V.
Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla, sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin "paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut; keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.
"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi olla iloinen."
Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja silitti hyväillen Esterin tukkaa.
"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."
"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin, uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain yhden kerran…"
"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.
Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."
"Ei … ei … ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen kuolema … minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni, joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua — ja nyt häntä…"
Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.
Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.
"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille, "älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää … mutta hän ei tee sitä … mutta jos … niin minä olen niin luja, niin luja … minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti…"
Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat heidän ympärillään…
Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa, milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin, palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin "sisäköltä".
Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä? Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea rakkautensa kuoliaaksi.
Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.
Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia: kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon, millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.
Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.
Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa vähäpätöinen muotiompelija-raukka.
"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti, "että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."
Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen, hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.
"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi, "mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli — voinko jollain lailla…?"
"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta, "muuan vähäpätöisyys … mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."
Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka sisälsi niin paljon.
"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa, ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä häntä häiritsette?"
"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni — eikö niin?" vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne, en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja järkähtämätön kuin hän onkin…"
Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.
Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään, meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu, jonka hän ojensi Bengtille.
"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", — hän loi Bengtiin katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, — "muistakaa, että hänen äitinsä sen antoi."
"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin, "lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson", lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein … henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla…"
Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin…
Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni kanssa?… Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta… Jos olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut hänelle kuolemaan saakka uskollinen… Mutta hän ei ole sellainen … hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä… Siksi otan hänet vaimokseni … niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi… Sinun uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut… Voisin sinun uhallasi uhrata sekä hänen onnensa että omani… Mutta, kas, minä en tahdo … minä tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän sen täyttää…"
Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää ilman häntä, — tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä palaamaan kohta kotiin — hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"
Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa, kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.
Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa. Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys, jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen, että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden valoisin katsein.
Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan. Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin; Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa, sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa. Mutta Bengtin rakkaus — joka yhä piti tätä juhlamielellä — se korvasi Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.
Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär, sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.