Kevät-ajoilta

by Mathilda Roos

PIENI EPÄILIJÄ.

Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa heitä odottelemassa.

Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä Liisa-serkkunsa kanssa.

Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut, seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella, vaikka jo oltiin joulukuussa.

— Ei koskaan käy niinkuin tahtoo — tuumi Bertil nyrpeissään katsellen lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi.

Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja onnelliseksi…

Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli.

— Bertil, — sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, — tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari, ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs hupaista se!

— Ei, kiitoksia, — vastasi Bertil äreänä, — minusta se on typerää leikkiä.

Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa, pahoilla mielin tuijottaen poikaan.

— Jos sinusta on hauskempi, — sanoi hän ujostellen — niin otamme lehmät ja olemme karjasilla.

— Ei, — vastasi Bertil yhtä äreästi, — minusta sekin on typerää.

Liisa ei vastannut mitään, — seisoi vain liikkumatta ja katsoi
Bertiliin.

— Miksi noin töllistelet? — tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.

Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei kumminkaan mennyt tiehensä.

— Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! — ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, — syljen siihen!

— Häpeä, Bertil, — sanoi Liisa vakavasti, — etkö tiedä että Jumala ilman säätää?

— Vai niin, — vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi Liisaa, — miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea mäkeä?

— Sitä en tiedä, — sanoi Liisa säyseästi, — ehkäpä et ole rukoillut häneltä sitä?

— En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se auta rahtuakaan, — vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi taas kasvonsa ikkunaan.

— Varmaankin auttaisi se — väitti Liisa, — sillä äiti sanoo meidän saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein uskomme Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.

— Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, — vastasi Bertil vielä uhittelevampana.

— Hyi, häpeä, Bertil, — huudahti Liisa närkästyen, — kuinka ilkeä olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma!

— Etpä sinäkään, — sanoi poika ilkkuen…

— Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. —

— Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa lunta, vaan ei minulle? — puhui Bertil pisteliäästi.

Liisa mietiskeli hetkisen.

— Niin, — sanoi hän sitten säihkyvin silmin, — Jumala antaa sen, minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, — sen tiedän.

Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa, kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä salin pöydän alla tai olla karjasilla.

Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä.

Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä?

Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi?

Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän", "Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia ihmisiä, amen".

Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin. Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" — Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan."

Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa, mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä.

— Auttaako tuommoinen rukoileminen? — kysyi hän kerran.

— Auttaa kyllä, — vastasi Liisa varmana.

— Saatko siis aina juuri mitä tahdot? — uteli Bertil tästä ilostuen.

— En aina, — vastasi Liisa näppärästi, — joskus pyydän Jumalan mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa.

— Vai niin, — vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, — sen saatan kyllä uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta?

— Onpa niinkin, — vastasi Liisa hetken tuumittuaan, — rukoilen sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. —

Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja ikävä.

Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin "hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt.

Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin kentiesi olisi apua.

Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo, joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi äkkiä:

— Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein uskoo Jumalan voivan sen antaa. —

Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa.

— Totta kai, poikani, — sanoi hän silitellen pojan poskia, — Liisa on aivan oikeassa. Kaikki, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan oikein uskot hänen antavan sen sinulle.

— Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen sen silloin antavan, — jatkoi Bertil.

— Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma siitä, että hän täyttää rukouksesi, — vastasi täti. — Voitko niin rukoilla, Bertilini?

Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. — Luulenpa voivani sen, — vastasi hän vihdoin vähän epäröiden.

— Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: luulen. Sinun tulee sanoa: "tiedän, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee rukoukseni".

— Mutta eikö Jumala voisi ensin vaan kerran kuulla rukoustani, sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä tehdä?

— Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota, sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa mitään hänelle, — mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit, ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua, ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini?

— Ymmärrän, — vastasi Bertil vakavasti, — koetan rukoilla, niinkuin täti sanoo.

Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä ristiin ja rukoili ääneensä:

— Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala, kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta, kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan oikeata lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen tähden, amen!

Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta.

Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan, oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan?

Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos.

Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä — rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, tahdon niin mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita lumihiutaleita satelee taivaasta".

Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, voiko Jumala todellakin…

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi: "unikeko!"

Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi nähdä, voiko Jumala kuulla hänen rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko niinkuin eilen — eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma oli.

Vihdoin täti nosti rullakartiinin… Mutta ei mitään valkeita hiutaleita leijaillut ilmassa — oli aivan sama ilma kuin eilen — ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.

Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.

— Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! — huudahti hän äreänä pannen sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, — kävi aivan niin kuin ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!

— Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla ajatellessasi näin käyvän, — sanoi täti vakavasti. — Tiedäthän, ettei Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen voivan ja tahtovan auttaa!

— Vai niin, mutta minähän uskoin sen silloin! — väitti Bertil.

— Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on selitettävissä?

Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.

— Ei, poikaseni, — sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti — et uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin, saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä rukouksia Jumala ei ota vastaan.

Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin.

Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa, ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli.

Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen näköinen huonosta ilmasta huolimatta. — Minulla on niin hauska, äitiseni, — sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, — kuvittelen leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma.

Bertil oli närkästynyt Liisaan — "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän, onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja!

Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille.

Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus, tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin mielellään."

Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan.

— Katsohan! — huusi Liisa ilosta hehkuen, — katsopas, kuinka Jumala on hyvä — aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. — Oi, kuinka hauskaa!

Bertil oli hieman nolostunut.

— Niin, kuinkas muuten! — sanoi hän sitten — mutta miksi ei Jumala heti voinut suoda sitä meille?

— En tiedä, — vastasi Liisa miettiväisesti. — Ehkäpä, — jatkoi hän ujosti, — opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.

Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.

Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla lumella.

Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa. Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas ylöspäin ilosta huutaen.

Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa. Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa, kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen maisema rusottaa.

— Oi, kuinka kaunista! — huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä punottavin poskin, säihkyvin silmin — ja niin sanomattoman suloista saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole hyvä, Bertil?

— Onpa niinkin, — vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.

Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia, ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat kelkat jälessään taloon.

Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.

Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti, nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi hyräillä pientä lempilauluaan:

Kellä parempi on suoja,
Kun sun lapsillasi, Luoja?
Tähdellä ei taivahalla
Linnulla ei lakan alla.

— Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? — kysyi Liisa lakattuaan laulamasta.

— En ole pahoilla mielin, — vastasi pikku poika yrmeänä.

— Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.

— Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa tänään? — kysyi nyt täti.

— E-en…

— No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin ja tyytymätön itseensä.

Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään vielä nyrpeämmäksi.

— Oi, Bertil, — lausui Liisa murhemielin, — et tahtonut rukoilla Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet?

Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa uudestaan alkoi laulaa.

Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja. Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui, kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan, ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle.

Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa.

Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä, joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; — kas sepä jotain osata oikein pilkkuun — kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille mielin…

Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen nuolensa lensivät — Bertilin mielihyväksi — taulun ohi karjakartanon seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka paljon taitavampi hän oli pilkkaanampumisessa.

Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe, tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti, peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä…

Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään.

Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä — hän tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi sitä parempi…

Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja hikikarpaloita kihosi otsalla.

Hän tahtoi pois, … kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi häntä, … mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä.

Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla.

Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi päästä kauvemmas pois … voisi vielä paremmin piiloutua!

Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa pitkällään pensaikossa… "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen… Mitä tekisi hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?…

Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla — hän oli joutunut umpisolaan, Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen, jotka painoivat hänet maahan…

Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin, syvimmästä sydämestään.

— Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja Jeesus, amen!

Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa, Jumala auttaa"… Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa.

Hetki hetkeltä kului — hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin tätinsä syliin.

Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä, mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta minua … auta minua!"

— Rakas poikani, — sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, — Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua terveeksi.

Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki, niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä. Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti:

— Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil?

— Kyllä, kyllä, — sanoi Bertil innoissaan, — rukoilin Jumalaa niin paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä!

Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen…

Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli.

Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen.

Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi, Liisa!"

Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin kaulaan, syleili ja suuteli häntä.

Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää.

Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!"