettyinä äidin syliin, — otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei, äiti, en minä!"
Äiti ei ensin vastannut mitään; istui vain liikkumatta käsi Elsan vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi. Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana, hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan. Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä?
— Lapsukaiseni, — sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä, silitellen kädellään Elsan hiuksia, — olen hyvin pahoillani kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa. Sano, tahdothan sen, Elsaseni?
— Tahdon, — kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin.
Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin.
— Rakas Herra Jumala! — alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, — anna anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän, oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä, ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua syntisille. Amen!
Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi nyyhkien äidin kaulaan.
— Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala voi antaa minulle anteeksi? — kuiskaili hän nyyhkien.
— Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan tiedän. Se, joka sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi.
— Oi, äiti, — huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä loistivat ilosta ja onnellisuudesta, — kuinka Jumala on hyvä, rakastan häntä niin, niin että … niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin.
— Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa, sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni, ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi.
— Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, — virkahti Elsa innoissaan — tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi tapahtua?
— Siten, että annat sydämesi Herralle.
— Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? — jatkoi
Elsa yhtä hartaasti.
— Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o. synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua. Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?
— Sen tahdon, äiti, — vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä silmiin, — tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.
Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta, sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen salaisuuden.