XII.
Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa, ilmavassa lastenkamarissa — uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat Main syntymisen jälkeen — neljän pienen tytön sängyt seisoivat rinnakkain.
"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"
"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun harhaluulojasi. Mutta oli miten oli — olen hyvin tyytyväinen tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."
Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti, mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.
Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet, oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.
Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti, otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.
Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.
"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi, väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä ajattelen äitiäni…"
"Kyllä … kyllä…" keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."
Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja lähti sitten ulos.
Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan — he tiesivät kyllä, miten heikko hän oli ollut — ja oli sentähden hauska ajatella, miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.
He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!" "Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.
"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."
Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla "keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja "veritulpista".
Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana painostaa sanaa parkani tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?" "Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan… Vaikka hän hyvin mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä. Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja sisaret ja langot ja sisarenlapset — kaikki tahtoisivat esittää mielipiteensä … ja se ajatus oli hänestä sietämätön.
Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten — riippuen siitä, millä mielellä hän kulloinkin oli — traagillisia tai koomillisia kohtauksia, tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi dramaattista vauhtia.
"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään — ei, anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"
"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.
"Oi, se on hirveätä … älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin hirveän surullista — eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa! Minä menehdyn mielenliikutuksesta…!"
Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.
Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti, toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki mahdollisuudet.
"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet — koko olemus … sillä hän tietysti tarkoitti minua."
"Tietysti hän rakastaa sinua — rakastaa äärettömästi — senhän kuulee kaikesta."
"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitänyt keksiä tuo perinnöllisyyden laki…"
"Älä ole tyhmä, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka, joka kävi seminaarissa, käytti nenälaseja ja oli yhtä viisas kuin kaikki perheen muut jäsenet yhteensä, "Darwin ei ole 'keksinyt' perinnöllisyyden lakia, yhtä vähän kuin Newton on keksinyt painolain … eikä se sitäpaitsi olekaan Darwin…"
"Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedä Darwinia … ajatelkaahan, jos minä nyt … jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi parkani saavat samanlaisen nenän kuin minäkin — saavat kärsiä yhtä paljon kuin minäkin…"
"Mutta eihän ole sanottu, että käy niin", lohdutti Dora, "eikös hänellä ole kaunis nenä?"
"On kyllä erinomainen! Yhtä erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi
Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan.
"Mutta mitä hyödyttää hänen kaunis nenänsä, jos hän ei rakastakaan minua? Mitä luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, että hän rakastaa minua?"
Ja hän hyökkäsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin avainta.
"Tietysti hän rakastaa … mitäpä muuta nuoret miehet tekisivät", vastasi Kaisa lyhyesti ja päättävästi.
"Tietysti, Lisbet — tietysti hän rakastaa sinua — sinä tulet niin onnelliseksi — niin onnelliseksi!" kuului hyväillen ja lohduttaen joka taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perästä jälleen moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinnöllisyyden lakia. —
Myöskin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, määräajalla aamiaispöytään.
"Ajattelehan, Eugen", sanoi hän, kun he olivat istuneet hetken aikaa äänettöminä, "Lisbet on nyt täydellä todella rakastunut."
"Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin … enpä juuri ihmettele sitä."
"Jollet välitä siitä sen enempää, niin en kerrokaan…" vastasi Dora loukkaantuneena.
"Tietysti minä 'välitän' siitä, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen, "sanoin vain, etten ihmetellyt sitä. Mitäpä muuta nuoret tytöt tekisivät?"
Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa näyttivät tulleen samoihin johtopäätöksiin ihmissydämen suhteen.
"Mitä sinä naurat?"
"Oh, en mitään … kaikkea … kaikki on niin samankaltaista… Mutta jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle…"
Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan — se oli niin runollista — Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja … ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä, kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä paljoakaan puuttunut…
"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin — millä he eläisivät?"
"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan…"
"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"
"Mutta eihän voi verratakaan — sinä, jolla on niin suuret vaatimukset, ja köyhä opettaja…"
"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää…"
Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä — hänen täytyi jollakin tavoin koettaa auttaa Lisbetiä … miksi piti hänen ja Eugenin elää ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?
Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.
Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvästi pikku tytöilleen. He olivat jo syöneet aamiaista ja leikkivät parhaillaan suuressa, ilmavassa lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi säteitään.
Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hän oli saanut tahran esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissä, joka hieroi tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen kerran. Tällöin tuli neiti, ainakin pikku Main mielestä, olleeksi liian innokas liikkeissään, sillä pikku tyttö katsoi häneen lapsellisen arvokkaan näköisenä ja sanoi:
"Et saa ravistella isän pikku Maita, kuuletko!"
Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hänen, samoinkuin muiden, lemmikki, eikä hän suinkaan tahtonut "ravistella" häntä muuta kuin ihastuksesta! Eugen, joka seisoi Main vieressä silitellen hänen tukkaansa, kumartui hymyillen alas ja suuteli häntä. Pikku tytön kasvoilla oli niin rauhallisen vakava ilme; hän oli niin selvillä etuoikeutetusta asemastaan, tietäessään olevansa "isän pikku Mai." Sillä pikku Mailla oli etuoikeutettu asema kotonaan; hän oli jo äidin kohdussa maatessaan se, joka oli määrätty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hän oli se, jossa yhtyivät isän ja äidin parhaimmat, hienoimmat ominaisuudet. Hänellä oli Eugenin kauniit, säännölliset piirteet ja Doran hieno hipiä, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi myöskin hänen luonteessaan. Hän oli sekä isän että äidin lemmikki — hän oli tuo ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla…
Toisten pienten tyttöjen ei koskaan juolahtanut mieleenkään tuntea kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidän mielestään oli Main etuoikeutettu asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtä luonnollista kuin että Mai oli pitkä ja hoikka, Sonja ja Gertrud pyöreitä ja pehmeitä kuin lankakerät, ja pikku Märta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat kaikki isän pikku tyttöjä, jotka pitivät hänestä niin hirveästi, ja jotka saivat kaikki mitä he tahtoivat, paitsi silloin kun isällä oli tuo paha ryppy otsassa, sillä silloin ei saanut mitään; mutta "isän pikku Mai" oli isän oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main erityiseen, salaperäiseen yhteyteen isän kanssa?
Iloisina hyppivät ja visertelivät pikku tytöt Eugenin ympärillä; Märta ojenteli kirkuen käsiään, ja Mai vääntäytyi irti Julia neidistä, päästäkseen rutistamaan ja syleilemään isää. Eugen katseli heitä loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hänen vakavat, ankarat kasvonsa olivat miltei lapsellisen lempeät, kun hän puheli pikku tyttöjensä kanssa.
"Isä, leiki vähän kanssamme!" pyysivät he ja vetivät häntä takista ja käsistä, "makaa lattialla, että saamme kävellä päälläsi!"
"Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyväili heitä, toista toisensa jälkeen, "isän pitää nyt mennä työhön…"
"Mutta iltapäivällä — lupaatko, isä, että sitten makaat lattialla ja olet olevinasi saari, että me saamme kiivetä päällesi?"
Eugen myöntyi auliisti tuohon kummalliseen pyyntöön, ja pikku tytöt hyppivät hänen ympärillään ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!"
"Hyvästi, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitä kutakin ja kiiruhti nopein askelin pois.
Kun hän tuli ulos lastenkamarista, saivat hänen kasvonsa jälleen vakavan ilmeen — tänään oli hän melkeinpä ankaran näköinen. Hänessä oli herännyt ajatus — pieni, mitätön ajatus, joka vaivasi ja ahdisti häntä kuin tikku silmässä.
Hänen kärsivällisyytensä oli viime aikoina usein joutunut kovalle koetukselle kotona vallitsevan epäjärjestyksen, ruoka-aikojen säännöttömyyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitään loistavia koetuksia ei hän tosin ollut kestänyt, hän oli ollut ärtyisä ja kiukkuinen, mutta Dora ei myöskään ollut parantanut itseänsä; hän oli toisinaan nöyrästi pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa itseään, toisinaan oli hän kohdellut häntä synkeällä vaitiololla, joka hänen selkänsä takana puhkesi poikamaiseen nauruun.
Tänään oli hänessä herännyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti häntä, jolleivät hänen tunteensa olleet pelkkää haaveilua, eikö hänen silloin pitäisi edes koettaa noudattaa hänen toivomuksiaan? Oliko rakkaus vain laulamista ja löpertelemistä — eikö se milloinkaan pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan käsitystään elämästä?
Hänen piti tänään heti päivällisen jälkeen lähteä kokoukseen, ja hän olisi senvuoksi mielellään tahtonut syödä ajoissa. Pyysikö hän liikoja, kun halusi sitä? Eikö vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi itsestään pitänyt pakoittaa häntä tällaisessa tapauksessa noudattamaan miehensä toivomusta?
Hän joutui mitä traagillisimpaan mielentilaan siinä seistessään ja järjestäessään papereita salkkuunsa. Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki oli auttamattomasti hukassa — oliko Dora edes kertaakaan noudattanut hänen toivomuksiaan — eikö kotona kaikki ollut epäjärjestystä, huolimattomuutta, pahaa siivoa… Hän ei löytänyt sanoja, millä jatkaa salaisia syytöksiään.
"Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hän, karkoittaen synkät mietteensä, "onhan se niin vähäpätöinen asia … koko elämä on pelkkää kehnoutta ja pikkumaisuutta — mutta rakkaus, huomaavaisuus, eikö se kuitenkin ole jotain, ilmenipä se miten mitättömässä muodossa tahansa? Rakastaako hän todellakin — kykeneekö hän tuntemaan mitään voimakkaita tunteita?…"
Näin ajatellen tuli hän Doran luo, joka istui salissa lukien aamulehteä.
"Dora", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja lempeästi, "minun pitää tänä iltana mennä kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa päivällisen täsmälleen klo 5:ksi?"
"Kyllä!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestä.
"Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hänen äänessään oli jo terävä sointu, "ei kymmentä minuuttia tahi neljännestuntia liian myöhään…"
"Mutta, rakas Eugen — akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti, "pitääkö minun olla täsmällisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei, ei, älä suutu, sehän on vain leikkiä — minusta on hauskaa olla iloinen toisinaan … minä lupaan laittaa päivällisen valmiiksi ajoissa."
Hänen kasvonsa saivat äkkiä hellän ja sydämellisen ilmeen ja hän ojensi
Eugenille kätensä.
Eugen istuutui hänen viereensä.
"Näetkös, Dora", sanoi hän, ja hänen äänessään oli jälleen entinen lempeä kaiku, "olen ehkä liiankin usein puhunut tästä asiasta, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmärtää, miten suuren arvon minä annan säännöllisyydelle ja järjestykselle kodissamme…"
"Kyllä … kyllä … Tietysti minä ymmärrän, miten suuren painon sinä panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmä…" nauroi Dora.
"Ei, sitä sinä et ymmärrä! Jos ymmärtäisit, niin sinä, jos hiukankaan rakastat minua, koettaisit järjestää asiat toisin. Minä en ole kova ja tyrannimainen, niinkuin sinä ja koko sinun sukusi arvelette … minä olen lapsuudesta asti tottunut järjestykseen … järjestyksen aisti on minussa synnynnäistä … ja minä kärsin … kärsin kuin väkivallanteosta … epäjärjestyksestä kodissamme… Dora, etkö tahdo koettaa … ei siksi, että se sinusta on tarpeellista tai välttämätöntä, vaan siksi, että tiedät, miten hartaasti minä haluan sitä … etkö tahdo koettaa pitää kotiamme vähän paremmassa järjestyksessä, minun tähteni?…"
Hän oli puhuessaan vetänyt Doran luokseen, ja Dora kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät kostuivat pidätetystä naurusta. Eugen oli kaksi kertaa käyttänyt sanaa "kärsin", ja millä ponnella! Vaikka hän olisi menettänyt kaksi lastaan, ei hän olisi voinut puhua juhlallisemmin…
Dora katsahti ylös kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut tällä kertaa ensinkään osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hän puhui niin mitättömistä asioista kuin että päivällinen toisinaan myöhästyi tai että joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestä naurettava. Eikä se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli myöskin tyrannimaista, että hän aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten väsynyt ja heikko hän oli. Helppo on miehen pitää parannussaarnoja — saisipa hän itse koettaa, minkälaista taloudenhoito on…
"Kyllä minä koetan", sanoi hän ja naurahti.
Eugen katsoi häneen epäillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein ennenkin, ei hän oikein tiennyt, mitä Dora tarkoitti. Sanomatta enää sanaakaan nousi hän ylös, nyökäytti päätään Doralle ja lähti pois.
"Hän on koomillinen", ajatteli Dora, jäätyään yksin, "hänen olisi tosiaankin pitänyt ruveta näyttelijäksi, suuremmoisten osien esittäjäksi … 'kärsin' — 'kärsin'."
Äkkiä tunsi hän pistoksen omassatunnossaan.
"Koetan joka tapauksessa parantaa itseäni — koetan olla välittämättä Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta … hänelle on järjestys elämän kysymys, se on tärkeämpi kuin vaimo ja lapset… Siis pitää päivällisen tänään olla valmiina täsmälleen kello 5 — täsmälleen … täsmälleen."
Ja hän toisteli sitä moneen kertaan, mennessään keittiöön antamaan määräyksiään.
Sitten hän meni pikku tyttöjensä luo, jotka ottivat hänet vastaan huutaen ilosta, ja riippuivat hänen hameessaan ja käsivarressaan. Hän tanssi ja leikki ja lauloi heidän kanssaan — lauloi heidät pois todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille, keskelle kevättä ja päivänpaistetta, lauloi heidät "kesätuulten saarelle" ja halki ilmojen, missä tähdet käyvät laitumella kuin pienet lampaat ja kuu kaitsee heitä kuin paimen.
"Laula vielä — laula vielä — äiti!" huusivat lapset ja pitelivät kiinni hänestä, kun hän tahtoi mennä. Ja hän jäi, ja neljännestunti toisensa jälkeen kului huomaamatta, ja hän oli saman satutunnelman vallassa kuin lapsetkin..
Vihdoin hänet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi — ei, käski hänen tulemaan kotiin … se oli tapahtunut … muuta ei Lisbetin tarvinnut sanoa…
Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, että äidillä oli hyvin tärkeitä asioita toimitettavana, määräsi, miten lapset olivat puettavat kävelyä varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin kutsua.
Hän tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä säihkyivät kuin mustat jalokivet, ja puna hänen poskillaan tuli ja meni kuin pilvet tuulien ajamina. Hän ei voinut seista eikä istua yhdessä kohdin, hän juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti käsiään kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet, kun hän kosi, mitä hän oli sanonut, miten hän oli tarttunut hänen käteensä, miten hän oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin.
"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa, huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät saa sitä! Minä saan rakastaa … rakastaa … saan pienen kodin hoitaakseni … voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen … jok'ikisen sopen puhdistan … palvelijaa emme ota … minä laitan itse ruuan ja siivoan … hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan rakastaa … rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä kuin minä?"
Ei, sitä ei Dora luullut.
Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi hän tanssinut satua elämän kevätriemuista — sitten tulivat liikkeet äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.
Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki — Lisbetissä oli jotain samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja suurine, mustine, säihkyvine silmineen.
"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun
Lisbet lopetti tanssinsa.
"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän talouskapineita."
Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi. Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija, perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia asioita.
"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."
"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata … amorteerata."
Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.
"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä merkitsevästi kuin äskenkin.
"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"
"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"
Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa. Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000 kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.
Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha seinäkello löi viisi lyöntiä — hänhän oli kokonaan unohtanut lupauksensa Eugenille!
"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin edellä."
"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."
"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti, "siitähän riippuu kaikki."
"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."
Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa kotiansa…
Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa. Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli — hän ymmärsi selvästi — että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi — mutta tieto siitä teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko hän päivällistä vai eikö — hän ei halunnut muuta, kuin todistusta Doran rakkaudesta…
Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.
"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan. "Onko mitään ikävää tapahtunut?"
"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut huono…"
Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa kuoliniskun?
Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän, joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."
Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla, avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi, innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä. Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti meni hän omaan huoneeseensa — tietämättään tahtoi hän antaa Doralle aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua saliin — ei ennemmin — hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi kelloa kymmenennen kerran — kolme … neljä minuuttia yli — nyt oli aika tullut.
Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä.
Pöytä ei ollut edes katettu.
Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton … vailla lujuutta … ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa pitää ohjakset tiukalla.
Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.
"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello jo niin paljon?…"
Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.
Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi
Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.
"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni … kellot kotona kävivät väärin…"
"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."
"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista… Rakas, Eugen … rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti…"
Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.
"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti, "sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."
Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi päätään Doralle ja lähti pois.
"Oi, että voit lähteä luotani noin … että voit saattaa minulle sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.
Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia ennenkuin myöhään yöllä.