VI.
Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset, joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.
Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.
Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme. Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla… Tunsiko hän salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää…? Oi, olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi, toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään, pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.
Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä, hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan, kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.
Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle toisen…"
"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.
"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt, nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi rouva Falkensternille…"
"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että hän on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu hänen pienten lahjainsa joukkoon … ja myös siksi, että se on hieno ja aistikas…"
Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi, päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti aavisteleva tunne — oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän välilleen nyt jo tuli epäsointua — — eihän merkinnyt mitään, ett'ei Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku lahjan niin korkealle!…
Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun hitaasti esiin.
"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana pimeässä Pohjolassamme!"
Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen ulkonaiseen tapahtumaan… Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.
"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin rouva Falkensternille sopii."
"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.
"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia ymmärtämään."
Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.
Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja veti Esterin puoleensa.
"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä, mutta en päinvastaista… Kas niin … naurahan nyt…"
Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin hyväilyihin.
Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta, kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille, jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi ollut sydämessä…
Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.
Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä rakkauteen.
Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.
Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden. Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun, joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen, työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän yhteisistä tuttavistaan.
"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet oikea näyttelijätär!"
"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös, puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin näyttämötaiteelle — useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut, tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku onnelliseksi… Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi… Mutta se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii … ja minulle oli siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja kiusattiin joka taholta… Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin, kaiken, kaiken, mistä uneksin…"
"Ester … Ester…!"
Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva hymy huulillaan…
Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän suhteessaan omituinen muutos.
Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine, loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi, rakkahani?"
"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti. "Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen…"
"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.
"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista asioista.
Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla Stettinistä Malmöhön, — oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät, vaahtoiset ja vihertävät, — tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta arastelisimme puhua toisillemme?"
Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.
"Mitä tarkotat, rakkahin?"
"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi, vanhemmistasi ja heidän oloistaan… Me olemme puhelleet paljon enemmän minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani…"
Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.
"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin … voi, meidän elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan, lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi…"
Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä suvustani…"
"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun … tarkotan, äitisi olosuhteista … tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä, mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin asioihin…"
Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?"
"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa, "sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa…"
Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä, itsetietoisesta voimasta.
"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"
"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt luonnollisesti paljon yksin, — sinun uusi asemasi vaatii suuressa määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä Tukholmassa omistamassani talossa."
Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys, levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein hän naurahti lyhyesti ja huudahti:
"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin paljolla rahalla?"
Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.
"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin, jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin omaistesi kestää taloudellisia huolia."
Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:
"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta … mutta … tarkotatko, että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"
"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin, jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."
Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan, miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja tunteitaan.
"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen näköiseksi.
"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.
"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin, ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."
Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.
"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä halkeamaisillaan.
"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo unohtanut?"
"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä olet minulle ensimmäinen — sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin niin … niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"
"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit. Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan; silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii — mutta usko pois, te kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."
Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä, joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut, että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.
Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas hyttiin.
Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja, äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus vihlovia ja jääkylmiä, — ja katseita, jotka samalla kertaa sekä hyväilivät että haavottivat… Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma, jotain, joka oli palaava, vai … vai?… Äkkiä hälveni hämmentävä pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä… Mutta onko se mahdollista, enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden ja jalouden kuvaa kuin hän — ja samalla olla niin kurja ja halpamainen?… Oi Jumala … mieluummin olisin kuollut!"
Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa, nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin, tulenhehkuviin pilviin… Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. — Mikä? — elämäniloko, vaiko usko — vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen rakkautensa elinehto?…
Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.
Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä … aina, aina … ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin valoisaksi… Onko köyhyys häpeä … onko häpeä, että on kieltäytynyt, rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?… Oi kuinka hän saattoi tahtoa erottaa meitä … minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin onnelliseksi… Bengt … Bengt… oi, se ei voi olla niin — se ei ole mahdollista … ehkä…"
Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena, kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti. Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.
Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä. Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän sillä hetkellä tahtoi antautua.
Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.
Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet hänet syvään uneen.
Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin tekisin sen hänen tähtensä!"
Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"
Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään, hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi — jotain oli turmeltunut, menetetty —- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää ollut kukkiva niinkuin muinoin…
Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä, kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen — kevään ja unelmain aika on ohitse!"
Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia, köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on elää sen kautta, että hän nyt oppi kärsimään?