V.
Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä, hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.
Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi, eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.
Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä kantava saattoi nukkua kuoleman unta.
Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili. Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen, ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista; paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa, sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.
Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti; herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan, ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.
Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon. Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä, ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar, herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi Dora oli joutuva.
"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille hyvä tytär."
Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan hämmästyneitä.
"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme sinua sydämestämme. Mutta … mikäli olen kuullut, on sinun … on se nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."
"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias…"
Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.
"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat … onhan sinulla vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee kuitenkin tarpeen… Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin… kuin se tyttö, jonka olet valinnut… Ja sitten … perhe … olet kai hankkinut tietoja…"
Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä seinällä.
"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua…"
"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut, hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja miksi tämän piti tapahtua Eugenille — hienolle, järkevälle Eugenille — sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä osunut joku oikein … hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka hänen mielessään liikkui.
"Eikö sinulla ole … hm … tulevan morsiamesi valokuvaa…?" kysyi hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan armollinen.
Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.
Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.
"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän tietysti on…" ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota vastenmielistä sanaa.
Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.
"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin
Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.
"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät", sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli melkein ilkeä.
"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.
Samassa soi ovikello.
"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen soittonsa… Mutta en ymmärrä … eihän nyt ole hänen päivänsä… Hänpä tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."
Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.
"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja miellyttävämmäksi.
Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä everstin huomiot oikeiksi.
Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:
"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian laita … onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin … onko minulla kunnia, olin vähällä sanoa … onnitella sinua?"
Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä; sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen vanhempiensa ylpeyttä vastaan.
"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on todellakin niin — olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."
Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.
"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni … onnittelen sinua … onnittelen sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo tiedänkin, kuka se on. Filippa, — eversti kutsui kaikkia palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa — Filippa on kai edes tämän ainoan kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"
"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien piikojen hampaissa."
"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan kuulla mieluisia totuuksia — tuo vanha noita kertoi, että sinun valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan muusta kuin sinusta…"
Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.
Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut heidän sopimuksensa — että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen…
Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?
Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.
Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin ennenkin. Mutta nyt… Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia, jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia…
Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.
"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä äänellä, pää hieman kallellaan.
"Sunnuntaina."
"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni on…"
"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat tulemme onnellisiksi — sanomattoman onnellisiksi…"
Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he ovat oikeassa … eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen … eikö hän ole tosi … yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä viehättää…"
Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan. Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan iloiseksi.
Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin arvon mukainen, mennyt myttyyn!